keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia.

Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta".

Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä (Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ja valokuvaaja Jenni Holma on ottanut heistä upeita kuvia.

Käsitys sukupuolen kaksijakoisuudesta elää vahvana yhteiskunnassamme ja sukupuoli koetaan niin tärkeäksi ominaisuudeksi, että se on yksi ensimmäisistä asioista, joita tiedostamattammekin toisessa ihmisessä huomaamme. Ihmisillä on hirvittävä tarve lokeroida toisiaan, ja kun joku ei mahdu perinteisiin lokeroihin, se koetaan hämmentävänä tai uhkaavanakin.

Pätkä yhdestä kirjan sarjakuvasta
Väitän, että ennakkoluulot ovat hyvin pitkälti ulkopuolelta omaksuttuja ja opittuja asioita. Lapsille sukupuolen moninaisuus voi olla täysin luonteva asia. Itse selailin kirjan kuvia yhdessä 5-vuotiaan kanssa ja pohdiskelimme yhdessä, että ihmiset voivat olla muutakin kuin tyttöjä tai poikia, naisia tai miehiä. Ei se hänen mielestään ollut mitenkään ihmeellinen ajatus, eikä pidäkään olla. :)

Kirjan sarjakuvasta
Arvion alussa oleva sitaatti kertoo yhden kirjaan haastatellun muunsukupuolisen ihmisen kokemuksesta transpolin henkilökunnan kanssa. Tekisi kyllä mieli lähettää tämä kirja välittömästi kaikille transpolilla työskenteleville. Monien haastateltavien tarinoita yhdisti ahdistus siitä, että terveydenhuollon ammattilaisille piti jotenkin todistella omaa sukupuoli-identiteettiään tai jopa valehdella siitä hoitojen saamiseksi. Transpolilla muunsukupuolisuus ei ilmeisesti ole kovin käypää valuuttaa, vaan jos kokee olevansa varmasti täysin vastakkaista sukupuolta kuin mikä syntymässä on määritetty, pääsee todennäköisemmin hoitoihin. Luulisi, että transpolilla jos jossain tajutaan sukupuolen moninaisuuden, liukuvuuden ja ei-binäärisyyden päälle!

Osittain taustalla vaikuttaa toki myös auttamattoman vanhentunut translaki, johon kirjan jälkisanoissakin viitataan: Kirjan tavoite on yhteiskunnallinen. On aika korjata translaki, joka nykyisellään on ihmisoikeusloukkaus.


Näkymätön sukupuoli on tärkeä teos ja kannanotto ja lisää varmasti tietoisuutta sukupuolen moninaisuudesta ja ennen kaikkea siitä, mitä se yksittäisten ihmisen kohdalla voi merkitä. Iso hatunnosto kirjassa tarinansa kertoville ihmisille, joista suurin osa esiintyy omalla nimellään ja kasvoillaan. Tarinat ovat erittäin henkilökohtaisia; moniin liittyy tuskaa, ahdistusta ja pelkoa, mutta myös huumoria, helpotusta ja itsensä kanssa sinuiksi tulemisen iloa. Aitoja selviytymistarinoita rohkeista ihmisistä. Lukekaa!

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä. Into. 2018. 174 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Into: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä
Länsi-Savo: "Ei mies eikä nainen - Näkymätön sukupuoli -kirja kertoo kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä"

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Viime aikoina on ilmestynyt useampia kirjoja uskonnollisista yhteistöistä, tunnetuimpina kenties Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuudesta kertovat Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Rauhalan romaaneja en kaikista kehuista huolimatta ole vielä lukenut, mutta Ben Kallandin esikoisteokseen tartuin, koska sekin on saanut lukuisia ylistäviä arvioita sekä blogeissa että muussa mediassa.

Vien sinut kotiin osoittautuikin viiden tähden kirjaksi.

Romaani alkaa dramaattisella ensimmäisellä lauseella: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Kirje väitetyltä tyttäreltä unohtuu hetkeksi, kun Markus lentää Yhdysvalloista Suomeen pikkusiskonsa hautajaisiin. Paikalla on myös muita sukulaisia, joita Markus ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Yksi hautajaisvieraista on Carola, Markuksen kaksossisko, jonka muu perhe on vuosia sitten hylännyt.

Hautajaisista romaanin nerokas rakenne palautuu ensin Markuksen lapsuuteen ja tapahtumiin, jotka johtivat perheen hajoamiseen, sekä Markuksen nuoruuteen ja uraan. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa, jotka vuorottelevat ja lopulta kohtaavat lopussa, jossa kaari palaa tavallaan taas alkuun, käännekohtiin, joista kaiken purkautuminen alkoi.

Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin; on ankara isä ja ilmeisesti masennuksesta kärsivä äiti, jonka sairautta ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. On kaksossisko Carola, villi ja kapinallinen. On pikkusisko Ellen, lahjakas ja pikkuvanha muusikko, joka soittaa kesäisin viulua kallionkielekkeellä Porkkalan mökillä. On myös toinen pikkusisko Sofia, sisarusparven kuopus, joka maksaa korkean hinnan valinnoistaan.

On myös eräs lapsuusmuisto, niin synkkä ja kammottava onnettomuus, että kylmät väreet kulkivat kehon läpi siitä lukiessa. En muista pitkään aikaan lukeneeni niin voimakasta ja pakahduttavaa kohtausta mistään kirjasta.

Aikuisuuden kynnyksellä Markus muuttaa Yhdysvaltoihin ja perustaa siellä perheen. Nuoren miehen kielelliset lahjat huomataan liikkeen johtoporrasta myöten ja hän etenee urallaan New Yorkin päämajaan saakka. Tulee kuitenkin monia hetkiä, kun Markus joutuu kohtuuttomilta, mahdottomilta tuntuvien valintojen eteen: uskonto ja yhteisö vai rakkaus, intohimo ja perhe? Valinnat määräävät loppuelämän suunnan.

Vaikka Kalland itse on jättänyt Jehovan todistajat nuorena, romaani ei ole mikään näin-pakenin-uskonnollisesta-lahkosta-tilitys (onneksi). Uskonnon vahva läsnäolo arjessa tulee toki selväksi ja kirjassa tuodaan esille myös liikkeen pimeää puolta: kaksinaismoralismi ja tekopyhyys rehottaa ja kulissien takana käydään raivokasta poliittista valtapeliä. Samanlaista draamaa voisi tosin löytyä (ja varmasti löytyykin) minkä tahansa suuren liikkeen tai organisaation johdosta.


Kirjassa minua kiehtoi erityisesti se, että vaikka Markus on päähenkilö ja minäkertoja, hän jää itse yllättävän etäiseksi henkilöksi. Hän vain kuvailee ihmisiä ja tapahtumia ympärillään, mutta harvoin esittää niistä mitään tulkintaa tai jää pohdiskelemaan omia mielipiteitään asioihin. Aivan kuin hän olisi turta kaikelle; mikään ei hetkauta häntä. Hänen todellinen kantansa jopa uskontoon jää epäselväksi: toisaalta hän omistaa elämänsä liikkeelle, pitää puheita ja kirjoittaa tekstejä lehtiin sekä etenee korkeaan asemaan, mutta jää arvoitukseksi, uskooko hän vilpittömästi sanomaansa. Ainakin hän kapinoi toistuvasti liikkeen arvoja vastaan yksityiselämässään, mutta tästäkään mahdollisesti aiheutuvia syyllisyydentunteita hän ei erittele - tai sitten hän ei koe tunnontuskia. Toisaalta Markuksen neutraali hahmo mahdollistaa sen, että uskontoa voidaan käsitellä romaanissa syyttelemättä ja tuomitsematta sitä suoraan; sen tehtävän kirjailija jättää tyylikkäästi lukijalle.

Tai kuten eräs kirjan hahmoista toteaa:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

Etäisyydestä huolimatta Markuksen hahmo ei jäänyt pinnalliseksi vaan arvoituksellisuus ja monitulkintaisuus oli oikeastaan kiehtovaa. Eräässä kohdassa Markus kuvailee itseään "oman elämänsä sivustakatsojaksi" ja sitä hän todella on. Hän jää monesti sivulliseksi eikä osaa tai pysty olemaan oman elämänsä herra. Sekin jää lukijan tulkittavaksi, missä määrin tämä johtuu uskonnosta ja missä määrin Markuksen omasta persoonasta.

Vien sinut kotiin on traaginen, surullinen kirja mahdottomista valinnoista, sisaruudesta ja musiikista. Se jättää jäljen pitkäksi aikaa.

Myös mm. Kirsi, riitta k ja Katja ovat lukeneet tämän.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena. 2017. 284 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Atena: Vien sinut kotiin
Aamulehti: "'Tiesin että meillä oli totuus' - Esikoisromaani kurkistaa Jehovan todistajien elämään" 
HS: "Murtuvat sisaret, tunteeton veli - esikoisromaani Jehovan todistajista kertoo uskonnollisen yhteisön vaikutuksesta perheeseen"

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja sekä muuta MC-asiaa

Mitä te ajattelitte? Kaksi nuorta tyttöä - ja menitte yksinänne Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?

Hyvä ystäväni asetti minulle haasteen lukea Minna Canthia, jonka kohdalla minulla on sivistyksessäni melkoisen nolo aukko - varsinkin näin kuopiolaisena. Muistaakseni olen nähnyt Canthin näytelmiä lavalla, mutta en ollut aiemmin lukenut rouvan teoksia. Päätin kuitenkin tunnetuimpien näytelmien sijaan lähestyä kirjailijaa novellien kautta. Minna Canth, jonka päivää tänään vietetään, tunnetaan ensisijaisesti näytelmäkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös kertomuksia ja novelleja.

Laulaja ja muita novelleja koostuu seitsemästä novellista vuosilta 1887 - 1895. Novellien päähenkilöt ovat tyttöjä tai naisia eri elämäntilanteissa. On sairasta äitiään hoitava, uhrautuva Kirsti; kohtalokkaan aamu-uninen lapsenvahti Emmi; kauppiasmiehensä rehellisyyttä epäilevä perheenäiti Elli...

Novelleista välittyy ensilukemalta hämmentävä vaikutelma, että Canth ihannoi uhrautuvia naisia. Toisaalta rivien välistä aistii myös myötätuntoa ja sääliä, ja välillä kirjoitustyyli muuttuu viiltävän kriittiseksi ja ivalliseksi.

Erityisesti mieleeni jäi novelli nimeltä "Eräs Puijolla käynti", josta yllä oleva lainaus on peräisin. Seitsemäntoistavuotiaita ystävyksiä Ainaa ja Hilmaa harmittaa, että pojat saavat liikkua tyttöjä vapaammin julkisilla paikoilla. Eräänä kesäpäivänä he päättävät lähteä luvatta Puijolle ja nousta avojaloin torniin. Tytöt valtaa huimapäinen kapinallisuuden riemu, täysin tunnistettava tunne nuoruudesta. :) Retki on jännittävä; kun Puijon metsässä risahtelee, tytöt pohtivat "jos joku hulluista on päässyt karkuun Niuvanniemeltä". Omassakin Niuvanniemen psykiatrisen sairaalan lähistöllä vietetyssä lapsuudessani meitä lapsia peloteltiin samalla tavalla suunnilleen joka toisen epäilyttävän hiipparin kohdalla...

Tyttöjen vallaton retki saa synkempiä sävyjä, kun neljä poikaa lähtee seuraamaan heitä. Kun pojat on lopulta karistettu kannoilta, koko tempauksesta jää tytöille niin syyllinen ja häpeällinen olo, että koko loppukesä on pilalla. En tiedä, johtuuko viimeaikaisesta #metoo-kuohunnasta vai mistä, mutta minä vedin sumeilematta tästä novellista yhtäläisyyksiä myös nykyajan naisten tuntemaan häpeään miesten ahdistelun uhreiksi jouduttuaan. Valitettavasti tässä asiassa ei siis ole hirveästi muutosta tapahtunut.

Yllätyin siitä, miten synkkiä ja masentavia moni novelleista oli. Monen naisen kova kohtalo ajaa tämän epätoivoon, jopa itsemurhaan. Ei mitään kovin voimaannuttavia tarinoita siis, mutta Canth toisaalta käsitteli teoksissaan rankkoja aiheita realistisesti nimenomaan ravistellakseen yhteiskuntarakenteita.

Kävin lauantaina Kuopion Korttelimuseossa, missä järjestettiin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi opastus Minna Canthin salongissa. Salonki on sisustettu Canthin henkilökohtaisilla huonekaluilla, kuten keinutuolilla, jossa Canth kirjoitti, sekä sohvaryhmällä, jossa hän kestitsi vieraita. Opastus oli todella mielenkiintoinen ja upeasti eläytyen esitetty; tunti hujahti hetkessä!

Minna Canthin keinutuoli Kuopion Korttelimuseossa
Minna Canthille kuulunut sohvaryhmä ja pöytä sekä kirjailija itse
Lisäksi päivän teemaan sopiva ilouutinen kirjojen ystäville on se, että Gummerus julkaisee syyskuussa nuoresta Minna Canthista kertovan romaanin Rouva C. Kirjan takana on Canthin kaima Minna Rytisalo, jonka Lempi-romaani oli paras lukemani kotimainen kirja ilmestymisvuotenaan ja voitti silloin myös Blogistanian Finlandian. Hyvää on siis varmasti luvassa! :)

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja. WSOY. 1998. 154 sivua.
Toim. Anne Helttunen & Tuula Uus-Halila

Osallistun tällä novellikokoelmalla Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen

torstai 8. maaliskuuta 2018

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

- Ei jumankauta Tiina, nyt se äijä sahaa meidän omenapuun oksaa.
Heitän tiskiharjan lavuaariin ja ryntään makuuhuoneen puolelle. Katson ikkunasta tontin rajalle. Naapurin Tuomo seisoo siellä pönäkkänä sinisissä haalareissaan, visiiri päässään. Hän on jurauttanut moottorisahan käyntiin ja yksi oksa letkottaa jo maassa.

Mutkanlukutaito (Stresa, 2017) on novellikokoelma ja esikoisteos. Sen lyhyet novellit kertovat erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä, mutkikkaista ihmissuhteista ja yllättävistä mutkista elämän polulla.

Täytyy myöntää, etten lämmennyt kokoelmalle aivan alussa. Ensimmäisissä novelleissa ärsyynnyin sekä henkilöihin että loppuratkaisuihin. Kokoelman avaavassa "Kosto"-novellissa nainen yrittää kostaa ryyppyreissulla olleelle miehelleen häipymällä kotoa miehen syntymäpäivänä. Suunnitelma menee kuitenkin mönkään ja lopputulos on naisen kannalta nolo. Toisessa ja kolmannessakin novellissa on nainen, joka haluaa miestä, haikailee miehen perään tai muuten vain tuskailee miehen takia. Pelkäsin, että koko kokoelma pyörisi tämän teeman ympärillä.

Olin onneksi väärässä: alun jälkeen novelleihin tulee paljon enemmän sävyjä ja henkilöihin säröjä. Virkistävän erilainen ja hauska "Omenapuun oksat" kertookin hankalasta naapurista ja mehevästä naapuririidasta. Kokoelman niminovellikin on mainio ja sympaattinen: ikääntynyt mies ajaa vanhalla "Ooppelillaan" tieltä ulos ja kadottaa siinä rytäkässä ylähampaidensa osaproteesin. Hampaat pitää löytää tienpenkalta, sillä ilman niitä ei kehtaa mennä uuden ihastuksen kanssa treffeille!

"Sateisen kesän jälkeen" on voimakastunnelmainen romaani raskaudenkeskeytykseen menevästä Mirvasta. Suosikkinovellini on "Selkeät ohjeet", jossa huoliteltu, pedanttinen Irina elää täydellistä elämäänsä ja noudattaa säntillisesti päivärytmiään ja rutiinejaan, jotteivat ajatukset karkaisi entiseen aikaan. Menneisyys kuitenkin muistuttaa itsestään tekstiviestein eikä kaikkea elämässä voi hallita. Tässä novellissa oli niin koukuttavan tarkkaa arjen kuvausta, että olisin halunnut sen jatkuvan pidempäänkin!

Kolmeen osaan jaetun kokoelman viimeisen osan novelleissa ollaan ikääntymisen, muistojen ja nostalgian äärellä. Esimerkiksi "Viileyden vuoksi"-novellissa kaksi yhdeksänkymppistä leskirouvaa alkaa kokoontua säännöllisesti kesähelteillä kylmäkellarissa. Viilentymisen lomassa voi herkutella ja jakaa muistoja.

Muutamat kielelliset jutut kokoelmassa mietityttivät. Takakannessakin on ote "Kosto"-novellista, jossa kostoa suunnittelevan naisen aivot työskentelivät silppurin tavoin. Minusta taas kostoa yleensä punotaan ja kehitellään; silppurin yhdistän jonkin asian tuhoamiseen perin pohjin. Bongasin myös erikoisia tuplasanoja: aivojen poimuissa on sopukkalokero ja laaksossa lepää utusumu. En nyt tiedä, tuoko kahden synonyymin yhdistäminen yhdyssanaksi välttämättä mitään uutta sanaan... Toisaalta panin merkille myös monia osuvia, riemastuttavia kielikuvia: esimerkiksi basilikan tuoksu, joka nimenomaan on poutainen!

Pidin erityisesti Mutkanlukutaidon moniäänisyydestä. Kokoelman novelleissa on huikea kirjo minäkertojia ja elämäntilanteita: lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, perheitä, yksinäisiä ja sinkkuja. Kaikkiin en kyennyt samastumaan ja osa henkilöistä ei muutaman sivun aikana ehtinyt kehittyä kovin moniulotteiseksi, mutta monien ääriviivojenkin sisältä tunnistin jotain tuttua. Kokonaisuutena persoonallinen, monipuolinen ja tarkkanäköinen sikermä pienen ihmisen elämää kaikessa tragikoomisuudessaan.

Bloggaajista myös Suketus, riitta k, Mari, Mannilainen ja Maija ovat lukeneet kirjan.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa. 2017. 135 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 25. Novellikokoelma.

Stresa: Mutkanlukutaito
Stresa: Pirjo Puukko

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Tämä on vuorovaikutteinen romaani, joka sisältää miljoonia mahdollisia tarinoita. Se on kirjoitettu sinämuodossa. Sattuma ja tekemäsi valinnat vaikuttavat siihen, millaisen sukupolvitarinan lopulta päädyt lukemaan.

Takakannessa ja kustantamon sivuilla kuvaillaan Mike Pohjolan uutuusteosta "immersiiviseksi romaaniksi" (Pohjolan itse keksimä termi). "Vuorovaikutteinen", "interaktiivinen" ja "osallistava" voisivat myös sopia tähän. Muistan lukeneeni lapsena vastaavanlaisia seikkailukirjoja, joissa oli lukujen lopussa yksinkertaisia valintatilanteita, tyyliin: "Jos menet luolaan, siirry sivulle se-ja-se." Tekniikka koukutti jo silloin ja se koukutti yllättävän vahvasti myös nyt aikuisena.

Pohjolan teoksessa on yli 500 sivua, mutta yksi lukukerta kestää noin tunnin. Aluksi hahmolle, romaanissa puhutellulle "sinulle", eli lukijan romaanihenkilö -alter egolle valitaan nimi, kotiseutu ja sukupuoli. Jo nämä seikat vaikuttavat siihen, millaisiin tilanteisiin hahmo päätyy. Lisäksi lukija saa jo aivan alussa päättää, haluaako hän lukea onnellisen, murheellisen vai oikukkaan/realistisen tarinan. Välillä kohtalo puuttuu peliin: kirjaa selaamalla pystyy heittämään noppaa, jonka silmäluku määrää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aiheena on siis vuosi 1918, sisällissota ja jakautunut Suomi.

Valitsen ensimmäiseksi hahmokseni savolaisen Katrin, jolle haluan oikukkaan tarinan. Minusta tulee pian leskirouva Gyldenhjelmin huutolaislapsi. Yritän toimia ja tehdä valintoja niin, etten päätyisi punaisten tai valkoisten puolelle, eli välttää kaikkia konflikteja ja vahvoja mielipiteitä. Ja miten Katrille käykään? Koska hän ei ole selkeästi punainen eikä valkoinen, kummankin puolen edustajat alkavat epäillä häntä vakoojaksi ja petturiksi! Tällaisenkin vaihtoehdon Pohjola on siis ottanut teoksessaan huomioon. Minut/Katri pidätetään epäiltynä maanpetoksesta, mutta pakenen ja hiihdän piilopirttiin. Piileskelen siellä sodan loppuun asti, ilmeisesti "paritellen, kun siltä tuntui ja syöden, kun on nälkä" (kyllä, tämä on lainaus kirjasta) :D. Selviän sentään sisällissodasta hengissä.

Toisella lukukerralla haluan vähän testailla, mihin asti pystyn teoksen rajoja venyttämään. Hahmoni on Ahvenanmaalta kotoisin oleva Havu, jonka päätän - ihan uhallani - olevan muunsukupuolinen, vaikka hahmokuvauksen ohjeissa käsketään valita joko nainen tai mies. Haluan nähdä, mahdollistaako kirja tällaisenkin henkilön. Haluan myös Havulle onnellisen tarinan. Jotenkin Havu päätyy kuitenkin ilkeän Häyrisen kasvatiksi ja hänestä tulee punakaartilainen, "Ahvenanmaan ainoa kommunisti" (kyllä, romaanissa on tämänniminen luku)! Kun Ahvenanmaa miehitetään, minut pidätetään ja ruoskitaan keskitysleirillä, koska en olekaan nainen! Lopuksi menehdyn haavoihini. Tämänhän piti olla onnellinen tarina!

Kolmanneksi luen kirjan vielä Pohjanmaalta kotoisin olevan Pekan hahmossa ja valitsen murheellisen tarinan. Päädyn valkoisten vihaamaksi karkulaiseksi ja rikolliseksi, joka vangitaan ja lähetetään Siperiaan. Kärsin aliravitsemuksesta, kunnes kuolen tautiin. Murheellinen tarina oli ainakin sitä, mitä lupasi olevansa.

Sinä vuonna 1918 on idealtaan nokkela ja koukuttava kuin peli, mutta täytyy sanoa, että sen ns. kirjalliset ansiot eivät minusta ole kovin kummoiset. Henkilöt eivät ehdi lainkaan kehittyä ja jäävät osin epäloogisiksi ja ristiriitaisiksi, kun valintoja täytyy tehdä huimaa tahtia. Esimerkiksi omalla kohdallani Katri oli ensin huutolainen, sitten aatelinen, sitten suojeluskuntalainen ja lopulta maanpetturi! Melkoisen vaihderikas ja epäuskottavakin elämänkohtalo yhdelle henkilölle...

Pieniä virheitä ja luvun numeroita puuttui sieltä täältä, mutta se ei ole mikään ihme, kun lopputulos on näin valtava palapeli. Ideasta ja lähestymistavasta antaisin kirjalle viisi tähteä, mutta tarinasta/tarinoista vain 2 - 3, koska ne ja henkilöt jäävät turhan ohuiksi. Romaani väittää sisältävänsä miljoonia tarinoita (no, ehkä pikemminkin satoja) mutta varmasti vähempikin olisi riittänyt, jotta tapahtumiin ehdittäisiin paneutua syvemmälle ja henkilöt saisivat enemmän lihaa luiden päälle.

Tästä huolimatta Sinä vuonna 1918 on varsin opettavainen yleiskatsaus sisällissotaan ja auttaa hahmottamaan sen syitä ja tapahtumia eri näkökulmista. Pienet valinnat ja teot voivat vaikuttaa ihmisen koko loppuelämään ja sattumallakin on usein sormensa pelissä. Lukijan pakottaminen valintojen ääreen jotenkin konkretisoi sen, miten tuona kauheana ja kaoottisena vuonna sata vuotta sitten jokaisen oli todella valittava puolensa ilman mitään varmaa tietoa siitä, mitä valinta tulisi merkitsemään.

Bloggaajista ainakin riitta k, Sanna, Mila ja Laura, joista jälkimmäinen on kirjoittanut immersiivisen arvostelun Pohjolan teoksesta! :)

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918. Gummerus. 2018. 527 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Gummerus: Sinä vuonna 1918
Gummerus: Mike Pohjola
Radio Suomi Turku: "Mike Pohjola kirjoitti peliromaanin vuodesta 1918"

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Kansi: Satu Kontinen
Olin yksin. Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään.

Japanilaiskirjailija Takashi Hiraiden hurmaavan elegantti Kissavieras ilmestyi S&S:ltä vuonna 2016. Tunnelmoiva romaani palasi elävästi mieleen jo heti, kun näin S&S:n tuoreimman japanilaisromaanin kannen. Hiromi Kawakamin Sensein salkku on selvästi Kissavieraan kirjallinen sisar ja kerrontatyyliltään hyvin samanlainen. Kirjaparin ulkoasussa on käytetty samaa ruohonvihreää ja mustavalkoista värimaailmaa ja löysinpä kansien välistä samoja puunlehtiäkin. Satu Kontinen on tehnyt molempiin kirjoihin kannen ja ulkoasun, ja Raisa Porrasmaa on suomentanut kummatkin suoraan japanista.

Sensein salkku ja Kissavieras
Sensein salkun päähenkilö ja minäkertoja on keski-ikäinen Tsukiko Ōmachi, joka tapaa aseman baarissa entisen äidinkielen (eli japanin) opettajansa lukiosta. Tämä on arvokas vanhempi herrasmies, jota Tsukiko kutsuu arvonimellä Sensei, opettaja. Vaikka Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa yli 30 vuotta, he viihtyvät toistensa seurassa mainiosti ja tapaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Tsukikon ja Sensein suhde ei ole selvärajainen, ääneen lausuttu, auki puhuttu tai millään tavalla määritelty. He eivät sovi tapaamisia vaan kohtaavat aina sattumalta. He juovat sakea, väsäävät haikuja aamuyöllä ja keskustelevat mustekalan kypsentämisestä. He eivät koskaan analysoi sitä, mitä heidän välillään on, vaikka kumpikin on toiselle tärkeä.

Milloin Sensei oli tullut tällä tavoin läheiseksi? Alussa hän oli ollut vain etäinen mieshenkilö. Vieras ja iäkäs, kaukaisten lukioaikojen opettaja. Vaikka aloimmekin jutustella silloin tällöin, en edes juuri katsonut häntä. Hän oli epämääräisesti läsnä, joi hiljaa sakea vieressäni baaritiskillä.

Vaikka Tsukiko ja Sensei eivät välillä näe toisiaan kuukauteen, he edustavat toisilleen jotain pysyvää ja lohdullista. Tsukiko turvautuu tähän ajatukseen: Sensei ei ollut kaukana silloinkaan kun emme nähneet toisiamme. Sensei oli aina Sensei. Tänäkin yönä hän varmasti oli jossain. 

Täytyy sanoa, että Tsukiko on virkistävän itsenäinen nainen, ainakin verrattuna moniin muihin japanilaisromaanien naisiin. Hänessä on jotain samaa kuin Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni-romaanin boheemissa Sumiressa. Tsukiko viihtyy yksin, juo olutta yksin, juopuu yksin ja rentoutuu yksin. Hän ei tunne syyllisyyttä esimerkiksi naimattomuudestaan, vaikka lapsuudenkodissa on jo siirrytty naimisiin patistelusta sanattoman pettyneeseen tunnelmaan tyttären ilmeisen vanhapiikuuden takia. Tsukiko ei halua "jumiutua suhteeseen", kuten hän itse sanoo. Silti yksinäisyys ja epämääräinen kaipuu iskevät välillä.

Sensei on Tsukikolle joku, johon voi aina luottaa, ja joka on aina lempeä, järkähtämätön, kohtelias ja huoliteltu. Suomennoksen takakansi paljastaa minusta aivan liikaa siitä, miten parille lopulta "käy".

Sensein salkku on niitä romaaneja, joissa tapahtuu vähän, mutta eleettömyys ja minimalistisuus lumoavat. Kawakami törmäyttää toisilleen vieraita ihmisiä yhteen, ja kohtaamisista syntyy herkkiä yhdessäolon hetkiä, jotka on kuvattu lämmöllä ja lempeydellä. Kun tuttu baari-isäntä kutsuu yllättäen Tsukikon ja Sensein sienestämään, he päätyvät keittelemään metsäsienisoppaa nuotiolla ja juomaan kyytipojaksi sakea.

Japanilaisella ruoka- ja juomakulttuurilla on iso rooli romaanissa. Hyvä ruoka yhdistää Tsukikoa ja Senseitä, ja erikoisia aterioita ja juomia listataan kirjassa niin tiuhaan, että kirjaa lukiessa tuli vähän väliä nälkä!

Vasta poimittua kurkkua, hienoksi pilkottuna ja umeboshi-luumuilla maustettuna. Mehukasta munakoisoa pieneksi paloiteltuna ja paistettuna, inkiväärillä ja soijakastikkeella höystettynä. Riisileseillä hapatettua kaalia. 

tai:

Mustekala-shabua. Awabia. Geoduck-simpukkakalaa. Kochi-kalaa. Keitettyä shako-rapua. Uppopaistettuja jättihummereita. 

Ja jos ruoka on tässä kirjassa perijapanilaista ja suomalaislukijalle kovin eksoottisen kuuloista, niin sitä on myös japanilainen keskustelukulttuuri kohteliaisuuksineen sekä kulttuuriin kuuluvat tavat (esim. kuka tahansa ei saa kaataa toiselle sakea, on huonotapaista laittaa riisiin kastiketta ja hanami-juhlakutsuun ei voi vastata miten tahansa!). Suomentaja Raisa Porrasmaan urakka on varmasti ollut haastava, mutta suomennos on minusta todella hyvä: japaninkielisiä sanoja on jätetty juuri sopivasti tekstiin, kulttuurisia erikoisuuksia on selitetty tarvittaessa alaviittein ja kirja on täysin ymmärrettävä suomalaislukijalle, mutta tuntuu silti läpikotaisin japanilaiselta.

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!

Moni muukin bloggaaja on lukenut kirjan. "Kaunista, haikeaa, pakotonta", kirjoittaa Tuijata. Suketus pohtii Sensein ja koko kirjan arvoituksellisuutta ja riitta k toivoo lisää suomennoksia tältä kirjailijalta (kyllä! Ainakin The Nakano Thrift Shopiksi englanniksi käännetty romaani kuulostaa kiinnostavalta.)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S. 2018. 243 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Sensei no kaban
Suomentaja: Raisa Porrasmaa

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

S&S: Sensein salkku
S&S: Hiromi Kawakami

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian palkintoehdokkaani 2017


Viime vuosi oli lähes kymmenvuotisen blogihistoriani hiljaisin bloggaustahdin perusteella johtuen lähinnä muussa elämässä tapahtuneista muutoksista. Kirjoja tuli kuitenkin luettua entiseen tahtiin, mutta nyt harmittaa, etten ole ehtinyt kaikista hyvistä blogata, jossa pystyisin asettamaan ne ehdolle Blogistanian kirjallisuuspalkintojen kategorioihin.

Viime vuonna ilmestyi valtavasti varsinkin hyviä kotimaisia teoksia, joista monen jääminen pois kolmen parhaan joukosta harmittaa. Käännöskirjallisuutta tuli luettua vähemmän, koska kotimaisissakin riitti ihmeteltävää. Tutustuin lukuisiin mainioihin lastenkirjauutuuksiin tyttäreni kanssa, mutta valitettavan harva niistä päätyi blogiin asti. Tieto-kategoriaan löytyi sentään kolme hyvää ehdokasta.

Tässä siis ehdokkaani vuoden 2017 parhaiksi kirjoiksi. Jokaisen perään lisään lyhyen lainauksen arviostani:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Annastiina Storm: Me täytytään valosta (S&S)
"Pikkulapsen näkökulmasta kirjoitettu hylkäämisen pelko ja hätä on riipaisevaa luettavaa. Silti romaani onnistuu olemaan jotain muuta kuin kurjuudella mässäilyä ja masentavaa kauhistelua. Tarinan lomaan on ripoteltu symbolisia pikku satuja, jotka toisaalta etäännyttävät kauheudet keksittyyn maailmaan, toisaalta alleviivaavat niitä. Välinpitämättömyyteen, rakkaudettomuuteen ja elämänvalintojen kahleisiin liittyvä symboliikka on vahvaa."

2 pistettä: Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä (Teos)
"Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen. -- Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta."

1 piste: Emmi Valve: Armo (Asema Kustannus)
"Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on."

Blogistanian Globalia

3 pistettä: Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi) 
"Pieni elämä jätti syvän jäljen, siitä ei ole epäilystäkään. Se herätti valtavasti tunteita ja pääosin negatiivisia (surua, vihaa, järkytystä, lohduttomuutta) - minkä vuoksi kuulostaa ehkä oudolta, että se oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista."

2 pistettä: Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Sammakko)
"Strömquist käy monisanaisesti läpi avioliiton historiaa ja sitä, kuinka esim. seksiin, rakkauteen ja yksiavioisuuteen suhtautuminen on muuttunut historian saatossa ja eri kulttuureissa. Kun asiat esitetään kärjistäen ja mustavalkoisesti (kirjaimellisestikin: albumissa ei juuri värejä ole), lukiessa oikein hätkähtää ja hämmästyy, miten hassuja, piintyneitä tapoja kulttuurissamme onkaan."

Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto) 
"Kurnivamahainen kissa on kaikkea sitä, mitä sadun kuuluukin olla: mielikuvituksellinen, jännittävä ja lumoava, mutta myös ajatuksia herättävä ja sopivan opettavainen. Lisäksi se on ihanan voimaannuttava tarina pienen tytön suuresta voimasta ja siitä, kuinka epäitsekkyys voittaa itsekkyyden."

2 pistettä: Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (Otava)
"Simon on hurmaava, herkkä, vastustamaton sekoitus teini-iän epävarmuutta ja itsevarmuutta omasta identiteetistään. On mahtavaa lukea homopojasta, joka ei itse kipuile itsensä kanssa vaan on hyvinkin sinut oman homoutensa kanssa."

1 piste: Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria (Otava) 
"Välillä ajattelin lukiessani, että eihän tässä ole mitään järkeä! Ja sitten tajusin, että sehän tässä on parasta: riemukas kieli, hassut kuvat ja tietty anarkistinen ilkikurisuus, joka nonsense-runoista paistaa läpi."

Blogistanian Tieto

3 pistettä: Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (Kosmos)
"Vihan ja inhon internet on todella tärkeä ja informatiivinen teos, joka avaa silmät ja jää mieleen. Jotenkin myös ärsyynnyin ja sisuunnuin tämän kirjan myötä: perhana, tehdään nyt tälle asialle jotain! Tämän teoksen lukemisesta on hyvä aloittaa ja suosittelenkin tätä ihan kaikille!"

2 pistettä: Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus (Tammi)
"Mazzarella käsittelee aihetta viisaasti ja syvällisesti, muttei ala teoretisoimaan liikaa vaan esittelee runsaasti käytännön esimerkkejä. Hän puhuu maailmankuvasta, uskonnosta, ihmiskuvasta, individualismista ja globalisaatiosta. Alle 300 sivuun mahtuu myös pohdintaa sattumasta ja kohtalosta, riskeistä, onnesta ja valinnanvapaudesta. Suuria teemoja ja ajatuksia, jotka on esitetty ja muotoiltu niin lukijaystävällisesti, että lukiessa kuvittelee itsekin olevansa piirun verran sivistyneempi ja fiksumpi ihminen! :)"

1 piste: Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S)
"Marshin kirja on nopeasti hotkaistavaa sorttia, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan nimestä voisi päätellä, että kyseessä on vakava ja raskas teos, mutta Marshin huumorilla höystetty tarinointi vie mukanaan! Kirja ei ole suotta noussut bestselleriksi ympäri maailmaa."