maanantai 22. tammikuuta 2018

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Kansi: Emmi Nieminen
Saanko esitellä: omasta mielestäni viime vuoden tärkein, ajankohtaisin ja aivan liian vähän huomiota saanut sarjakuvateos. Minäkään en tähän olisi törmännyt ilman hyvän ystäväni suositusta ja lainaa.

Tutkiva toimittaja Emmi Niemisen ja kuvittaja, sarjakuvataiteilija Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet pureutuu verkkovihaan eli tuohon häkellyttävän suureen ilmiöön, jossa mikä tahansa aihe voi aiheuttaa käsittämätöntä raivoa netin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Useimmiten huutelijoina ovat anonyymit miehet ja kohteena eri vähemmistöjen edustajat ja naiset.

Niemisen ja Vehkoon journalistinen sarjakuva-albumi on osa Feministisen ajatushautomo Hatun Naiset esiin! -hanketta. Teoksessa pohditaan internetin vihapuhetta monesta näkökulmasta: ääneen pääsevät sekä sen kohteet että lähteet sekä tutkijat ja asiantuntijat.


Monet vihapuheen kohteet (teoksessa vältetään käyttämästä sanaa "uhri") ovat yksinkertaisesti "vain" naisia, jotka ovat tuoneet mielipiteensä jostain asiasta esiin. Ilmeisesti vahvojen mielipiteiden esittäminen (siis nimenomaan naisten taholta) koetaan niin suurena vääryytenä ja uhkana vihapuhetta viljelevien nettihäirikköjen identiteetille, maailmankuvalle tai ihan vain itsetunnolle, että varsinkin mediassa esillä olevat naiset saavat usein silmitöntä raivoa osakseen.

Teoksessa haastatellaan mm. MV-lehteä kritisoinutta Hanna Huumosta, Anttilan lelukuvaston sukupuolittuneisuutta arvostellutta Emmi Nuorgamia, huivia käyttävää muslimipoliitikko Habiba Alia ja Emmi Mustosta, jonka "Kaikkien leijona"-paita aiheutti varsinaisen somemyrskyn. Kaikki nämä naiset kohtasivat mielipiteidensä vuoksi silmitöntä nettivihaa, väkivallalla uhkailua ja nimittelyä.

Lainaus tavaratalo Anttilan lelukuvastosta. Kirjan kuvitusta.
Erityisen ärsyttävinä ja uhkaavina verkkovihaajat pitävät naisia (siis nimenomaan naisia), jotka puolustavat ihmisoikeuksia ja vastustavat rasismia. Tutkijan selitys ilmiölle on kaikessa yksinkertaisuudessaan kylmäävä, mutta silti niin looginen: verkkoviha on sukupuolittunutta ja pääosin valkoisten heteromiesten kaikkiin muihin ihmisryhmiin suuntaamaa, koska juuri heikon itsetunnon omaavat valkoiset heteromiehet (eivät tietenkään kaikki, syyllistyn tässä itsekin törkeään yleistykseen) kokevat tähän saakka etuoikeutetun asemansa olevan uhattuna muuttuvassa maailmassa. Verkkoviha on siis eräänlainen primitiivinen vastareaktio, pyrkimys yrittää vimmaisesti pyristellä "perinteisen" sukupuolijärjestyksen ja etnisen järjestyksen vääjäämätöntä muuttumista vastaan. 

Rasistit vetoavat argumenteissaan mm. siihen, että muista kulttuureista tulevat miehet ovat uhka suomalaisnaisille, koska maahanmuuttajien myötä raiskausten määrä lisääntyy. Usein kuitenkin samat ihmiset uhkaavat itse laittaa eriävän mielipiteen esittävät "suvakkinaiset" kuriin nimenomaan väkivallalla ja raiskauksilla! Ihme logiikkaa tämäkin! Kirjan kuvituksessa tuodaan ristiriita esiin hienosti.

Teoksessa on lähes joka sivulle koottu aitoja otteita eri henkilöiden saamista vihaviesteistä, joista osa on todella härskejä, julmia ja suorastaan sairaita. Eihän tällainen voi olla millään tavalla sallittua tai hyväksyttävää! Ja kuitenkin: viranomaiset eivät ainakaan kirjan antamien esimerkkien perusteella ota vihapuhetta ja uhkauksia vakavasti eikä syytteitä nosteta.

Mitä tästä häiriköinnin ja kiusaamisen rakenteellisesta ja myös sosiaalisesta hiljaisesta hyväksynnästä seuraa? Osa naisista voi miettiä jo nyt kaksi kertaa ennen kuin tuo mielipiteensä esiin julkisesti, koska he eivät halua altistaa itseään saati läheisiään trollaajien hyökkäyksille ja uhkauksille. Osa mieluummin vaikenee. Ja näin kiusaajat ovat voittaneet: taas yksi ääni on vaiennettu. Jos sama meno jatkuu, pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa vihapuheesta tulee yleisesti hyväksytty normi: jos olet julkisuuden henkilö, negatiivinen palaute on vain kestettävä. Just joo. Eiköhän verkkoviha ole jo kauan sitten ylittänyt pelkän "negatiivisen palautteen" rajat:

Suvi Auvinen ja Saara Särmä sekä otteita heidän saamistaan vihaviesteistä. Kirjan kuvitusta.
Kirjan tekijät ottavat ohjat omiin käsiinsä: kun anonyymiin nettihuutelijaan ottaakin suoraan yhteyttä viestillä ja näkee lopulta hämmentyneen ihmisen vihan takana, mielikuva vastenmielisestä hirviöstä muuttuukin inhimilliseksi. Se ei tarkoita, että ymmärrystä tai hyväksyntää edelleenkään löytyisi puolin tai toisin, mutta ainakin yksi raja-aita on kaadettu: vihan lähde on yhtä lailla ihminen kuin sen kohdekin, mikä helposti unohtuu, ihan kummaltakin osapuolelta.

Kirjan kuvitusta
Yksi teoksen parhaita puolia on se, että siinä kerrotaan tarkasti ja käytännönläheisesti, mitä kannattaa tehdä, jos itse joutuu nettivihan tai törkyviestien kohteeksi esim. sosiaalisessa mediassa. Puolet (!) nuorista naisista on saanut netissä osakseen loukkauksia ja nimittelyä ja noin viidesosa on jatkuvan nettihäirinnän kohteena. Mistään marginaalisesta ilmiöstä ei siis todellakaan ole kyse. Ohjeita on koottu myös tänne.

"Meitä ei vaienneta." Kirjan kuvitusta.
Vihan ja inhon internet on todella tärkeä ja informatiivinen teos, joka avaa silmät ja jää mieleen. Jotenkin myös ärsyynnyin ja sisuunnuin tämän kirjan myötä: perhana, tehdään nyt tälle asialle jotain! Tämän teoksen lukemisesta on hyvä aloittaa ja suosittelenkin tätä ihan kaikille!

Muutamassa blogissa tätä onkin luettu: Mitä luimme kerran -blogin Laura toivoo, että tämä jaettaisiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille (kyllä!); Bookish Tea Partyn Katri kehottaa myös kaikkia lukemaan tämän; Sivutiellä-blogin Sirri nostaa esiin hyvän huomion teoksen fyysisestä koosta: kirja ei pyytele mittojaan ja painoaan anteeksi vaan naiset ottavat oikeutetusti tilansa myös näin! :)

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet. Kosmos. 2017. 147 sivua.

Kosmos: Vihan ja inhon internet
Aamulehti: "Tiedätkö mitä tarkoittavat hatemob ja doxaus?"
Feministinen ajatushautomo Hattu: Vihan ja inhon internet

lauantai 20. tammikuuta 2018

Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria

Ludmila Karaatti oli lapsi, joka hymyili revontulia, karuselleja, pajupillejä, saippuakuplia, kuivia pyykkejä, jätskiannoksia, matonhapsuja, trampoliineja. Hän hymyili juostessaan ja lukiessaan ja nukkuessaan ja jopa koulubussissa.
Ludmila Karaatilla oli suuremmat jalat kuin minulla.

Yksi viime vuoden yllättävimmistä lastenkirjoista meidän perheessä oli Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama proosarunoteos Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Yllättävä siinä mielessä, että tämä runorajoitteinen äiti ei ole ennen tätä kirjaa tajunnutkaan, millaista mahtavuutta hupsu proosarunous voi olla lapsen mielestä. Eli kun ei itse juuri lue runoja, niin valitettavasti harvemmin niitä on tullut lapsellekaan luettua.

Mutta sitten käsiin sattui Pipsa Pipariviulun 42 kaveria, joka kuulosti nimen perusteella sopivan höpsöltä, ja tutun kuvittajan kuvat näyttivät hauskoilta ja värikkäiltä. Manderhan sai viime vuonna Rudolf Koivu -kuvituspalkinnon sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Avain hukassa (S&S).

Kirja piti heti lukea 5-vuotiaan vaatimuksesta kannesta kanteen. Ja Pipsan kavereista inspiroituneena aloimme heti sen jälkeen keksiä omia proosarunojamme samaan tyyliin: NN oli lapsi, joka... jne. :)

Reetta Niemelä luki teosta Helsingin kirjamessuilla 2017
Teoksessa on siis esitelty Pipsa Pipariviulun 42 erilaista kaveria lyhyiden proosarunojen muodoissa. Runot ovat yllättäviä, täysin absurdeja, aivan hupsuja, epäloogisia, hassuja ja kaikkea sitä, mikä vetoaa juuri lapsiin ja miksei tietysti myös aikuisiin sopivassa mielentilassa. On lapsi, jonka äiti jahtasi lentävää kalaa ympäri, ympäri Aamutossujen valtakuntaa. Ja lapsi, joka tunsi olevansa käki ja muutti kelloon asumaan. Ja lapsi, joka istui karhun satulaan ja lähti siniseen maailmaan, eväänä mustesieni.

Välillä ajattelin lukiessani, että eihän tässä ole mitään järkeä! Ja sitten tajusin, että sehän tässä on parasta: riemukas kieli, hassut kuvat ja tietty anarkistinen ilkikurisuus, joka nonsense-runoista paistaa läpi.

Osa runoista nauratti. Osa herätti kysymyksiä, ihmettelyä ja keskusteluakin. Esimerkiksi Kalle Kivinilkan kohdalla (hän oli lapsi, joka piti kissoista) mietittiin, mitähän varten kaikista Kallen 108 kissasta on kuitti tallella jossakin.


Pilvi Punapurje taas aiheutti hieman syvällisempää keskustelua. Hän nimittäin oli lapsi, joka kuoli. Hänestä olikin jäljellä vain sielu, joka eleli piparkakkumuottipurkissa. Tästä seurasi tietenkin looginen kysymys: "Äiti, mikä on sielu?" Selitäpä se sitten selkeästi ja lapsentasoisesti... :)


Vielä 5-vuotiaan oma arvio kirjasta (jonka hän pyysi lisäämään blogiin):
"Tässä kirjassa on paljon kavereita. Tää on hyvä kirja. Paras on Eemil Pannukahvi, koska sillä on kivi mahassa."

Eemil Pannukahvilla todellakin on kivi mahassa. Se näkyy röntgenkuvassakin! :)
Myös Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiirissä on ihastuttu kirjaan.

Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Otava. 2017. 32 sivua.

Otava: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria
Pipsa Pipariviulu Sanna Manderin sivuilla 
Aamulehti: "Isä väitti, että sadut eivät ole totta. Hyi olkoon!"

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kirjabloggaaja teatterissa: Sydämenlyöntejä - rakkaudesta lauluun

Kun kävin viime vuonna katsomassa Frida-näytelmän Kuopion kaupunginteatterissa, niin suurimman vaikutuksen Virpi Rautsialan Frida-tulkinnan lisäksi teki ehdottomasti Ritva Grönbergin vahva ja intohimoinen lauluääni. Sitä piti päästä kuulemaan lisää - enkä ollut ainoa, joka tätä toivoi, koska Kuopion kaupunginteatterin kevään ohjelmistoon tuotiin nyt yleisön pyynnöstä kaksinäytöksinen Grönbergin esitys. Sydämenlyöntejä - rakkaudesta lauluun on jatkoa jo vuonna 2012 alkunsa saaneelle Rakkaudesta lauluun -esitykselle.

Tapio Nykänen (piano) ja Ritva Grönberg kaupunginteatterin kevätkauden avajaisissa
Viime vuoden lopulla 60 vuotta täyttänyt Ritva Grönberg on tehnyt 30-vuotisen uran näyttelijänä ja lähestyy eläkeikää. Hän on selvästi rakastettu näyttelijä ja esiintyjä; ennen tämänkin esityksen alkua hän kulkee yleisön joukossa värikkäissä villasukissa tuttuja ja tuntemattomampiakin ihmisiä tervehtien ja saa eräältä teatterin ystävältä kimpun valkoisia ruusuja, jotka pääsevät heti osaksi lavastusta! Grönberg on rento, välitön ja hymyilevä, ja pienempi Maria-näyttämö juuri sopivan intiimi. Alusta asti on selvää, että tästä esityksestä on pönötys kaukana.

Grönberg kertoo heti aluksi, että hänelle on annettu vapaat kädet käsikirjoituksen, ohjauksen ja laulujen suhteen ja hän päätti astua yleisön eteen kerrankin ilman mitään roolia, omana itsenään, avoimena ja paljain jaloin. :) Hän ei haluaisi kutsua itseään laulajaksi, mutta haluaa silti laulaa rakkaudesta lauluun, mutta myös laulaa rakkaudesta, koska sen ympärille kiertyy lopulta kaikki elämässä. Elämästäkin Grönberg puhuu: valinnoista ja virheistä, nuoruudesta ja vanhenemisesta, muistoista ja luopumisesta, peloista ja kuolemasta. Lämpimiä ja viisaita havaintoja isoista asioista.

Esityksessä on hurmaavan kotikutoinen, välitön tunnelma. Grönberg laulaa ja jutustelee, puhuu syvällisiä, kertoo hyvin henkilökohtaisiakin asioita elämästään. Mitäpä siitä, jos välillä pitää yleisön avustuksella puhallella savua pois lavalta, kun savukone on innostunut liikaa. Tai että ajatus yllättäen katkeaa ja jokin juttu jää kesken. Välillä vähän improvisoidaan, ja pianotaituri Tapio Nykänen on täysillä juonessa mukana.

Kuva: Sami Tirkkonen
Ja entä sitten se musiikki! Illan aloittaa Frida-näytelmästä tuttu Toda una vida (säv. ja san. Osvaldo Farrés) ja minulle tulee heti kylmät väreet. Grönbergin voimakas, täyteläinen ääni tuntuu kumpuavan syvältä sielusta ja myös virtaa suorinta tietä sieluun ja sydämeen. Moni ei varmaankaan pystyisi laulamaan Edith Piafin Hymne à l'amouria (säv. Marquerite Monnot) näin riipaisevan tunteikkaasti. Huomaan, etten pian oikeastaan edes kuuntele lauluja lauluina vaan imen vain niiden tunnetta itseeni, vajoan outoon musikaaliseen hypnoosiin. Grönberg sanoikin toivovansa, että kuulijat yrittäisivät kuunnella laulujen ohella itseään. Jokainen pystyy varmasti samastumaan useammankin laulun sanomaan, ja Grönbergin koskettava tulkinta tekee siitä vieläkin helpompaa.

Tunteikkaiden ja paatoksellisten rakkauslaulujen väliin on ripoteltu myös kevyempiä, leikkisiä kappaleita, kuten Koiranelämää (säv. Gerard Jouannest, san. Jacques Brel, suom. Liisa Ryömä) ja Hullu rakkaus (säv. Astor Piazzolla, san. Horacio Ferrer, suom. U. Lepola / K. Veisterä). Niihinkin Grönberg eläytyy tarttuvalla riemulla ja ilolla, mutta parhaimmillaan hän on minusta nimenomaan traagisissa ja surumielisissä lauluissa. En tainnut olla ainoa yleisössä, joka pyyhki silmiään luopumisesta kertovan Syyskuun 3. -laulun (säv. ja san. Mika Paasivaara) aikana. Tuntiin ja 40 minuuttiin (sis. 20 minuutin väliajan) mahtuu paljon tunteita: välillä hihitetään ja pompitaan riemusta, välillä palataan teini-ihastuksen ihanuuteen ja karmeuteen, sitten taas vakavoidutaan ja koetaan elämän suuria kriisejä, surraan ja muistellaan, ja pian jo lauletaan ilkikurisesti hautajaisvieraille haudan pohjalta!

Kuva: Sami Tirkkonen
Pianon ja laulun lisäksi tunnelmaa luovat näyttämöllä roikkuviin kankaisiin projisoidut kuvat ja tekstit. Välillä Grönberg itse selittää, mistä espanjan- ja ranskankielisissä lauluissa lauletaan, välillä sanojen suomennoksia on heijastettu kankaille. Nähdäänpä siellä myös kuvia Grönbergin rooleista uran varrelta (paljon mummoja!) sekä lapsuuskuvia ja muita muistoja. Kuvat ja valot täydentävät upeasti musiikkia. Esityksen lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaa Marie Antikainen, äänisuunnittelusta Antti Puumalainen, projisoinneista Jarmo Jääskeläinen ja valosuunnittelusta Juho Itkonen.

Sydämenlyöntejä on huikea kunnianosoitus laulun ja rakkauden voimalle, mutta myös upea osoitus Ritva Grönbergin lahjakkuudesta, lämmöstä ja välittömyydestä. Iso suositus tälle!

Sydämenlyöntejä - rakkaudesta lauluun
Laulu: Ritva Grönberg, piano: Tapio Nykänen
Kuopion kaupunginteatteri 9.1 - 17.3
Kantaesitys 9.1 Maria-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

maanantai 8. tammikuuta 2018

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Tutustuin ruotsalaiseen sarjakuvantekijään Liv Strömquistiin viime vuoden lopulla Johanna Rojolan toimittaman Suffragettien city -sarjakuva-antologian (2011) ansiosta. Lisäksi pääsin kuulemaan Strömquistia viime vuonna Turun kirjamessuilla, joilla ilmestyi kaksi hänen sarjakuva-albumiaan, Prinssi Charlesin tunne ja Nousu ja tuho. Näistä ensimmäinen, rakkauden ja avioliiton historiasta ja ristiriidoista kertova albumi, pääsi ensin lukulistalleni.

Albumin nimi tulee siitä, kun prinssi Charlesilta kysyttiin lehdistötilaisuudessa tämän kihlauduttua Dianan kanssa: "Are you in love?", johon Charles vastasi: "Yes... Whatever 'love' means." Huh... Tätä prinssi Charlesin epämääräistä tunnetta Strömquist lähtee albumissaan selvittämään ja avaamaan tarkemmin: mikä on tämä mystinen rakkauden käsite, joka saa (ainakin ns. rakkausavioliitoissa) kaksi hyvinkin erilaista, heterosuhteissa myös eri sukupuolia edustavaa ihmistä sitoutumaan toisiinsa?


Strömquist pohtii mm. sitä, miksi niin monen sitcomin huumori perustuu sitoutumiskammoisten miesten pyrkimyksiin vältellä vaimojaan/tyttöystäviään/äitejään/naisia (Kaikki rakastavat Raymondia, Miehen puolikkaat, Seinfeld...). Nämä tosin ovat jo melko vanhoja sarjoja; uudemmissa tuskin (toivottavasti) revitään enää huumoria pelkästään naisia pakoilevista miehistä ja näitä sietävistä tai pakonomaisesti hoivaavista naisista. Miksei asetelman voi koskaan kuvitella kääntyvän päälaelleen? Siis näin:


Strömquist pureutuu omaan tarkkanäköiseen ja suorasanaiseen tyyliinsä myös sukupuolirooleihin. Naisten oletetaan yhä olevan hoivaavia ja sosiaalisesti läheisiä; miesten taas itsenäisiä ja riippumattomia. Heteronormatiivisissa patriarkaalisissa perheissä lapset oppivat roolinsa jo varhain. Strömquist kuitenkin huomauttaa, että miehen riippumattomuus on oikeasti vain näennäistä pseudoriippumattomuutta: mieskin tarvitsee naista ainakin pönkittääkseen valta-asemaansa. Nainen taas tarvitsee miestä, koska seksistisessä heteroperheessä kasvaneet tytöt oppivat jo pienenä, että naisellisuus saa omanarvontuntonsa vain suhteista muihin. Tämän vuoksi naiset ovat usein herkempiä arvostelulle ja vertaavat itseään muihin.


Strömquist käy monisanaisesti läpi avioliiton historiaa ja sitä, kuinka esim. seksiin, rakkauteen ja yksiavioisuuteen suhtautuminen on muuttunut historian saatossa ja eri kulttuureissa. Kun asiat esitetään kärjistäen ja mustavalkoisesti (kirjaimellisestikin: albumissa ei juuri värejä ole), lukiessa oikein hätkähtää ja hämmästyy, miten hassuja, piintyneitä tapoja kulttuurissamme onkaan. Strömquistin mielestä yksiavioinen, länsimainen käsitys rakkaudesta muistuttaa modernia, sekulaaria uskontoa: rakkauteen kuuluu uskoa yhteiskunnan hyväksynnän saavuttamiseksi. Rakkaus on yhtä kuin yksiavioisuus ja toisen ihmisen seksuaalinen omistusoikeus. Sen kyseenalaistavat tai siitä poikkeavat ihmissuhdemallit (avoimet suhteet, monisuhteet jne.) leimataan automaattisesti vääränlaisiksi ja niihin uskovia ihmisiä suorastaan kartetaan kuin uskonnollisesta lahkosta eronneita.

Strömquist on ironisen hauska ja tarkkanäköisen kriittinen, mutta olisin silti kaivannut tähän mustavalkoisuuteen enemmän myös niitä harmaita sävyjä, värejä ja ihmisten näkemistä muunakin kuin sukupuolensa edustajina. Tosin joskus stereotypioiden rikkominen vaatii ensin stereotypioiden esiintuomista niitä kärjistäen. Siinä Strömquist on mestari.

Bloggaajista myös Maija ja Katri ovat lukeneet albumin.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne. Sammakko. 2017. 132 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Prins Charles känsla
Suomentaja: Helena Kulmala

Sammakko: Prinssi Charlesin tunne
Sammakko: Liv Strömquist

lauantai 30. joulukuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta


Kansi: Tuomo Parikka
Vain harvat maallikot ymmärtävät, että epävarmuus on lääkäreistä paljon piinaavampaa kuin kärsivien tai kuolevien potilaiden kohtaaminen. On melko helppoa hyväksyä potilaan kuolema, jos tietää vailla epäilyksen häivää, ettei häntä voi pelastaa. Hyvä lääkäri kyllä tuntee empatiaa, mutta tilanne on kiistattoman selvä: se on elämää, ja jokaisen täytyy kuolla joskus. Mutta tilanne muuttuu pulmalliseksi, jos ei ole täysin varma, voisiko auttaa tai pitäisikö edes.

Kirurgeja pidetään lääkärikunnan omahyväisimpänä, ärsyttävimpänä sakkina; ja neurokirurgit saattavat kenties olla pahimmasta päästä. Kirurgia vaatii mitä ilmeisimmin rutkasti itsevarmuutta ja kenties toisinaan tämä vuotaa myös persoonan puolelle, näyttäytyen muille liian suurena egona. Tämä on tietenkin vain stereotypia, mutta kokenut englantilainen neurokirurgi Henry Marsh ei ainakaan ole sieltä nöyrimmästä päästä ihmisiä. Toisaalta, miksi olisikaan? Hän tekee työkseen jotain, johon monella ei henkinen kantti riittäisi, fyysisistä taidoista puhumattakaan: leikkaa ihmisaivoja. 

Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta alkaa lauseella Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Kauhuun ja epävarmuuden herättämään pelkoon sekoittuu myös loputonta uteliaisuutta ja ihmetystä ihmiskehon monimutkaisinta elintä kohtaan. Kun vaikea aivoleikkaus menee pieleen, seuraukset ovat usein vakavat, jopa kohtalokkaat. Kun vaikea aivoleikkaus onnistuu, tunne on sitäkin huikeampi. Neurokirurgi tasapainotteleekin päivittäin työssään hurjan kapealla sillalla, jonka toisella puolella on potilaan kuolema ja toisella elämä. Hän on vastuussa. Hänen kätensä liikkeet, tekemänsä valinnat ja johtopäätökset. Moni ei kykenisi tekemään moista työkseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen

Pääsin kuuntelemaan Marshin haastattelua keväällä, kun hän vieraili Helsinki Litissä. Marsh esiintyi lavalla tyynen rauhallisesti ja itsevarmasti ja puhui suoraan työstään ja kirjastaan. Hän kertoi, että kirja kertoo oikeastaan enemmän epäonnistumisesta ja sen sietämisestä kuin ihmeellisistä selviytymisistä ja menestyksestä.

Mieleen jäi erityisesti Marshin elävästi kertoma anekdootti siitä, kuinka nykyään potilas voi olla myös hereillä aivoleikkauksensa aikana. Leikkausalue on toki puudutettu, mutta potilas on täysin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän voi halutessaan jopa nähdä leikkaussalin monitorilta omat aivonsa livenä - mikä scifimäinen, eksistentialistis-filosofinen ajatus! Kerran Marsh oli leikkaamassa erään hereillä olevan potilaan näkökeskusta aivoissa ja potilas samalla katsoi monitorilta kyseistä aluetta, joka käsitteli juuri näkemäänsä: näkökeskus siis katsoi itseään! :) 

Marsh kertoi myös siitä, kuinka lääkäri esittää aina tiettyä roolia potilaalle. Potilas luottaa lääkäriin ja antaa ruumiinsa, jopa henkensä, tämän käsiin. Lääkäri ei saa vaikuttaa epävarmalta tai kokemattomalta, vaikka olisikin sitä! Lääkärit siis tavallaan huijaavat sekä itseään että potilaitaan esittämällä usein varmempia kuin ovatkaan. 

Varsinkin kirurgia on käsityötä, jota täytyy opetella käytännössä yrityksen ja erehdyksen kautta. Simulaatioilla voi toki nykyään harjoitella, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Oikeaakin ihmistä pitäisi oppia leikkaamaan. Marsh kertoo kirjassaan, kuinka kirurgin uran alussa osa potilaista on väistämättä eräänlaisia "harjoituskappaleita". Karua, mutta välttämätöntä.

Kirjasta välittyy hyvin housemainen kuva Marshista: hänellä ei riitä lainkaan kärsivällisyyttä sairaalan byrokratialle, pakollisille palavereille, jäykille protokollille ja temppuileville tietojärjestelmille. Hän suhtautuu kuolemaan hyvin mutkattomasti ja tunteilematta, mutta ei kuitenkaan ole täysin kylmä ja kyynistynyt. Kun apulaislääkäri soittaa Marshin kotiin aamuyhdeltä, että tämän potilaan aivot ovat hernioituneet eikä mitään ole tehtävissä, Marsh ärähtää lääkärille puhelimessa, koska tämä häiritsi hänen yöuniaan "turhaan". Puhelun jälkeen hän ei kuitenkaan saa enää unta, vaan pyöräilee sittenkin öisiä Lontoon katuja pitkin sairaalalle tarkistamaan tilanteen.

Marsh kuvailee kirurgin arkea ja potilastapauksia yksityiskohtaisesti, mutta pohtii samalla syvällisesti lääkärin työn etiikkaa ja haastavuutta. Suomentaja Ulla Lempisellä on ollut melkoinen urakka; Marsh kuvailee pikkutarkasti leikkaustensa kulkua aina välineiden valinnasta aivojen rakenteisiin. Suomennoksessa onkin käytetty apuna kahden suomalaisen neurokirurgin asiantuntemusta, joten tieteelliset termitkin on varmasti saatu kohdilleen. Marshin kirja on nopeasti hotkaistavaa sorttia, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan nimestä voisi päätellä, että kyseessä on vakava ja raskas teos, mutta Marshin huumorilla höystetty tarinointi vie mukanaan! Kirja ei ole suotta noussut bestselleriksi ympäri maailmaa.

Suomenkielinen kansi on Tuomo Parikan käsialaa ja minusta tyylikäs ja sopivan kepeä ja lämminhenkinen. Englanninkielisten versioiden kannet antavat teoksesta paljon vakavamman ja kylmemmän kuvan kuin se onkaan:





Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S. 2017. 336 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Do No Harm
Suomentaja: Ulla Lempinen

S&S: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta 
Kirjavinkit: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
Lukulamppu: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Ulkoasu: Maria Mitrunen
He juoksevat rinnakkain urheilupuiston pururadalla, kääntyvät uimarannan kohdalta hiekkatielle ja jatkavat rannan suuntaisesti pohjoiseen. Kengät pureutuvat karkeaan soraan, askel rullaa kevyesti, kädet rytmittävät juoksua tehokkaasti. Mereltä nousee viileää ilmaa: hajuja, joita hän ei muistanut olevan olemassa.
Kyllä! hän sanoo itselleen, mutta odottaa sanaa ei.

Olen harrastanut juoksemista epäsäännöllisen säännöllisesti ja täysin ilman minkäänlaista treeniohjelmaa tai tavoitteellisuutta jo lapsesta asti. Nuorena suosikkilajini olivat pikamatkat, satasen ja kahden sadan pyrähdykset. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä pidemmäksi lenkit ovat venyneet. Nykyään nautin eniten siitä, kun sopiva rytmi löytyy ja juoksu rullaa vaivattomasti. Eikä edes vauhti tai matka ole pääasia vaan se tunne. Siihen jää koukkuun.

Marko Kantomaan esikoisteoksessa juostaan ja paljon. Lenkeillä, kilpailuissa, sateella ja poutasäässä, rannoilla ja metsissä. Pyritään kohti kisakuntoa, palautellaan rasittuneita lihaksia, kokeillaan rajoja. Ehkä juostaan symbolisesti vähän pakoon itseäkin.

Ylpeydestä kertoo Joonaksesta, nuoresta, lupaavasta juoksijasta, jota tsemppaavat kunnianhimoinen valmentaja ja seuratoverit. Yksi heistä on Alex, vähintäänkin Joonaksen veroinen juoksija ja myös tämän ihastuksen kohde. Joonas kuitenkin pysyttelee visusti kaapissa; onhan homoseksuaalisuus edelleen (miesten) urheilussa tabu. Koulussa hän kuitenkin tutustuu suorapuheiseen, lommoposkiseen tanssijatyttöön, joka rakastaa naisia. Jennin ja Joonaksen ystävyys pakottaa Joonaksen käsittelemään kaapistatuloon liittyviä tunteita häpeästä, pelosta ja alemmuudentunteesta jännitykseen ja epävarmuuteen. 

Kantomaa onnistuu taitavasti välttämään kaapistatulotarinoiden ja itseään etsivän homomiehen tavallisimmat stereotypiat: seksuaalinen suuntautuminen ei ole Joonasta määrittävä piirre vaan yksi ominaisuus muiden joukossa. Toki se aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia, koska urheilumaailma on vanhoillinen ja sen maskuliinisuuden malli ehdoton. Lisäksi Joonaksen perhe, varsinkin isä, edustaa melko perinteistä käsitystä siitä, millainen miehen tulisi olla.

Karuinta luettavaa onkin Joonaksen elämän peruspilarien, urheiluseuran ja perheen, suhtautuminen kasvattinsa homouteen. Seuran sponsorit haluavat varjella imagoaan keinolla millä hyvänsä ja asiat pyritään lakaisemaan maton alle. Romaani antaa ymmärtää, että kotimaisella urheilukentällä vallitsee hiukan samanlainen käytäntö kuin vielä muutama vuosi sitten Yhdysvaltain armeijassa: "Don't ask, don't tell" eli homo tai lesbo saa toki osallistua toimintaan, kunhan ei tuo seksuaalista suuntautumistaan esille millään tavalla. Aamulehden arviossa toimittaja tosin epäilee, eristäisikö kukaan seurajohtaja oikeasti urheilijaa seurasta tämän homouden vuoksi. Toimittajalla lienee varsin ruusuinen kuva urheilumaailman suvaitsevaisuudesta; esim. urheiluseuran avoin tuki seksuaalivähemmistöille on jotain niin uutta ja ennenkuulumatonta Suomessa (ks. case TPS), että moni seura mieluummin vaikenee.

Romaanin huippukohdat liittyvät juoksuun, siihen, miltä juoksu kehossa tuntuu. Kantomaa selvästi tietää, mistä puhuu; kirjailija on itsekin kilpaillut aktiivisesti mm. kestävyysjuoksussa ja suunnistuksessa. Kirjassa fyysinen rasitus on kuvattu kiehtovan yksityiskohtaisesti ja ruumiillisesti: 

Jalkoihin leviää turruttava polte. Ne eivät halua enää nousta, työntää ja ojentua. Runsas veri, verenpaine ja voimakas ilman virtaus kuivattavat keuhkorakkuloiden seinämiä ja heikentävät niitä. Hiussuonista tihkuu verta ja veriplasmaa nenäonteloon, nieluun ja suuhun.
Mäen päällä hän kiskoo ilmaa sisäänsä ylisuurina annoksina ja sylkee suustaan raudan makua.
Viimeisen vedon jälkeen hän lysähtää maahan. Nielee kuvotusta ja veren rippeitä vatsaansa.

Muutama muukin bloggaaja on lukenut teoksen. Tuomaksesta kirjan maailma oli uskottava ja lähelle tuleva. Hanna ei aluksi pitänyt kirjan tyylistä, mutta lopuksi jäi siihen koukkuun yöunien kustannuksella. Hannan tavoin toivon kirjalle enemmän huomiota ja lukijoita. Tämä uppoaa varmasti jo yläkoulu- tai lukioikäisiin nuoriin (onhan kirjan päähenkilökin vasta 16-vuotias), vaikka onkin luokiteltu ainakin omassa kirjastossani aikuisten romaaniksi.

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga. 2017. 248 sivua.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


Jossain on piilossa ilo. Sen etsiminen tuntuu sellaiselta hakuammunnalta, ettei edes yhteen yritykseen riitä jaksaminen. Ainoa toivo on, että se itse kyllästyy kyyristelemään pimeässä ja tulee esiin.

Älkää antako kannen hämätä: tämä ei ole nuortenkirja tai kevyt viihderomaani. Minulle tämä oli yksinkertaisesti yksi tämän vuoden parhaista teoksista - ellei paras.

Annastiina Stormin esikoisromaani oli hienosti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Hesarin arviossa kirjaa kuvailtiin "hotkaistavaksi" ja itse ahmin sen yhtenä suupalana eli kerralla alusta loppuun.

Romaani rakentuu pirstaleisen, onnettoman perheen ympärille. Isosisko Silja vaihtaa pikkuveljensä yöllä kastelemat housut kuiviin, koska äidillä on yövuoro ja isä on jossain, poissa. Silloin kun isä on paikalla, hänen sisältää purkautuu välillä huutava, kiroileva myrsky. Äidin mahassa on uusi pikkusisarus eikä Silja ymmärrä, miksi se muuttaa äidin hymyn suruhymyksi. Äidin unelma perheidyllistä on mahdoton, väkivaltainen vankila, jossa hän itse lakkaa olemasta. Silja pakenee mielikuvitusleikkeihin Tähkäpää-nuken kanssa.

Eeva-mummo toivoo, että aviomies Veijo jo kuolisi pois 42 aviovuoden jälkeen että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Kuistin portaiden viereen hän on jo asetellut terävän kiven, jos vaikka mies siinä kompuroisi.

Äidin sisko Mervi taas on yöllinen saalistaja, asvalttikatujen kuningatar, räävitön ja röyhkeä, mutta samalla vastenmielisyyttä herättävä.

Pikkulapsen näkökulmasta kirjoitettu hylkäämisen pelko ja hätä on riipaisevaa luettavaa. Silti romaani onnistuu olemaan jotain muuta kuin kurjuudella mässäilyä ja masentavaa kauhistelua. Tarinan lomaan on ripoteltu symbolisia pikku satuja, jotka toisaalta etäännyttävät kauheudet keksittyyn maailmaan, toisaalta alleviivaavat niitä. Välinpitämättömyyteen, rakkaudettomuuteen ja elämänvalintojen kahleisiin liittyvä symboliikka on vahvaa.

Näkökulma vaihtuu tiuhaan, lähes jokaisen lyhyen luvun jälkeen. Välillä minulle jäi epäselväksi, kenen näkökulmasta tilannetta tarkasteltiin.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on keksinyt aivan uuden lajityypin nimenomaan tämän kirjan innoittamana. Hän ehdottaa, että Me täytytään valosta edustaa genreä nimeltä Ikea-romaani, koska jää lukijan tehtäväksi koota kirjailijan antamista palasista kokonainen tarina. Kirjailija antaa toki "kokoamisvinkkejä" touhuun. Mainio ja osuva vertaus; tosin tämän tarinan palasten kasaaminen oli huomattavasti vähemmän hermoja raastavaa kuin esim. Ikea-hyllyn. ;)

Romaania kuvaillaan "omaääniseksi" ja sitä se tosiaan on. Kieli lumoaa, lapsikertojien äänet tuntuvat todellisilta, kerronta on itsevarmaa ja napakkaa. Toivottavasti Storm julkaisee pian lisää!

Bloggaajista myös mm. Airi, Laura, Suketus ja toinenkin Laura ovat lukeneet kirjan.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S. 2017. 204 sivua.

S&S: Me täytytään valosta
S&S: Annastiina Storm
HS: "Turvattomasta lapsuudesta kertovan esikoisromaanin soisi päätyvän mahdollisimman moniin käsiin"