keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kuvakooste Turun kirjamessuilta 2017

Turun kirjamessut ovat onnellisesti ohi ja sain kuin sainkin viimein kuvakoosteen messuista aikaiseksi. Olin messuilla lauantaina ja sunnuntaina.

Lauantaina ohjelmani painottui seuralaisen iän vuoksi lähinnä uudelle lasten alueelle. Se olikin hienosti toteutettu kaikenikäisiä lapsia ajatellen: oli värityskuvia, löhöilytyynyjä, leikkimökki, lukunojatuoli ja jopa lasten oma messukirjasto eli kirjahylly täynnä kirjauutuuksia eri kustantamoilta (myös oiva markkinointikeino!). ;) Parasta alueessa oli se, että se oli sijoitettu omaan rauhalliseen nurkkaansa B-halliin, jolloin se oli hieman sivussa pahimmasta messuruuhkasta ja hälinästä (vink! vink! Helsingin kirjamessut, jonka viime vuoden lasten alue oli tästä näkökulmasta katsoen katastrofaalinen).


Juhani Känkänen avasi päivämme musikaalisesti laulutuokiolla, joka perustui Apo Apponen -kirjasarjan (Teos) teemoihin ja tapahtumiin. Sarja on tyttäreni uusi suosikki, joten oli hauskaa kuunnella lauluja tutuista aiheista. Aiheeseen liittyvät värityskuvat ja tarrat taisivat tosin kiinnostaa lasta enemmän kuin mies ja kitara lavalla. :D

Välillä tutustuimme lastenkirjatarjontaan A-hallin puolella. Tässä Kariston teoksia, joista löytyy paljon tuttuja suosikkeja.

Sammakon pisteellä oli hulinaa.


Lena Frölander-Ulf esitteli ja luki kuvakirjojaan Kurre Keikari ja popcornit (S&S, 2017) sekä Minä, Muru ja metsä (S&S, 2016).

Päivän kohokohta sekä äidille että tyttärelle oli Aino Havukaisen ja Sami Toivosen satuhetki uuden Tatun ja Patun ällistyttävän satukirjan (Otava, 2017) parissa. Lapsikuulijat saivat päättää, millaisia ääniä ääneenlukijoiden tuli eri hahmoille käyttää, ja kaikki nauroivat ääneen sadulle, jonka lauseiden tyhjät kohdat piti täyttää sanalla "peppupyyhe". Jokin tässä huumorissa vain toimii! :)

A-hallissa oli lauantai-iltapäivänä melkoisen tiivis tunnelma.

Sunnuntaina lapsi jäi tätinsä hoiviin, kun läksin uudestaan pyörimään messuille. Tällä kertaa sain nauttia vähän aikuismaisemmasta ohjelmasta. :)

Juha Hietanen haastatteli Paula Havastetta, Mikko Kamulaa sekä Elina Helkalaa ja Ilari Aaltoa suomalaisesta mytologiasta, kansanperinteestä ja muinaismuistoista, jotka tuntuvat olevan nyt kovasti pinnalla sekä kauno- että tietokirjallisuudessa. Kamulan Ikimetsien sydänmailla -romaanin (Gummerus, 2017) olen lukenut (suosittelen!) ja Helkalan & Aallon tietokirja Matka muinaiseen Suomeen (Atena, 2017) alkoi myös kiinnostaa.

Kamula luki Tekstiretriitissä otteita sekä Ikimetsien sydänmailla -kirjastaan että sarjan ensi vuonna ilmestyvästä toisesta osasta! Ei liene kovin suuri spoileri, että sen tapahtumat taitavat sijoittua erään tunnetun itäsuomalaisen linnan ympäristöön. ;)


Liv Strömquist, Ulla Donner, Vesa Kataisto ja haastattelija Katariina Kyrölä keskustelivat feministisen sarjakuvan paneelissa naisten tekemien sarjakuvien historiasta ja nykytilanteesta ja arvostuksesta Ruotsissa ja Suomessa. Ei varmaan yllätä ketään, että Suomi on tässä(kin) asiassa hieman Ruotsia jäljessä.

Sunnuntain kohokohta puolestaan oli Diasporic Literary Languages in Finland -paneelikeskustelu, johon kiteytyi loistavasti messujen "Yksi maa - monta ääntä" -teema. Moniäänistä Suomea edustivat keskustelussa Husein Muhammed (kurdin kieli), Vuokko Hirvonen (saamen kielet), Ahmed Zaidan (arabian kieli) sekä Ali Abdishakur (somalin kieli). Oli todella harmi, että yleisöä oli paikalla vain kourallinen - toisaalta se kertoo ehkä karua kieltään siitä, miten häpeällisen vähän Suomen vähemmistökielten ja -kulttuurien kirjallisuutta täällä arvostetaan.

Panelistit toivat esille mm. sen, että suomalaiset kustantamot eivät juuri ole kiinnostuneita julkaisemaan muista kielistä tai kulttuureista ammentavaa kirjallisuutta; Suomessa asuvat saamen kielellä kirjoittavat kirjailijatkin joutuvat julkaisemaan kirjansa Norjassa! Ruotsissa julkaistaan esimerkiksi kurdin- ja somalinkielistä kirjallisuutta paljon ahkerammin kuin Suomessa. Monet panelistien kirjallisista kulttuureista kumpuavat suullisesta kerrontaperinteestä ja erityisesti runoudesta. Minusta olisi hieno ja tärkeä kulttuuriteko nostaa näitäkin ääniä vahvemmin esille Suomessa, sekä kustantamojen että lukijoiden puolelta!

Käväisin vielä kuuntelemassa hetken Mauri Kunnasta ja tapasin muutamia bloggaajatuttuja. Ostin parjatuista alelaareista Salman Rushdien Maurin viimeisen huokauksen (WSOY, 1996) ja Carlos María Domínquezin Paperitalon (Basam Books, 2006). Jälkimmäinen kertoo sopivasti siitä, kuinka kirjahulluus voi riistäytyä täysin käsistä. Helsingin kirjamessuja odotellessa! ;)

torstai 5. lokakuuta 2017

Tärpit Turun kirjamessuille 2017


Huomenna se alkaa, kirjamessusyksy nimittäin! Olen jälleen menossa bloggaajan roolissa sekä Turun kirjamessuille nyt viikonloppuna että Helsingin kirjamessuille 26. - 29.10. Menen Turkuun nyt kolmatta kertaa peräkkäin, mutta ensimmäistä kertaa kahdestaan lapsen kanssa, mikä hieman vaikuttaa ohjelmavalintoihin. :)

Ensin on pakko valittaa ihmeellisestä kirjamessuohjelmasta - siis ei sisällöllisesti vaan puhtaan teknisessä mielessä. Turun kirjamessujen netissä olevassa messuohjelmassa on jälleen kerran mukakätevä ominaisuus, jossa kiinnostavan ohjelmanumeron kohdalla voi klikata sinistä tähteä ("kirjanmerkkiä"), jolloin tapahtuma siirtyy Omalle listalle. Mainiota! - tai sitten ei. Ensinnäkin Oma lista ei tietenkään voi järjestyä kronologisesti vaan tapahtumat ovat listalla miten sattuu. Jos on tällainen innokas klikkailija kuin minä (36 kiinnostavaa tapahtumaa), niin aikajärjestys on aika must. Lista ei myöskään tulostu ainakaan minulla mitenkään nätisti. Plus olisi hienoa, jos lapsen tapahtumat saisi vielä erikseen; siis vaikka kaksi eri listaa. Noh, paras olla tässäkin asiassa perinteinen ja tehdä ihan omin pikku kätösin käsinkirjoitettu lista vihkoon. ;)

En listaa kaikkia 36 juttua tähän; tiedän, etten itsekään ehdi kaikkiin ja osa on päällekkäisiä. Tässä kuitenkin muutama tärppi jokaiselle päivälle:

Perjantai 6.10

13.50 - 14.10 Agricola A-halli
Anni Kytömäki: Kivitasku
Tämä on minulla vielä kesken, mutta alun perusteella aivan yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Kultarinta.

15.40 - 16.00 Kuisti B-halli
Puhetta mummoista
Antti Heikkinen kertoo uusimmasta Mummo-romaanistaan takuuvarmasti omaan viihdyttävään tyyliinsä. :)

17.20 - 18.00 Fiore A-halli
Kaapista kaanoniin - kotimaisen kirjallisuuden sateenkaareva historia

Lauantai 7.10

10.30 - 11.00 Lastenlava B-halli
Hyvältä näyttää, Apo Apponen -laulutuokio
Juhani Känkäsen Apo Apponen -sarja on meidän perheen tuorein löytö ja aivan mahtava!

13.00 - 13.30 Lastenlava B-halli
Tatu ja Patu ja satujen ihmeellinen maailma
Tuorein Tatu ja Patu -kirja on lumoava, interaktiivinen satupläjäys.

14.40 - 15.20 Kallas
Novellien voima
Olavi Koistinen, Harry Salmenniemi, Tuuve Aro ja Marja Mäenpää puhuvat novellien kirjoittamisesta. Ainoastaan Tuuve Aro on minulle tuttu, mutta hänen novellinsa ovat tehneet ison vaikutuksen.

15.30 - 16.00 Fiore A-halli
Dystopiasta utopiaan
Jani Saxell haastattelee Emmi Itärantaa ja Antti Tuomaista dystopioista ja utopioista.

17.30 - 17.45 Tekstiretriitti 1. krs
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Tämä osin englanniksi, osin täysin ilman r-kirjaimia kirjoitettu romaani jäi mieleen, vaikken ole siitä vielä blogissa ehtinyt kirjoittaa.

Sunnuntai 8.10

10.50 - 11.20 Agricola A-halli
Suomalainen mytologia ja kansanperinne ja muinaismuistot
Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla sai minutkin lumoutumaan muinaissuomalaisten elämästä.

11.50 - 12.40 Auditorio
Feministisen sarjakuvan paneeli
Luin juuri feministisen sarjakuva-antologian, jossa on mm. Liv Strömquistin sarjakuvia. Myös Ulla Donnerin vastikään ilmestynyt Spleenish oli mainio. Kumpikin esiintyy paneelissa.

12.00 - 12.30 Lastenlava B-halli
Viisi villiä Virtasta
Kirjailija Anneli Kanto kertoo suositusta lastenkirjasarjastaan.

13.00 - 13.40 Onerva 2. krs
Diasporic literary languages in Finland
Supermielenkiintoinen paneelikeskustelu monikulttuurisen kirjallisuuden eri äänistä Suomessa.

16.40 - 17.00 Agricola A-halli
Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
Tiina Laitila Kälvemarkin Karkulahti oli ahdistava ja lumoava. Seitsemäs kevät oli hyvin erilainen lukukokemus, mutta vaikuttava sekin.

Tunnelmia paikan päältä voi seurata myös Kirjanurkkauksen Instagramista. Nähdään messuilla!

tiistai 3. lokakuuta 2017

Suffragettien city (toim. Johanna Rojola)

Kannen kuva: Lisa Ewald
Feministinen sarjakuva on isosti esillä Turun kirjamessuilla ensi viikonloppuna, kun mm. ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist vierailee messuilla sunnuntaina. Tästä inspiroituneena luin muutaman vuoden takaisin sarjakuva-antologian nimeltä Suffragettien city, joka esittelee feminististä ruotsalaista sarjakuvaa seitsemän tekijän voimin.

Sukupuolineutraalit ammattinimikkeet ovat taas tapetilla Case Aamulehden myötä. Tuntui jännän ajankohtaiselta lukea samaa aihetta sivuavia strippejä. Sukupuolten välisen valta-asetelman kääntäminen päälaelleen tuo esiin nimikkeiden rajoittuneisuuden kaikessa koomisuudessaan. Feministinen ajatushautomo Hattu on käyttänyt samaa menetelmää osallistuessaan nyt käytävään keskusteluun.

Huumoria ei tosiaan tästä antologiasta puutu. Teoksen toimittanut Johanna Rojola toteaa johdannossa: Tässä kirjassa ei saarnata. Vakavista asioista voi puhua hauskasti. Sukupuolirooleista, perhekäsityksistä ja ennakkoluuloista saa revittyä loputtomasti mustaa huumoria ja ironiaa.


Antologian sarjakuvissa on yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin. Pidin erityisesti Sara Granérin vanhemmuutta ja perhettä käsittelevistä stripeistä, joissa on mainioita oivalluksia ja kärjistyksiä:


Nanna Johansson ja Sara Hansson käsittelevät sarjakuvissaan mm. stereotypioita ja seksuaalivähemmistöjä. Sukupuoliroolit ja odotukset käännetään päälaelleen ja samalla nauretaan yhteiskunnan sukupuolittuneisuudelle ja heteronormatiivisuudelle.


Hansson esittelee ns. Bechdelin testin, jolla voi mitata seksismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa elokuvissa. Elokuva läpäisee testin, jos siinä on vähintään kaksi nimettyä naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään jostakin muusta kuin miehestä/miehistä. Kuulostaa varsin yksinkertaiselta, mutta yllättävän moni elokuva ei testiä läpäisekään! Esimerkkinä vaikkapa Disneyn Pieni merenneito:


Karolina Bång on luonut varsin informatiiviset ja yksityiskohtaisen graafiset kuvat kuukupin käytöstä ja ihmissuhteiden moninaisuudesta. Liv Strömquist pohtii pitkässä sarjakuvassaan mustasukkaisuutta ja pettämisen rajaa historian saatossa. Harmi vaan, että osassa Strömquistin ruuduista tekstaus oli niin pientä ja epäselvää, että silmät suorastaan väsyivät sitä tihrustaessa (tai sitten tarvitsen kirkkaamman yövalon sängyn viereen!). :)


Aidosti hauska, ajatuksia herättävä eikä lainkaan ryppyotsainen tai synkistelevä feministinen teos, eli suosittelen! Bloggaajista myös ainakin Reta Anna Maria on lukenut Suffragettien cityn.


Aion ehdottomasti lukea jossain vaiheessa Strömquistin naisen sukupuolielimen kulttuurihistoriasta kertovan Kielletyn hedelmän (2016) sekä romanttisen rakkauden ja avioliiton taustoista kertovan Prinssi Charlesin tunteen (2017) ja kapitalismia ruotivan Nousun ja tuhon (2017). Kaksi jälkimmäistä ilmestyvät nyt 6.10 Turun messujen yhteydessä.

Suffragettien city (toim. Johanna Rojola). Schildts, 2011. 159 sivua.
Suomentaneet: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort

Ylioppilaslehti: "Sarjakuvan mirri ei pure"
Kirjasampo.fi: Suffragettien city

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve on porvoolainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo on kaunistelematon, synkkä ja yksityiskohtainen kuvaus ahdistuksen ja mielenterveysongelmien kanssa jo pikkulapsesta asti painiskelleesta naisesta.

Jo teoksen kansi hätkähdyttää ja kansien välistä löytyy sellainen tarina, että heikompia alkaa varmasti hirvittää. Valve kuvaa ahdistusta, masennusta, harhoja ja elämänhallinnan menettämistä armottoman rehellisesti, ruumiillisesti ja visuaalisesti. Välillä teoksen Emmi näkee muut ihmiset pelkkänä mustana, valuvana mönjänä. Kosketus polttaa ihoon reikiä. Pahimpina kausina tuntuu kuin eritteet valuisivat kehosta ulos ja itsekin sulaisi sänkyyn. Mielensisäinen sotku on tuotu konkreettisesti kirjan sivuille: sivuilla on aivan kuin mustetahroja ja värit leviävät hallitsemattomasti ääriviivojen ulkopuolelle.

Emmi yrittää pitää elämänsä kasassa laatimalla itselleen pakkomielteisesti tehtävälistoja viikon, päivän ja jopa tunnin tarkkuudella. Hän dokumentoi itseään ja elämäänsä pikkutarkasti ja yrittää analysoida kaikkea. Millään ei mässäillä turhaan, asiat vain kerrotaan sellaisina kuin ne on koettu. Välillä ruuduissa on kuvattuna vain Emmin makuuhuoneen arkisia esineitä, työpöytä, näkymä ikkunasta. Nekin luovat minusta ahdistuneen lamaantunutta tunnelmaa: tässä ollaan, tällaista tuijotellen, mikään ei liiku eikä mitään tapahdu. Aika on pysähtynyt ja elämä on tässä.



Emmi itse on älykäs ja taiteellisesti lahjakas. Vaikka luovuus ja hulluus ovat stereotyyppisesti kulkeneet käsi kädessä, niin Emmi itse toteaa, ettei hulluudesta ole ollut hänen taiteelleen mitään etua: hänestä ei tullut taiteilijaa sen takia vaan siitä huolimatta.

Toisinaan Emmi kuulee ääniä ja yrittää rationalisoida niitä itselleen: Nehän olivat ÄÄNIÄ PÄÄN SISÄLLÄ! Kuka hullu sellaisia ottaa todesta? 


Jotkut harhoista ovat niin lamaannuttavan painajaismaisia, että kauhistutti edes lukea niistä - saati kuvitella, että jollekin tämä on ollut totta, tuntunut täysin todelta.


Kaiken tämän pimeyden ja kauhun keskeltä kuuluu pieni sana: apua.


Ja apua Emmi todellakin hakee ihailtavan aktiivisesti: hän käy terapiassa, saa erinäisiä lääkkeitä ja piipahtaa mielisairaalassakin. Ehkä hätkähdyttävintä minulle kirjassa oli se, kuinka vähän apua terveydenhuoltojärjestelmästä tuntui olevan. Kirjassa kerrotaan myös Emmin keskusteluista lääkäreiden kanssa, jotka määräävät vain lisää lääkkeitä, vaikka ne eivät auta. Suosittelisin teosta kaikille mielenterveyspotilaiden kanssa työskenteleville. Itsekin annoin oman kappaleeni kirjasta jo eteenpäin lääkäri-exälleni luettavaksi. :)
  
Armosta tulee myös mieleen Viivi Rintasen pari vuotta sitten ilmestynyt sarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö, joka kertoi omakohtaisen rehellisesti syömishäiriöstä. Siinäkin oli samanlainen suttuinen piirrostyyli.

Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on.

Emmi Valve: Armo. Asema Kustannus. 2017. 301 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Asema Kustannus: Armo
HS.fi: "Lukijat saavat tietää mielenterveyden järkkymisestä kertovassa omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa enemmän kuin terapeutti taannoin"
City.fi: "Emmi Valveen Armo on karu ja rehellinen kuvaus mielen sairauksista"

tiistai 12. syyskuuta 2017

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (toim. Erkka Mykkänen)

Astiakaappeihin päädyttyään kuvat leviävät kaikkialle: pyyhkeiden reunat, pussilakanat, kellot, tohvelit, sukkien resorit, tarrat, tahrat, muotoiset heijastimet, jokahahmot, mikähahmot, tuikkumuikkulyhdyt ja nurkissa seisovat designlamput, valettu muottiin, värisevät, kun Sohvi vielä ostaa lasit, veitset, teepussilaatikon, muupussilaatikon, ja pikkuinen myyjä myy.

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi voisi lukea vaikka kotimaisen kirjallisuuden klassikoita, mutta jos Alastalon salissa ei (edelleenkään) iske tai Seitsemän veljestä on jättänyt traumoja kouluajoilta, niin miltä kuulostaisi Juha Hurmeen novelli "Ylistalon huussissa" tai Petri Tammisen "Seitsemän veljestä - viidestoista luku"? Tai millaiseksi Kalevalan Ainon tarina muuttuu Joonas Konstigin käsissä ja millainen yllättävä loppu Antti Heikkisen versioon Juhani Ahon Rautatiestä sisältyy?

Erkka Mykkäsen toimittama antologia, jonka alaotsikko on Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista, koostuu kymmenen kotimaisen nykykirjailijan kirjoittamasta novellista jonkin enemmän tai vähemmän tunnetun suomalaisen klassikkoteoksen pohjalta. Osa on kirjoittanut suoraa jatkoa klassikolle, kuten vaikkapa Hurme ja Tamminen. Osa taas on ammentanut inspiraatiota alkuteoksesta, käsitellyt samoja teemoja eri näkökulmasta tai siirtänyt henkilöt jossain muodossa nykyaikaan.

Yksi suosikeistani on ehdottomasti Petri Tammisen hervottoman hauska lisäluku Seitsemälle veljekselle, joka aloittaa antologian. Nauroin ääneen jo novellin ensimmäiselle kappaleelle, kuten Instagramiin postasin. :) Tammisen novelli on todellista fanifiktiota parhaimmillaan; se kunnioittaa omalla tavallaan alkuteosta, mutta vie sen henkilöt herkullisella tavalla uuteen tilanteeseen: Eero on lukenut hegemonisesta maskuliinisuudesta ja yrittää nyt kovapäiselle ja miehisyyttään puolustavalle veljesparvelle selittää, kuinka sukupuolibinärismi syrjii sekä miehiä että naisia, heteroita ja sateenkaareviakin. :D

Toinen huikea ja vaikuttava novelli on Anu Kaajan "Toinen talvi", joka pohjautuu Tove Janssonin Taikatalveen. Kaaja on tarttunut Janssonin teoksen vierauden, toiseuden ja identiteetin teemoihin ja tarkastelee samalla muumien merkitystä nyky-Suomessa: muumitavaraa löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta kodista sen ahkeran tuotteistuksen ansiosta (ks. postauksen alussa oleva lista, joka on sitaatti Kaajan novellista), mutta toisaalta varsinkin muumimukivillitys on lähtenyt joillakin ihmisillä käsittämättömällä tavalla lapasesta.

Kaajan novelli kertookin muumimukeja pakkomielteisesti keräävästä Sohvista ja tämän puolisosta Ruskasta, joka pukeutuu aina, sekä sisällä että ulkona, pullean pehmoiseen, valkoiseen toppatakkiin:

Se muuttaa hänet muodottomaksi ja siten muovautuvaksi mihin tahansa. Useimmiten hän pusertuu kaikille tuttuun peikohtavaan heikkohahmoon, jonka tunnistaa kuka tahansa lapsuutensa täällä elänyt, hän on pyöreä kuin aika, aamupiirrettyjen ääni, pehmeäksi dubattu sukupuoleton hymähtely, ja rauhallinen.

Novelli on täynnä jokaiselle suomalaiselle tuttua ja tunnistettavaa muumikuvastoa, vaikka muumeja siinä ei itse asiassa mainita sanallakaan suoraan! Kuitenkin jokainen suomalaislukija tietää, kuka on novellin Raitapaita, Punanuttu, mummumamma ja se, jolla on kultainen rannerengas ja otsatukan tupeerattu vetyperoksidi.


Saara Turusen Hanna on erikoinen ja koskettava novelli, joka tuntuu todella henkilökohtaiselta, jopa päiväkirjamaiselta. Novellissa kirjailija samastuu Minna Canthin Hannaan ja kurkottaa omasta yksinäisyydestään tätä kohti metafiktion keinoin.

Myös Juhani Karilan versio Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta, "Sudenmorsian - Halfbreed", on mainio. Alkuperäinen tarina on siirretty pelimaailmaan, kun kaksi pelejä harrastavaa teiniä alkaa pelata Sudenmorsian-videopeliä.

Jatkuu! ravistelee, päivittää ja kyseenalaistaa muutamia jo osittain puhki luettuja ja käsiteltyjä klassikkoteoksia. Klassikoilla leikitellään ja niille nauretaan hyväntahtoisesti. Toisaalta novelleista näkee myös, että kirjailijat kunnioittavat ja oikeasti myös fanittavat alkuteoksiaan.

Tällainen novellikokoelma on ensinnäkin nerokas idea ja toteutuskin on huikea. Kannattaa lukaista! Kirjablogeissa tätä ei hirveästi ole toistaiseksi näkynyt, mutta ainakin Minna, Riitta ja Tuijata ovat tykänneet tästä kovasti. Niin, ja oli tällä antologialla sekin vaikutus, että haluan ehdottomasti lukea lisää teoksia Petri Tammiselta ja Anu Kaajalta. Ja myös Canthin Hannan. :)

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. (toim. Erkka Mykkänen). Gummerus. 2017. 252 sivua.

Gummerus: Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
HS.fi: "Erkka Mykkänen fanittaa Waltaria ja päätyi kirjoittamaan jatkoa Sinuhen tarinalle"

tiistai 5. syyskuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Ulkoasu: Camilla Pentti
Sakean elämän keskellä kuolema on jylhä kuin rantakallio. Aika ei siihen pysty, vaikka kaikki sen ympärillä muuttuu. Silti aika on täynnä mahdollisuuksia ja kaikkea voi tapahtua, mutta ihmisellä on ajasta vain siru ja senkin voi hukata.

Luin Pertti Lassilan tänä vuonna ilmestyneen romaanin melkein yhdeltä istumalta. Ulkona oli vielä lähes kesäinen ilma, aurinko lämmitti lasitetun parvekkeen helteiseksi, ruukkutomaatti päätti, että nyt on vihdoin tullut aika puskea niitä tomaattejakin esiin. Lassilan teoksessakin kesä on tärkeässä roolissa - se ja merellinen Hanko ja nuoruus.

On elokuu 1916 ja 21-vuotias Elsa asuu Hangossa Aino-siskonsa kanssa ja työskentelee tarjoilijana Belvederessä. Kesän aikana Elsalla on lyhyt suhde merimies Einarin kanssa, mutta miehen lähdettyä merille hän ei jää haikailemaan tämän perään vaan suhtautuu asiaan virkistävän järkevästi:

Miksi minun pitäisi olla murheissani siitä, että olen nainen, jolla on ollut mies vierellään, ja mies meni laivalleen. Ei se suuri tapaus ollut, parempikin ettei ollut, koska minä olisin voinut jäädä sen vangiksi ja mieheen kiinni, vaikka minä haluan olla vapaa ja valita itselleni kenet tahdon.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy Taimi, jota äitinsä ja tätinsä eivät suinkaan pidä onnettomuutena vaan suurena onnena. Onnea ei kuitenkaan jatku pitkään vaan pientä perhettä kohtaa suuri onnettomuus.

Sitten hypätään ajassa toiseen historialliseen käännekohtaan, vuoteen 1939. Taimi opiskelee Kätilöopistossa ja saapuu kesäksi Hankoon. Vanha taiteilija Albin Stenharu alkaa maalata Taimin muotokuvaa ja juttelee tälle samalla elämästä, rakkaudesta ja menneisyydestä. Erityisesti tämä vertaus jäi mieleen:

Menneeseen ei ole pääsyä, koska sitä ei ole olemassa, on vain raunioita, kirjoituksia, tavaroita, jotka ovat sattuneet jäämään jäljelle. Menneeseen ei voi nähdä, se on kuin yrittäisi huoneesta katsoa ulos pimeään. Lasissa näkee kuvansa, oman ajan kuvan se heijastaa.

Taimi tutustuu yläluokkaisen perheen poikaan, Eeroon, vähän rakastuukin. Syksy tuo jälleen tullessaan muutoksen: sää viilenee, hurma laantuu ja sota syttyy.

Ihastuin Lassilan kirjoitustyyliin jo Armain aika -romaanissa, joka oli pari vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana. Siinäkin vietetään helteistä Suomen suvea veden äärellä, mutta näkökulma on lapsen, tässä taas vahvojen, itsenäisten naisten. Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen.

Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista, jonka olen lukenut. Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta.

Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 2017. 188 sivua.

Teos: Kesän kerran mentyä
Teos: Pertti Lassila
HS: "Nostalginen kesäromaani vie menneeseen maailmaan"

perjantai 1. syyskuuta 2017

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita

Blogitauko on venähtänyt ennätyksellisen pitkäksi. Mutta jospa nyt taas syksyn tullen ja varsinkin kirjamessujen lähestyessä into palaisi takaisin. :)

Lainasin ystävän suosituksesta kirjastosta Lucie Durbianon sarjakuva-albumin. Takakannen mukaan tarinakokoelma koostuu "seitsemästä lyhyestä, kummallisesta, julmasta, koomisesta, kauniista ja mutkikkaasta rakkaustarinasta."

Durbianon tarinat ammentavat tutusta satuperinteestä aina Punahilkasta Liisa Ihmemaassa -tarinaan. Kaikki on kuitenkin hämmentävällä tavalla vinksahtanutta - ja nämä eivät todellakaan ole mitään lasten satuja enää.

Nimitarinassa isoäitinsä luo kulkeva Punahilkka vannookin ikuista rakkautta kohteliaalle herrasmiessudelle, joka kiusoittelee tyttöä. Susi on itsevarma maailmanmies, Punahilkka häiritsevän sinisilmäinen ja kokematon pikkutyttö.


"Lili ja Charlie" -niminen tarina puolestaan kuvailee kiellettyä rakkautta ja sen kohtalokkaita seurauksia. Renessanssin aikaan sijoittuva "Samuel" kertoo vaikutusvaltaisen aatelismiehen ja tämän rakastajan suhteesta, joka on jotain hyväksikäytön ja riippuvuuden välillä.


Suurimman vaikutuksen teki tarina nimeltä "Villi länsi". Siinä kotitilallaan vieraileva kirjallisuudenopiskelija Philip ihastuu veljensä Danin tulevaan vaimoon Elieen. Kun tunne ryöpsähtää molemminpuoliseksi, kolmiodraaman jälki on rumaa.


"Kani Kani" taas on erilainen versio Liisa Ihmemaassa -tarinasta. Valkoinen kani on menossa pelastamaan rakasta Jacky-kania merirosvojen kynsistä, mutta ilkikurinen Alice seuraa häntä.


"Etanan murheessa" etana on rakastunut päätä pahkaa naista esittävään kivipatsaaseen. "Puutarha-cocktailissa" näyttelijänurasta haaveileva Astrid tapaa ihailemansa elokuvaohjaajan puutarhajuhlissa, mutta illan kuluessa pensaissa alkaa pyöriä muitakin pareja.

Tämä oli todella hämmentävä ja häiritseväkin lukukokemus, vaikka toisaalta pidän siitä, että satujen perinteisiä asetelmia ravistellaan uuteen uskoon (vaikuttavin esimerkki tästä viime vuosilta on Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille). Durbianon piirrostyylikin on värikkään lastenkirjamainen - eikä ihme, koska hänet tunnetaan Ranskassa nimenomaan lastenkirjojen kuvittajana. Pelkistetyt kuvat ja kirkkaat värit luovat aika kiehtovan kontrastin aikuismaisille teemoille.

Tarinoissa on hyväksikäyttöä, pettämistä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, seksiä, riippuvuutta ja pakkomielteitä. Rakkaus on näissä tarinoissa pääosassa, mutta mitään ruusunpunaista ja viatonta se ei todellakaan ole.


Kirja jätti myös Mari A.:n hämmentyneeseen tilaan. Maija on lukenut tämän lisäksi myös toisen Durbianolta suomennetun albumin nimeltä Aarre.

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita. WSOY. 2009. 118 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Le Rouge vous va si bien
Suomentaja: Saara Pääkkönen

Kvaak.fi: 7 kertomusta rakkaudesta
Kirjavinkit: Punainen pukee teitä
Wikipedia: Lucie Durbiano