perjantai 10. helmikuuta 2017

Julian Fellowes: Belgravia

Usein kuulee väitettävän, että menneisyys on vieras maa, jossa asiat tehdään toisin. Väitteessä saattaa olla perää – ainakin se pitää ehdottomasti paikkansa, kun ajatellaan tapoja ja tottumuksia, naisten asemaa, aristokraattien valtaa ja lukemattomia muita arkipäiväisyyksiä. Toisaalta on paljon samankaltaistakin. Kunnianhimo, kateus, viha, ahneus, hyväntahtoisuus, epäitsekkyys ja ennen kaikkea rakkaus ovat vaikuttaneet inhimillisiin valintoihin aina yhtä vahvasti kuin nykyäänkin.

Olen viime aikoina erinäisistä syistä johtuen kaivannut kevyttä, koukuttavaa lukemista ja tämä paksu, viihteellinen historiallinen romaani vastasi siihen tarpeeseen erinomaisesti.

Kirjailija Julian Fellowes on yksi Downton Abbey -tv-sarjan luojista ja käsikirjoittajista ja se näkyy tässäkin romaanissa. Fellowesilla on taito kuljettaa tarinaa tasaisen varmasti eteenpäin eikä suvantovaiheita juuri ole. Lukijaa ei piinata pitkittämällä jännitystä turhaan vaan jokainen kirjan luku on kuin tv-sarjan jakso: harkittu kokonaisuus, jossa on sopivasti uusia juonenkäänteitä. Mainio tv-sarja tästä varmasti tulisikin. Alun perin Belgravia ilmestyikin poikkeuksellisesti luku kerrallaan, vähän niin kuin tv-sarja: lukijat saivat ensin ostaa kaksi ensimmäistä lukua ja pääsivät sitten lukemaan yhden uuden luvun kerrallaan joka viikko, kunnes koko kirja oli ilmestynyt.

Romaanissa eletään 1800-lukua. Sosiaalisesta noususta haaveileva James Trenchard perheineen sekä kreivitär Brockenhurst alkavat yhtäkkiä suosia nuorta Charles Popea, maalaispapin poikaa. Pope omistaa puuvillatehtaan ja luo uraa Lontoossa, kun epäilykset tämän menneisyyttä kohtaan heräävät. Lontoon seurapiirielämässä kuohuu eikä juonittelusta tule loppua. Romaanissa seurataan kahden suvun vaiheita ja sitä, miten ne kietoutuvat toisiinsa.

En ole katsonut Downton Abbey'a, mutta olen ymmärtänyt, että osa sen lumosta liittyy tapaan kuvailla ylhäisön lisäksi myös palveluskuntaa - kahden maailman vuorovaikutusta ja yhteentörmäyksiä. Belgraviassa palvelijat ovat lähinnä statisteja, toki aina paikalla ja korvat höröllä, mutta eivät tapahtumien ytimessä. Veikkaisin silti, että Downton Abbeyn fanit ja muutkin viktoriaanisen Lontoon ystävät viihtyisivät kirjan parissa, vaikka kovin paljon uutta se ei genreen tuokaan.

Belgravian henkilöt eivät ole kovin moniulotteisia ja loppuratkaisu on ennalta-arvattava, mutta sen antaa anteeksi, kun kirja on muuten niin koukuttava ja miellyttävä lukea. Fellowes on selvästi tuon aikakauden asiantuntija; sen verran huolella ja yksityiskohtaisesti miljöötä ja tapakulttuuria on kuvattu. Suomentaja Markku Päkkilä on saanut tehdä ahkerasti taustatyötä saadakseen moareesilkkileningit ja hevosenjouhikrinoliinit kohdilleen käännöksessäkin. Ja muutenkin suomennos on todella sujuvaa tekstiä.

Muutkin kirjabloggaajat ovat seikkailleet Belgraviassa. Kannattaa lukea ainakin Katjan, Tuijatan, Kristan ja Susan arviot.

Julian Fellowes: Belgravia. Otava. 2016. 477 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Belgravia
Suomentaja: Markku Päkkilä
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Otava: Belgravia
Lukulamppu: Belgravia
Wikipedia: Julian Fellowes

torstai 2. helmikuuta 2017

Kevään ja kesän 2017 uutuuskirjat


Teen taas itselleni muistin virkistykseksi ja listahulluna ihmisenä listan tämän kevään - ja vähän kesänkin - kiinnostavimmista uutuuskirjoista. Osa näistä on jo ehtinyt ilmestyä tammikuun puolella, mutta suurin osa on vielä tuloillaan. Mukana myös muutama lupaavan oloinen lastenkirja ja luettelon lopusta löytyy kourallinen englanninkielisiä uutuuksia.


Aula & Co.
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito. Ärrävikainen nainen etsii itseään ja rakkautta Irlannissa. Ilm. 3/2017.

Bazar
Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Neurokirurgin omaelämäkerrallinen teos syövästä ilmestyi tekijän kuoleman jälkeen. Ilm. 1/2017. 

Gummerus
Han Kang: Vegetaristi. Kansainvälisen Booker-palkinnon voittaja
eteläkorealaisesta perheestä, pakkomielteistä ja naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa. Ilm. 3/2017.

Karisto
Anneli Kanto (kuv. Noora Katto): Vilma Virtanen virpomassa. Viisi villiä Virtasta 9. Virpomisperinteitä Virtasten lasten sympaattisessa seurassa. Ilm. 3/2017.

Lasten Keskus
Sylvie Misslin & Amandine Piu (kuv.): Missä olet, prinssi Hurmelo? Prinsessaystävykset etsivät prinssiä metsän poluilta. Lapsi saa itse päättää, miten tarina etenee.

Myllylahti
Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi. Jatkoa huikealle -kirjalle. Vesi kertoo poikkitieteellisesti, mitä vesi on ja mikä sen merkitys maapallolle ja ihmisille on. Ilm. 4/2017. 

Mäkelä
Poppy Bishop & Alison Edgson: Karhun kirjasto. Kuvakirja lukemisesta ja jaetuista tarinoista. Ilm. 2/2017.

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä. Jatkoa mahtavalle sarjalle, jossa tutustutaan erilaisiin työpaikkoihin – tällä kertaa juniin. Ilm. 4/2017.

Otava
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Romaani nuoresta taiteilijanalusta ja rakkaudesta – totta kai. Tämän ehdinkin jo lukea ja arvio on tuloillaan. :) Ilm. 1/2017. 

Granta 8: Eläin (toim. Aleksi Pöyry). Muun muassa Laura Gustafsson, Antti Heikkinen ja Colm Tóibín kirjoittavat eläimistä.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Kiitelty ja kehuttu esikoisromaani Afrikasta Amerikan orjaplantaaseille ja nykypäivän Yhdysvaltoihin. Ilm. 3/2017.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Vain McEwan voi onnistua jossain näin hullussa: rikosromaani on kerrottu kohdussa olevan syntymättömän vauvan näkökulmasta. Ilm. 3/2017.
Oldrich Ruzicka & Alexandra Hetmerova: Mistä tavarat tulevat? Lasten tietokirja kertoo, mistä arkiset tavarat tulevat. Ilm. 4/2017.

S&S
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa. Omaelämäkerrallinen teos kuolemasta, vanhemmuudesta ja surusta voi olla rankkaa luettavaa. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Ilm. 2/2017.

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Brittiläisen
neurokirurgin kertomus siitä, millaista on leikata ihmisaivoja työkseen. Ilm. 4/2017.

Sanna Mander: Avain hukassa. Kuvakirjan  riimitellyssä tarinassa tutustutaan kerrostaloon ja etsitään avainta. Ilm. 4/2017.

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit. Kuvakirja turhamaisuudesta ja ahneudesta. Ilm. 4/2017.

Siltala
Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna. Kertomuksia 3–5-vuotiaan lapsenlapsen kanssa vietetyistä hetkistä. Luin otteen kirjasta kustantamon sivuilta ja olin aivan myyty. Ilm. 3/2017.

Tammi
Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Rapakon takana kuohuttanut ja puhututtanut romaani neljästä ystävästä. Ilm. 3/2017.

Petina Gappah: Muistojen kirja. Zimbabwelaiskirjailijan kehuttu kirja kertoo kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odottavasta naisesta. Ilm. 2/2017.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Nobel-kirjailija Pamuk saapuu Helsinki Litin vieraaksi toukokuussa. Olen lukenut mieheltä vain Lumi-nimisen romaanin vuosia sitten, mutta tähän Istanbuliin sijoittuvaan kirjaan voisin tutustua. Ilm. 4/2017.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Mazzarella yrittää kirjassaan tiivistää – ei enempää eikä vähempää – kuin käsityksensä elämän tarkoituksesta. Hän jos joku siihen varmasti pystyy. Ilm. 1/2017.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Nobel-palkitun kirjailijan teoksessa ääneen pääsee yli 200 tyttöä ja naista, jotka tarttuivat aseisiin ja sotivat rintamalla toisessa maailmansodassa. Ilm. 4/2017.

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko. Humoristisessa romaanissa kolmekymppinen koomikko syntyy uudelleen vauvana. Ilm. 1/2017.

Teos
Satu Taskinen: Lapset. Kiehtovalta kuulostava yhdenpäivänromaani. Ilm. 3/2017.

Leena Parkkinen & Jussi Karjalainen (kuv.): Pikkuveli ja mainio harharetki. Mielikuvituksellinen, kielellä leikittelevä seikkailuteos lapsille. Ilm. 3/2017.

WSOY
Miki Liukkonen: O. Saman herran aiempi romaani Lapset auringon alla on juuri luettavana, ja tämä kuulostaa vähintään yhtä runsaalta (sivumäärä 800), kunnianhimoiselta ja käsittämättömältä teokselta. Ilm. 4/2017.

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja. Kotimaiselta suosikkinovellistiltani tulee uusi kokoelma. Ilm. 1/2017. 

Anne Leinonen: Kirjanoita. Nuortenromaani kahdesta symbioottisesta kaupungista. Ilm. 5/2017.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja. Kahden elämässään eksyneen ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Ilm. 2/2017.

Affinity Konar: Elävien kirja. Identtisistä kaksosista kertova kehuttu keskitysleiriromaani. Ilm. 6/2017.

Kiinnostavaa englanninkielistä kirjallisuutta ilmestyy tietenkin myös enemmän kuin ehtii edes tajuta saati lukea. Tässä muutama poiminta vuoden tulokkaista:

Allie Brosh: Solutions and Other Problems. Sarjakuvataitelijan Hyperbole and a Half lumosi minut. Ilm. 9/2017.

John Boyne: The Heart’s Invisible Furies (Doubleday). Irlantiin sijoittuva historiallinen romaani. Ilm. 2/2017.

Paula Hawkins: Into the Water (Doubleday). Kahdesta siskoksesta kertova romaani muistoista ja menneisyydestä. Ilm. 5/2017.

Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton). Arundhati Royta ei voi ainakaan liian nopeasta julkaisutahdista moittia. Kirjailijan edellinen - ja ainoa - romaani ilmestyi 20 vuotta sitten! Ja se on edelleen kaikkien aikojen suosikkikirjani. Joten tämä on tietenkin minulle se vuoden odotetuin kirja. Ilm. 6/2017.

Alan Hollinghurst: The Sparsholt Affair (Picador). Kirjailijan ensimmäinen romaani Vieraan lapsen jälkeen. Ilm. 10/2017.

Alison Bechdel: The Secret to Superhuman Strength (Cape). Uusi sarjakuvaromaani Bechdelilta liittyy yllättäen fitness-trendiin. Ilm. 12/2017.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian palkintoehdokkaani 2016


Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista. Ääniä annetaan tuttuun tapaan neljässä kategoriassa ja osallistun itse niihin kaikkiin.

Vaikka tuntui, että viime vuosi oli poikkeuksellisen runsas ja hyvä kirjavuosi, niin silti kaikkiin kategorioihin ei ollut hirvittävää tunkua. Esimerkiksi Finlandiassa vain yksi nousi minulla selkeästi ylitse muiden, mutta annan kuitenkin kolmelle kirjalle ääniä. Globalia-ehdokkaita olisi ollut enemmänkin, mutta niistä kolmen parhaan valinta oli helpompaa. Lastenkirjauutuuksiakin tuli luettua melko paljon, mutta ei blogattua, joten Kuopukseen olisi voinut olla enemmänkin tulijoita. Tietokirjallisuutta luin viime vuonna vähän, ja vain yksi kirja pääsee ehdokaslistalle.

Tässä siis ehdokkaani vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi. Laitan jokaisen kirjan alle lyhyen lainauksen arviostani, joka toimikoon perusteluna.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus)
"Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti."

2 pistettä: Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva)
"...tarina koukutti ja kosketti. Helminen, toimittaja ammatiltaan, kirjoittaa sujuvasti ja tuntee selvästi aiheensa erinomaisesti. Juoni etenee loogisesti useista aikatasoista huolimatta."

1 piste: Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni (Kustantamo S&S)
"Lääkäreiden ammattislangista ja lyhennerimpsuista syntyy postmodernistisia, lähes käsittämättömiä runoja. Osa on äärimmäisen minimalistisia, lähes haikumaisia. Osa runoista herättää vahvoja mielikuvia, monet ovat ihanan sympaattisia..."


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Takashi Hiraide: Kissavieras (Kustantamo S&S)
"Kissat ovat arvoituksia, samoin tämä kirja. Kissavieras on Chibin tavoin kiehtova ja salaperäinen, siro ja sulavalinjainen, pieni, mutta persoonallinen."

2 pistettä: Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois (Atena)
"Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas."

1 piste: Linn Ullmann: Rauhattomat (Like)
"Harvoin pääsee lukemaan näin liikuttavaa, rehellistä ja lämmintä tarinaa epätäydellisistä muistoista, epäsovinnaisesta perheestä ja pyyteettömästä rakkaudesta."


Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)  
"Kirjasta aistii, että sitä varten on tehty runsaasti taustatyötä, ja Peetun ajatukset ja tunteet on kuvattu tarkasti ja hienovaraisesti. Kaiken kaikkiaan hieno kirja aivan liian vähän kirjallisuudessa käsitellystä aiheesta!"

2 pistettä: Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus)
"Näkymätön on viiltävän rehellinen, koskettava ja järkyttäväkin tarina siitä, miltä kiusatusta lapsesta voi tuntua. Ja mikä parasta: kirja ei vain kauhistele kiusaamista vaan tarjoaa myös lohtua ja ratkaisun tilanteeseen." 

1 piste: Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä (Teos)
"...runsas ja mielikuvituksellinen, täynnä värien loistoa, arvoituksellisuutta ja ihmeellisiä olentoja."


Blogistanian Tieto

3 pistettä: Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena) 
"Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Samalla niiden inhimillisyys tekee kirjasta universaalin; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla: haaveilevia, perhekeskeisiä, kunnianhimoisia, rakastavia, julmia, järkeviä, tunteilevia, surevia ja kapinallisia."

torstai 26. tammikuuta 2017

Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä

Seisovat rannalla rivissä
varpaat märissä kivissä
Ikiodottajat.
Ne ovat oottaneet iät ja ajat
että jostain tulisi JOTAIN.

Yksi viime vuoden värikkäimmistä, sympaattisimmista ja hupsuimmista lastenkirjoista on ehdottomasti Ulf Starkin kirjoittama (Liisa Ryömän suomentama) ja Linda Bondestamin kuvittama Ennen näkymättömiä eläimiä. Runokirja esittelee toinen toistaan ihmeellisempiä ja mielikuvituksellisempia olentoja, otuksia ja öttimöntiäisiä, karvaturreja, hirviöitä, Hämyjä, Hyssyjä ja Kätkölumouksia.

Linda Bondestam on ehdottomasti yksi suosikkikuvittajistani mitä lastenkirjoihin tulee. Tämäkin kirja on täynnä kirkkaita ja yllättäviä värejä, kollaasimaisesti rakennettuja aukeamia täynnä yksityiskohtia sekä ilmeikkäitä, mitä erikoisempia hahmoja.

Omia suosikkejani otusten joukossa olivat mm. nämä pikkuruiset "Samiskaiset", jotka elelevät punertavassa lammessa ja ovat niin samanlaisia, että Kun ne koettavat sanoa "eri", niin siitäkin tulee "sama". 

Osa runoista on melkein nonsensen puolelle menevää höpsötystä ja riemukasta kielellä leikittelyä. Osa on hassuja ja sympaattisia, osa jopa yllättävän synkkiä. Kuolemaakin käsitellään:

"Kuinkala" kiipeää puuhun ja kuuluttaa: Kuinka suuri on maailma, kuinka äkkiä päättyy elämä! Mikä sitten eteen? - No se sukeltaa takaisin veteen. Kuvassa Kuinkalan sukellus onkin päättymässä ketun suuhun.

Kirjan otukset ovat ilosta lirkuttelevia, maailmaa ihmetteleviä ja elämäniloisia, mutta myös ujoja, yksinäisiä ja surullisia.


Yllätyin siitä, miten innoissaan 4-vuotiaskin oli kirjasta. Vaikka osa runoista oli vielä hieman liian abstrakteja hänelle, osa sai hänet nauramaan ääneen. Tutkimme yhdessä värikkäiden kuvien yllättäviä yksityiskohtia ja ihmettelimme, miten hassuja ja outoja otukset olivat.


Tyttären ehdoton suosikki oli "Könttökinttu", torakoita ja tarakoita syövä, luurankojalkainen örmykkä, joka juo omia kyynelkarpaloitaan ja päälle röyhtäisee.


Ulf Stark ja Linda Bondestam esittelivät kirjaansa Helsingin kirjamessuilla viime syksynä. Bondestam kertoi mm. miten vaikeaa osa hahmoista oli kuvitella ja piirtää, esim. "Moksiskaani" ei vain ottanut muodostuakseen. Lopullinen hahmo onkin vain pikkuruinen siluetti taivaanrannassa ja lukija saa itse kuvitella, miltä se näyttää:


Ulf Stark & Linda Bondestam kirjamessuilla 2016
Ennen näkymättömiä eläimiä on runsas ja mielikuvituksellinen, täynnä värien loistoa, arvoituksellisuutta ja ihmeellisiä olentoja. Mikä parasta, tätä kirjaa lukiessa on päästy käyttämään aivan erityistä kirjanmerkkiä: Bondestamin tyttärelleni kirjamessuilla piirtämää pientä otuskorttia. :)


Kirja oli Ruotsissa August-palkintoehdokkaana. Sitä on luettu myös mm. Värikäs päivä Lastenkirjablogissa ja Viihdevintiöissä.


Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä. Teos. 2016. 56 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Djur som ingen sett
Suomentaja: Liisa Ryömä

Teos: Ennen näkymättömiä eläimiä
Teos: Ulf Stark 
Teos: Linda Bondestam

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi



Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen.

Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta. 

Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma on Ellin, pariskunnan kotiapulaisen, joka jää Viljamin lähdettyä sotaan hoitamaan maatilaa, ottopoika Anteroa ja raskaana olevaa Lempiä. Kolmanneksi ääneen pääsee Lempin kaksossisko nimeltä Sisko, joka valitsee puolisonsa toisin ja päätyy Saksaan.

Lempin lisäksi kyse on myös lemmestä, siis rakkaudesta ja siitä, millaisia muotoja se voi ottaa ja miten käsitys rakkaudesta voi vääristyä, muuttua pahaksi ja pakottaa epätoivoisiin tekoihin.

Kirjan ytimessä on arvoitus: Lempi on kadonnut ja jättänyt lapsensa, aviomiehensä tilan ja perheen kodin Ellin vastuulle. Huhut kertovat, että hänkin lähti saksalaissotilaiden matkaan. Toiset huhut väittävät hänen kuolleen. Kuva Lempistä muodostuu vähitellen muiden kautta, mutta todellinen Lempi jää etäiseksi. Viljamin, Ellin ja Siskon suhde Lempiin kertoo kenties enemmän heistä itsestään kuin Lempistä.

Romaanin kiehtovin, ristiriitaisin ja monikerroksisin hahmo on Elli. Turun kirjamessuilla Minna Rytisalo kuvaili Elliä osattomaksi maailmassa. Elli kyllä osaa rakastaa, mutta hänen rakkautensa on pääosin tuhoisaa, syövyttävää. Lapsia Elli tosin rakastaa pyyteettömästi, mutkattomasti, mutta ei kenties itse tunnista tekojaan ja tunnettaan rakkaudeksi.

Alussa kirjan tyyli hieman tökki ja ärsytti. Kerronta rönsyili ja muistutti tajunnanvirtaa. Lauseet olivat pitkiä ja runsaasti pilkutettuja. Mutta pian tarinan virta alkoi kantaa, kun siihen vain heittäytyi mukaan. Lopulta huomasin, että se mikä alussa ärsytti, lopulta ihastutti. Suosikkikielijuttuni kirjassa olivat lauseet, jotka jäivät tavallaan kesken tai niistä aivan kuin puuttui jokin sana: "Taivaalla sellainen yö ettei muualla." tai "...miehen kasvoilla on ilme ettei ikinä ennen.". Ehkä tuo on jokin murrejuttu, en tiedä, mutta vaikuttava tyylikeino se ainakin oli.

Lempistä tuli mieleen muutama muu melko tuore kotimainen romaani. Kielestä tuli heti mieleen Anni Kytömäen Kultarinta - samanlaista suomalaisen luonnon ja maaseudun maalailua. Aiheesta ja juonesta tuli mieleen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta - siinäkin on nuorta rakkautta, jonka sota repii palasiksi (ja siinäkin on Viljami!). Kolmen eri henkilön näkökulman limittyminen taas toi mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Ja siis em. kolme kirjaa ovat kaikki omia suosikkejani viime vuosilta, mutta Lempi ei todellakaan jää niiden varjoon tässä vertailussa!

En siis voi kuin liittyä mukaan kirjaa kehuneiden laajaan joukkoon. Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus. 2016. 234 sivua.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Yhden lapsen politiikka on vaikuttanut jokaiseen kiinalaiseen, mutta sen ankarimmat ajat ovat ohi. […] Aborttien ”normaalius” sekä paikallisviranomaisten mielivaltaiset teot odottavia äitejä ja luvattomia lapsia kohtaan tuskin loppuvat kokonaan, ennen kuin valtiollinen syntyvyydensääntely päättyy.

Blogitauko ei ole koskaan blogihistoriani aikana tainnut venähtää näin pitkäksi; edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi! Täällä ollaan yhä, vaikkakin elämäntilanne melko radikaalisti muuttuneena. Kirjoja on tullut luettua entiseen tahtiin, mutta bloggaaminen on jäänyt vähemmälle.

Mari Mannisen Tieto-Finlandia-voittajasta on kuitenkin pakko kirjoittaa. Lupasin itselleni viime vuonna (vai olikohan se jo toissa vuonna...) että yritän lukea enemmän hyviä, laadukkaita tietokirjoja. Pettymyksekseni huomasin viime vuoden luettujen kirjojen listaa silmäillessäni, että tietokirjallisuutta on taas mukana hävettävän vähän - uusi yritys siis tänä vuonna! Itse asiassa nytkin on eräs tietokirja kesken, vuonna 2015 Tieto-Finlandian voittaneen Tapio Tammisen varhaisempi teos, Islamin aseeton soturi, joka kertoo aseettomasta vastarintaliikkeestä ja sen johtajasta Pakistanissa viime vuosisadan alkupuolella.

Mutta nyt siis itse asiaan, eli Mannisen teokseen. Yhden lapsen kansa on ehkä siinä mielessä hieman yllättäväkin valinta Tieto-Finlandia-voittajaksi, että sen aihepiiri tuntuu suomalaisnäkökulmasta melko etäiseltä ja vieraalta. Yhden lapsen politiikka ja sen vaikutukset Kiinan yhteiskuntaan ovat toki kiehtova aihe, mutta ei kai Kiinan väestöpolitiikalla ole esimerkiksi suomalaisiin juurikaan vaikutusta - vai onko? 

Mannisen kirjan luettuani en ihmettele valintaa yhtään. Kyllä, Kiinan väestöpolitiikka vaikuttaa itse asiassa koko maailmaan. Mutta Manninen ei kauhistele tai asetu tilanteen yläpuolelle, vaikka hän lähestyykin aihetta ulkopuolisen näkökulmasta. Hän avaa yhden lapsen politiikkaa perheiden ja yksittäisen ihmisen kautta. Hän menee suoraan perheiden koteihin, kuvailee arkea ja samalla kertoo kuin vaivihkaa perheen tarinan. Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Samalla niiden inhimillisyys tekee kirjasta universaalin; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla: haaveilevia, perhekeskeisiä, kunnianhimoisia, rakastavia, julmia, järkeviä, tunteilevia, surevia ja kapinallisia.

Kirjasta voi aistia, miten valtavasti aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Vaikka Manninen on peräisin hyvin toisenlaisesta kulttuurista, hän on silti sinnikkäästi pyrkinyt ja onnistuneesti päässyt tavallisten kiinalaisten henkilökohtaisten, arkojen ja kivuliaidenkin elämäntilanteiden ja muistojen äärelle. Joidenkin haastateltavien tarinat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.

Silti Manninen ei juurikaan moralisoi, vaikka kritisoikin yhden lapsen politiikkaa sekä sen arvioitua pienemmän vaikutuksen että sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen takia (abortit, hylätyt vauvat, kaltoinkohdellut tytöt, paperittomat "liikalapset"...). 

Manninen kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti, ja raskaasta aiheesta huolimatta kirjaa on helppo lukea. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirjan haastateltavien tarinat tulivat lähelle ja koskettivat. Olen täysin samaa mieltä voittajan valinneen Jörn Donnerin kanssa, "riipaiseva ja liikuttava kirja".

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.