keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Kansi: Satu Kontinen
Olin yksin. Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään.

Japanilaiskirjailija Takashi Hiraiden hurmaavan elegantti Kissavieras ilmestyi S&S:ltä vuonna 2016. Tunnelmoiva romaani palasi elävästi mieleen jo heti, kun näin S&S:n tuoreimman japanilaisromaanin kannen. Hiromi Kawakamin Sensein salkku on selvästi Kissavieraan kirjallinen sisar ja kerrontatyyliltään hyvin samanlainen. Kirjaparin ulkoasussa on käytetty samaa ruohonvihreää ja mustavalkoista värimaailmaa ja löysinpä kansien välistä samoja puunlehtiäkin. Satu Kontinen on tehnyt molempiin kirjoihin kannen ja ulkoasun, ja Raisa Porrasmaa on suomentanut kummatkin suoraan japanista.

Sensein salkku ja Kissavieras
Sensein salkun päähenkilö ja minäkertoja on keski-ikäinen Tsukiko Ōmachi, joka tapaa aseman baarissa entisen äidinkielen (eli japanin) opettajansa lukiosta. Tämä on arvokas vanhempi herrasmies, jota Tsukiko kutsuu arvonimellä Sensei, opettaja. Vaikka Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa yli 30 vuotta, he viihtyvät toistensa seurassa mainiosti ja tapaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Tsukikon ja Sensein suhde ei ole selvärajainen, ääneen lausuttu, auki puhuttu tai millään tavalla määritelty. He eivät sovi tapaamisia vaan kohtaavat aina sattumalta. He juovat sakea, väsäävät haikuja aamuyöllä ja keskustelevat mustekalan kypsentämisestä. He eivät koskaan analysoi sitä, mitä heidän välillään on, vaikka kumpikin on toiselle tärkeä.

Milloin Sensei oli tullut tällä tavoin läheiseksi? Alussa hän oli ollut vain etäinen mieshenkilö. Vieras ja iäkäs, kaukaisten lukioaikojen opettaja. Vaikka aloimmekin jutustella silloin tällöin, en edes juuri katsonut häntä. Hän oli epämääräisesti läsnä, joi hiljaa sakea vieressäni baaritiskillä.

Vaikka Tsukiko ja Sensei eivät välillä näe toisiaan kuukauteen, he edustavat toisilleen jotain pysyvää ja lohdullista. Tsukiko turvautuu tähän ajatukseen: Sensei ei ollut kaukana silloinkaan kun emme nähneet toisiamme. Sensei oli aina Sensei. Tänäkin yönä hän varmasti oli jossain. 

Täytyy sanoa, että Tsukiko on virkistävän itsenäinen nainen, ainakin verrattuna moniin muihin japanilaisromaanien naisiin. Hänessä on jotain samaa kuin Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni-romaanin boheemissa Sumiressa. Tsukiko viihtyy yksin, juo olutta yksin, juopuu yksin ja rentoutuu yksin. Hän ei tunne syyllisyyttä esimerkiksi naimattomuudestaan, vaikka lapsuudenkodissa on jo siirrytty naimisiin patistelusta sanattoman pettyneeseen tunnelmaan tyttären ilmeisen vanhapiikuuden takia. Tsukiko ei halua "jumiutua suhteeseen", kuten hän itse sanoo. Silti yksinäisyys ja epämääräinen kaipuu iskevät välillä.

Sensei on Tsukikolle joku, johon voi aina luottaa, ja joka on aina lempeä, järkähtämätön, kohtelias ja huoliteltu. Suomennoksen takakansi paljastaa minusta aivan liikaa siitä, miten parille lopulta "käy".

Sensein salkku on niitä romaaneja, joissa tapahtuu vähän, mutta eleettömyys ja minimalistisuus lumoavat. Kawakami törmäyttää toisilleen vieraita ihmisiä yhteen, ja kohtaamisista syntyy herkkiä yhdessäolon hetkiä, jotka on kuvattu lämmöllä ja lempeydellä. Kun tuttu baari-isäntä kutsuu yllättäen Tsukikon ja Sensein sienestämään, he päätyvät keittelemään metsäsienisoppaa nuotiolla ja juomaan kyytipojaksi sakea.

Japanilaisella ruoka- ja juomakulttuurilla on iso rooli romaanissa. Hyvä ruoka yhdistää Tsukikoa ja Senseitä, ja erikoisia aterioita ja juomia listataan kirjassa niin tiuhaan, että kirjaa lukiessa tuli vähän väliä nälkä!

Vasta poimittua kurkkua, hienoksi pilkottuna ja umeboshi-luumuilla maustettuna. Mehukasta munakoisoa pieneksi paloiteltuna ja paistettuna, inkiväärillä ja soijakastikkeella höystettynä. Riisileseillä hapatettua kaalia. 

tai:

Mustekala-shabua. Awabia. Geoduck-simpukkakalaa. Kochi-kalaa. Keitettyä shako-rapua. Uppopaistettuja jättihummereita. 

Ja jos ruoka on tässä kirjassa perijapanilaista ja suomalaislukijalle kovin eksoottisen kuuloista, niin sitä on myös japanilainen keskustelukulttuuri kohteliaisuuksineen sekä kulttuuriin kuuluvat tavat (esim. kuka tahansa ei saa kaataa toiselle sakea, on huonotapaista laittaa riisiin kastiketta ja hanami-juhlakutsuun ei voi vastata miten tahansa!). Suomentaja Raisa Porrasmaan urakka on varmasti ollut haastava, mutta suomennos on minusta todella hyvä: japaninkielisiä sanoja on jätetty juuri sopivasti tekstiin, kulttuurisia erikoisuuksia on selitetty tarvittaessa alaviittein ja kirja on täysin ymmärrettävä suomalaislukijalle, mutta tuntuu silti läpikotaisin japanilaiselta.

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!

Moni muukin bloggaaja on lukenut kirjan. "Kaunista, haikeaa, pakotonta", kirjoittaa Tuijata. Suketus pohtii Sensein ja koko kirjan arvoituksellisuutta ja riitta k toivoo lisää suomennoksia tältä kirjailijalta (kyllä! Ainakin The Nakano Thrift Shopiksi englanniksi käännetty romaani kuulostaa kiinnostavalta.)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S. 2018. 243 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Sensei no kaban
Suomentaja: Raisa Porrasmaa

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

S&S: Sensein salkku
S&S: Hiromi Kawakami

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian palkintoehdokkaani 2017


Viime vuosi oli lähes kymmenvuotisen blogihistoriani hiljaisin bloggaustahdin perusteella johtuen lähinnä muussa elämässä tapahtuneista muutoksista. Kirjoja tuli kuitenkin luettua entiseen tahtiin, mutta nyt harmittaa, etten ole ehtinyt kaikista hyvistä blogata, jossa pystyisin asettamaan ne ehdolle Blogistanian kirjallisuuspalkintojen kategorioihin.

Viime vuonna ilmestyi valtavasti varsinkin hyviä kotimaisia teoksia, joista monen jääminen pois kolmen parhaan joukosta harmittaa. Käännöskirjallisuutta tuli luettua vähemmän, koska kotimaisissakin riitti ihmeteltävää. Tutustuin lukuisiin mainioihin lastenkirjauutuuksiin tyttäreni kanssa, mutta valitettavan harva niistä päätyi blogiin asti. Tieto-kategoriaan löytyi sentään kolme hyvää ehdokasta.

Tässä siis ehdokkaani vuoden 2017 parhaiksi kirjoiksi. Jokaisen perään lisään lyhyen lainauksen arviostani:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Annastiina Storm: Me täytytään valosta (S&S)
"Pikkulapsen näkökulmasta kirjoitettu hylkäämisen pelko ja hätä on riipaisevaa luettavaa. Silti romaani onnistuu olemaan jotain muuta kuin kurjuudella mässäilyä ja masentavaa kauhistelua. Tarinan lomaan on ripoteltu symbolisia pikku satuja, jotka toisaalta etäännyttävät kauheudet keksittyyn maailmaan, toisaalta alleviivaavat niitä. Välinpitämättömyyteen, rakkaudettomuuteen ja elämänvalintojen kahleisiin liittyvä symboliikka on vahvaa."

2 pistettä: Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä (Teos)
"Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen. -- Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta."

1 piste: Emmi Valve: Armo (Asema Kustannus)
"Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on."

Blogistanian Globalia

3 pistettä: Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi) 
"Pieni elämä jätti syvän jäljen, siitä ei ole epäilystäkään. Se herätti valtavasti tunteita ja pääosin negatiivisia (surua, vihaa, järkytystä, lohduttomuutta) - minkä vuoksi kuulostaa ehkä oudolta, että se oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista."

2 pistettä: Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Sammakko)
"Strömquist käy monisanaisesti läpi avioliiton historiaa ja sitä, kuinka esim. seksiin, rakkauteen ja yksiavioisuuteen suhtautuminen on muuttunut historian saatossa ja eri kulttuureissa. Kun asiat esitetään kärjistäen ja mustavalkoisesti (kirjaimellisestikin: albumissa ei juuri värejä ole), lukiessa oikein hätkähtää ja hämmästyy, miten hassuja, piintyneitä tapoja kulttuurissamme onkaan."

Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto) 
"Kurnivamahainen kissa on kaikkea sitä, mitä sadun kuuluukin olla: mielikuvituksellinen, jännittävä ja lumoava, mutta myös ajatuksia herättävä ja sopivan opettavainen. Lisäksi se on ihanan voimaannuttava tarina pienen tytön suuresta voimasta ja siitä, kuinka epäitsekkyys voittaa itsekkyyden."

2 pistettä: Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava)
"Simon on hurmaava, herkkä, vastustamaton sekoitus teini-iän epävarmuutta ja itsevarmuutta omasta identiteetistään. On mahtavaa lukea homopojasta, joka ei itse kipuile itsensä kanssa vaan on hyvinkin sinut oman homoutensa kanssa."

1 piste: Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria (Otava) 
"Välillä ajattelin lukiessani, että eihän tässä ole mitään järkeä! Ja sitten tajusin, että sehän tässä on parasta: riemukas kieli, hassut kuvat ja tietty anarkistinen ilkikurisuus, joka nonsense-runoista paistaa läpi."

Blogistanian Tieto

3 pistettä: Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (Kosmos)
"Vihan ja inhon internet on todella tärkeä ja informatiivinen teos, joka avaa silmät ja jää mieleen. Jotenkin myös ärsyynnyin ja sisuunnuin tämän kirjan myötä: perhana, tehdään nyt tälle asialle jotain! Tämän teoksen lukemisesta on hyvä aloittaa ja suosittelenkin tätä ihan kaikille!"

2 pistettä: Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus (Tammi)
"Mazzarella käsittelee aihetta viisaasti ja syvällisesti, muttei ala teoretisoimaan liikaa vaan esittelee runsaasti käytännön esimerkkejä. Hän puhuu maailmankuvasta, uskonnosta, ihmiskuvasta, individualismista ja globalisaatiosta. Alle 300 sivuun mahtuu myös pohdintaa sattumasta ja kohtalosta, riskeistä, onnesta ja valinnanvapaudesta. Suuria teemoja ja ajatuksia, jotka on esitetty ja muotoiltu niin lukijaystävällisesti, että lukiessa kuvittelee itsekin olevansa piirun verran sivistyneempi ja fiksumpi ihminen! :)"

1 piste: Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S)
"Marshin kirja on nopeasti hotkaistavaa sorttia, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan nimestä voisi päätellä, että kyseessä on vakava ja raskas teos, mutta Marshin huumorilla höystetty tarinointi vie mukanaan! Kirja ei ole suotta noussut bestselleriksi ympäri maailmaa."

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Paitsi ettei kaapista tulo oikeastaan pelota minua.
Ei ainakaan tunnu siltä.
Onhan se ihan megavaivaannuttava ajatus, enkä todellakaan ole siitä innoissani. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei minun maailmani ainakaan.

Becky Albertallin nuortenromaanin päähenkilö on Simon Spier, poika, jolla on Bieber-niminen koira ja joka kuuntelee Tegania ja Saraa. Simonilla on myös Suuri Salaisuus, johon liittyy Blue-nimimerkillä esiintyvä salainen ihailija, jonka kanssa Simon viestittelee sähköpostitse.

Simon näyttelee koulunsa Oliver-näytelmässä varasta. Tosielämässäkin hän näyttelee päivittäin - nimittäin heteroa. Hän ei ainakaan toistaiseksi uskalla tulla kaapista kenellekään. Vain yksi ihminen tietää, että Simon on homo: Blue, samassa koulussa oleva toinen homopoika. Harmi vain, ettei kumpikaan tiedä toisen oikeaa nimeä.

Simon on hurmaava, herkkä, vastustamaton sekoitus teini-iän epävarmuutta ja itsevarmuutta omasta identiteetistään. On mahtavaa lukea homopojasta, joka ei itse kipuile itsensä kanssa vaan on hyvinkin sinut oman homoutensa kanssa. Silti hän on tietoinen siitä, että kaikki eivät välttämättä suhtaudu asiaan yhtä mutkattomasti, ja kaapista tuleminen perheelle ja kavereille tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Mikseivät heterot joudu ikinä avautumaan omasta "suuntautumisestaan", Simon tuskailee. Hetero-oletus on niin vahva suvaitsevaisissakin piireissä.

En ole amerikkalaisen teinimaailman asiantuntija, mutta romaani tuntuu uskottavalta, mikä lienee osasyy sen suureen suosioon. Veikkaan, että kuvaus koulumaailmasta osuu melko hyvin kohdalleen. Kaverit ovat tärkeitä, ja some on olennainen osa elämää. Valitettavasti netti- ja muu kiusaaminen on myös yleistä. Kirjailija tuntuu tuntevan aiheensa ja tekee nuorista henkilöhahmoista moniulotteisia, sympaattisia ja teinimäisen impulsiivisia, mutta pohjimmiltaan fiksuja. Henkilöt tuntuvat aidoilta ja heihin on helppo samastua.


Simon käy ensimmäistä kertaa homobaarissa, juo ensimmäisen känninsä ja ensimmäinen seksikertakin on lähellä. Albertalli ei moralisoi, mutta esittää kuitenkin vanhemmat, aikuiset ja ystävät vastuullisina tukijoina, jotka välillä ohjaavat Simonin lempeästi "oikealle tielle". Kokeilut kuuluvat tiettyyn ikään, Albertalli tuntuu vihjaavan, mutta 17-vuotias poika ei ole vielä valmis kaikkeen.

Ehkä juuri tässä romaani on hyvin amerikkalainen. Suomessahan nuoret itsenäistyvät usein jo aikaisemmin, ja 17-vuotiasta tuskin holhotaan aivan näin paljon.

Minä, Simon, Homo Sapiens on hetkessä hotkaistavaa, koukuttavaa sorttia, mutta se jättää lämpimän tunteen pitkäksi aikaa. Pieni ennalta-arvattavuus ei haittaa; minä ainakin arvasin Bluen henkilöllisyyden jo kirjan alkupuolella. Kävin lukemassa muutaman muun kotimaisen kirjabloggaajan arvion tästä ja kaikkia yhdisti innostus ja hypetys, Simoniin ihastuminen ja sen harmittelu, että kirja päättyi liian nopeasti!

Kirjaan perustuva elokuva saa ensi-iltansa maailmalla maaliskuussa ja Suomessa toukokuussa. Nick Robinson näyttelee Simonia.

Myös Albertallin uusin romaani kuulostaa lupaavalta: The Upside of Unrequited kertoo 17-vuotiaista kaksosista, joista toinen ihastuu jatkuvasti uusiin poikiin, muttei uskalla ikinä kertoa tunteistaan yhdellekään. Kaksossiskon uusi tyttöystävä sotkee kuviot.

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens. Otava. 2017. 253 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiensa Agenda
Suomentaja: Lotta Sonninen

Otava: Minä, Simon, Homo sapiens
Otava: Becky Albertalli

lauantai 3. helmikuuta 2018

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Hopeanhohtoinen kyynel putosi kissan silmäkulmasta ja läiskähti maahan vuoren vierellä. Tyttö silitti kissan suurta käpälää ja sanoi: "Voi kissa. Olet antanut kurnivan vatsasi päättää elämäsi suunnan, etkä ole missään vaiheessa pysähtynyt miettimään, onko se, mitä teet, oikein."
"Eivät kissat ajattele sitä, mikä on oikein ja mikä väärin", kissa naukaisi. "Ei meidän tarvitse. Me olemme erilaisia kuin muut."
"Mutta te elätte maailmassa", tyttö sanoi. "Ette siitä erossa."

Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa kertoo maasta, joka kärsii kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Maassa asuu pieni tyttö, kaikista tytöistä pienin, joka tapaa eräänä päivänä suuren, mustan ja takkuisen kissan, jolla on kurniva maha. Kissaa vaivaa ikuinen nälkä, ja jos se ei syö, sen vatsa kurnii ja mouruaa, kunnes se kurnii minut kuoliaaksi. Kissa aikoo pistää tytönkin suihinsa, mutta tyttö pyytää sitä odottamaan vielä yhden päivän ja lupaa etsiä sille muuta ruokaa.

Tosielämän kurnivamahaisia kissoja. :)
Kylän ihmisillä ei kuitenkaan ole ollut ruokaa vuosiin vaan he ovat syöneet omia ajatuksiaan ja unelmiaan ja eläneet niillä. Merenrannan hiekasta törröttää lukuisia miekkoja ja peitsiä muistona kauheasta taistelusta. Metsä on eloton ja musta eivätkä linnut laula enää.

"Se olin minä", kissa myönsi viimein. "Minä join lähteestä vedet. Minä söin kaikki metsän eläimet, meren kalat ja kylien viljat. Minun kurniva vatsani käski minun tehdä niin."

Lopulta kissa syö myös tytön, mutta nielaisee tämän kuitenkin kokonaisena, ja tyttö laskeutuu kissan ruokatorvea pitkin alas. Vatsalaukkuun päästyään tyttö näkee, että kissa oli syönyt koko sen maailman, jossa he olivat eläneet. Vatsassa on lintuja ja puita, maitovalaita ja kartanoita asukkaineen.

Kurnivamahainen kissa, s. 28 - 29
Mahalaukun pohjalta löytyy pieni mökki, jonka sisällä istuu Kaikenherra A. Hneus, syy kissan loputtomaan nälkään. Tyttö ei kuitenkaan yksin mahda Hneukselle mitään vaan tästä eroon pääsemiseksi tarvitaan kissan omaa tahtoa.

Kurnivamahaisesta kissasta tuli heti yksi sekä minun että 5-vuotiaan tyttäreni suosikkilastenkirjoista. Se luettiin saman tien kannesta kanteen ja kumpaakin jännitti, miten tytön ja kissan lopulta käy. Sen jälkeen kirja on luettu lukuisia kertoja lapsen pyynnöstä yhä uudelleen. Suosikkikohta taitaa olla aukeama, jolla on kuva Kaikenherra Hneuksen ruokapöydästä: Vadeittain hedelmiä ja kakkuja, lautasilla Fiat Unoja ja hevoskärryjä, heinäkuormia ja postikuljetuksia. Keskellä oli pata, jossa porisi kokonainen kaupunki kiinalaisia.

Kurnivamahainen kissa, s. 32 - 33
Lapseen vetoaa romaanin absurdi tarina, joka ruokkii mielikuvitusta ja on sopivan jännittävä ja yllätyksellinen. Aikuislukija arvostaa myös allegorista puolta: millainen maailma olisikaan, jos vain muutamat harvat sen asukkaat ahnehtisivat lähes kaiken ruuan, juoman ja luonnonvarat itselleen? Ai niin, sehän on jo sellainen... Kirjan avulla on helppo keskustella lapsenkin kanssa ahneudesta, vastuusta ja oikeudenmukaisuudesta maailmassa; siitä, miksi joillakin on enemmän materiaa ja mammonaa kuin muilla ja onko se oikein; sekä siitä, miten omilla valinnoilla voi vaikuttaa tähän asiaan. Tärkeitä ja vaikeita kysymyksiä, joita lastenkirjallisuudessa käsitellään liian vähän!

Magdalena Hai luki kirjaa Helsingin kirjamessuilla viime vuoden lokakuussa. Osa yleisön edustajista halusi tutkia kuvia lähempää. :)
Teemu Juhanin mustavalkoiset kuvat ovat tyylikkäitä ja sopivat minusta kirjan tunnelmaan. Monissa kuvissa on paljon yksityiskohtia ja niissä riittää tutkittavaa. Musta kissa on todella musta ja niin massiivinen, ettei se edes mahdu kokonaisena kirjan sivuille. Tyttö on sen rinnalla pieni, mutta silti rohkea, päättäväinen ja avulias.

"Oi, mikä pieni tyttö! Pienempi kuin orava, pienempi kuin minun tassuni vaaleanpunainen varvas." Kurnivamahainen kissa, s. 4 - 5
Kurnivamahainen kissa on kaikkea sitä, mitä sadun kuuluukin olla: mielikuvituksellinen, jännittävä ja lumoava, mutta myös ajatuksia herättävä ja sopivan opettavainen. Lisäksi se on ihanan voimaannuttava tarina pienen tytön suuresta voimasta ja siitä, kuinka epäitsekkyys voittaa itsekkyyden.

Myös Kirjahilla, Kirjapöllö, Lastenkirjahyllyn Rouva Huu ja Evaria ovat lukeneet tämän.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa. Karisto. 2017. 46 sivua.
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Teemu Juhani

Karisto: Kurnivamahainen kissa
MagdalenaHai.com: Kurnivamahainen kissa

perjantai 2. helmikuuta 2018

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Miksi ystävyys ei ollut yhtä hyvä kuin rakkaussuhde? Miksi se ei ollut jopa parempi? [...] Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuoliselle liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.

Ällistyttävä, järkyttävä, hauska, liikuttava, lohduton, lohdullinen, kuohuttava... Tälle romaanille lukijat ja kriitikot ovat suoltaneet rutkasti adjektiiveja - osin ristiriitaisiakin. Luin tämän tiiliskiven jo aikoja sitten, mutta arvion kirjoittaminen on ollut vaikeaa: Pieni elämä tuntuu jo hieman loppuunkalutulta, kun sitä on hypetetty kaikkialla. Näin hyvistä kirjoista on myös vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa, kun haluaa vain liittyä ylistyskerhoon lukuisten muiden kanssa.

Pieni elämä kertoo neljästä miehestä, jotka ystävystyvät opintojensa aikana, vaikka opiskelevatkin eri aloja ja päätyvät eri ammatteihin. Osa heistä pysyy kämppiksinä ja koko porukka läheisinä ystävinä läpi vuosien. Yksi neljästä, Jude, kärsii kuitenkin lapsena saaduista fyysisistä ja henkisistä traumoista, joista hän ei suostu puhumaan kenellekään. Syvät traumat näkyvät itseinhona, pelkona ja ahdistuksena.

Silti Jude menestyy urallaan älykkäänä huippujuristina. Jossain vaiheessa pohdin, kuinka uskottava Juden ristiriitainen hahmo todellisuudessa onkaan: ihminen, joka on niin rikki ja traumatisoitunut, että rypee lähes joka hetki itseinhossa, syyllisyydessä ja epävarmuudessa, on kuitenkin työssään itsevarma, jopa häikäilemätön. Tosin ehkä tämä on vain Juden työrooli, jota hän esittää; tosin yksityiselämässään ja ystäviensä seurassa hän näyttelee myös eräänlaista roolia.

Jude osaa jo nuorena ranskaa ja saksaa, jaksollisen järjestelmän ja pitkiä pätkiä Raamattua ulkoa. Hän osaa auttaa lehmän poikimisessa ja avata tukkeutuneen viemärin. Hän tietää, mitkä sienet ovat myrkyllisiä, miten heinää paalataan ja mistä tietää, onko vesimeloni tai kurpitsa kypsä. (Ja sitten hän tiesi asioita joita toivoi ettei tietäisi, asioita joita toivoi ettei koskaan joutuisi käyttämään, asioita jotka saivat hänet käpertymään itseensä vihasta ja häpeästä, kun hän ajatteli niitä tai näki niistä unta.) Yanagihara ripottelee vihjeitä Juden menneisyydestä pitkin romaanin alkupuolta ennen kuin karmea totuus paljastuu.

Jude on ollut menneisyydestään hiljaa niin pitkään (vuosikymmeniä!), että hän ei enää tiedä, millä sanoilla tai kielillä hänen pitäisi lapsuudestaan ja peloistaan puhua. Hän ei osaa selittää tai sanoittaa tapahtumia edes itselleen saati ilmaista niitä suullisesti tai kirjallisesti jollekin toiselle:

Hänen hiljaisuutensa oli alkanut jonakin suojaavana mutta oli vuosien mittaan muuttanut muotoaan joksikin miltei tukahduttavaksi, rengistä isännäksi. Nyt hän ei enää pääse eroon siitä, vaikka haluaisi. Hän kuvittelee kelluvansa pienessä vesikuplassa, jota ympäröi metrin paksuinen jääkerros joka suunnasta. Hän tietää, että ulospääsytie on olemassa, mutta koska hänellä ei ole varusteita, välineitä aloittaa työtä, kädet haparoivat hyödyttömästi jään iljannetta vasten.

"...haparoivat hyödyttömästi jään iljannetta vasten." Arto Schroderuksen suomennos on huikea!

Välillä halusin ravistella Judea ja myös hänen ystäviään; vaatia kertomaan, mikä oli vialla, kuoreen vetäytymisen ja anteeksipyytelyn sijaan. Turhauduin siihen, että Juden ystävät eivät kyselleet ja painostaneet tätä enempää. Kun Juden menneisyys kuitenkin alkoi vähitellen paljastua takaumien kautta, melkein jo toivoin, etten saisikaan tietää, koska totuus on jopa kauheampi kuin se, mitä aavistelin.

Eikö kirjailijalla pitäisi olla myötätuntoa henkilöitään kohtaan? Välillä tapahtumat tuntuivat niin kohtuuttoman julmilta ja epäoikeudenmukaisilta, että koin suurta vääryyttä henkilöiden puolesta. Eräässä kohdassa ajattelin vain: "Ei. Ei näin saa käydä. Liian kamalaa." En halunnut lukea tai tietää enempää. Kai tämä tunteella suhtautuminen kertoo jotain myös kirjan hyvyydestä: henkilöistä tuli todella läheisiä ja olin suorastaan mustasukkainen omasta lukukokemuksestani ja tulkinnoistani. Lisäksi taisin itsekin vähän rakastua Judeen. Sellaisella äidillisen lempeällä haluan-suojella-sinua-pahalta-maailmalta-tyyppisellä tavalla. ;)

Elämässä usein jotain särkyy, ja joskus se korjataan, mutta useimmiten sitä tajuaa, että vaikka kuhmuja tulee minne tulee, elämä pyrkii hyvittämään menetykset, joskus jopa ylenpalttisesti. Vaikka romaanissa näin todetaankin, niin karma ei välttämättä toimi aivan näin oikeudenmukaisesti.

Pieni elämä jätti syvän jäljen, siitä ei ole epäilystäkään. Se herätti valtavasti tunteita ja pääosin negatiivisia (surua, vihaa, järkytystä, lohduttomuutta) - minkä vuoksi kuulostaa ehkä oudolta, että se oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista.

Kaikkien muiden kuvaustien ohella romaani on jo ehditty nimittää "suureksi homoromaaniksi", mutta minusta henkilöiden seksuaalisuus ei ole kirjan pääteema. Ystävyydestähän tämä pääasiassa kertoo, ja siitä, kuinka menneisyys voi kahlita ihmistä ja identiteettiä.

En voi olla mainitsematta, että luen parhaillaan romaania, jota kyllä voisi nimittää "suureksi homoromaaniksi"! Kyseessä on John Boynen uutuus The Heart's Invisible Furies. Uskallan jo tässä vaiheessa väittää, että se osoittautuu vähintään yhtä järisyttäväksi lukukokemukseksi kuin Pieni elämä.

Pienestä elämästä on tekeillä sekä minisarja televisioon että ilmeisesti myös elokuva. Eddie Redmaynea on esitetty Juden rooliin.

Yanagiharan esikoisromaani The People in the Trees odottaa lukupinossa vuoroaan. Se kuulostaa täysin erilaiselta kuin Pieni elämä. Romaani kertoo ilmeisesti lääkäristä ja antropologista, jotka löytävät eräältä Mikronesian saarelta hämmästyttävän pitkäikäisen ihmisheimon. Heimon pitkän iän salaisuus on saarella elelevä kilpikonna, jota lääkäri alkaa tutkia. Hänet palkitaan lopulta löydöksistään Nobel-palkinnolla. Kuulostaa uskomattomalta jutulta, mutta romaani perustuu osittain Nobel-palkitun lääkärin Daniel Carleton Dajdusekin elämään!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi. 2017. 939 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A Little Life
Suomentaja: Arto Schroderus