sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve on porvoolainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo on kaunistelematon, synkkä ja yksityiskohtainen kuvaus ahdistuksen ja mielenterveysongelmien kanssa jo pikkulapsesta asti painiskelleesta naisesta.

Jo teoksen kansi hätkähdyttää ja kansien välistä löytyy sellainen tarina, että heikompia alkaa varmasti hirvittää. Valve kuvaa ahdistusta, masennusta, harhoja ja elämänhallinnan menettämistä armottoman rehellisesti, ruumiillisesti ja visuaalisesti. Välillä teoksen Emmi näkee muut ihmiset pelkkänä mustana, valuvana mönjänä. Kosketus polttaa ihoon reikiä. Pahimpina kausina tuntuu kuin eritteet valuisivat kehosta ulos ja itsekin sulaisi sänkyyn. Mielensisäinen sotku on tuotu konkreettisesti kirjan sivuille: sivuilla on aivan kuin mustetahroja ja värit leviävät hallitsemattomasti ääriviivojen ulkopuolelle.

Emmi yrittää pitää elämänsä kasassa laatimalla itselleen pakkomielteisesti tehtävälistoja viikon, päivän ja jopa tunnin tarkkuudella. Hän dokumentoi itseään ja elämäänsä pikkutarkasti ja yrittää analysoida kaikkea. Millään ei mässäillä turhaan, asiat vain kerrotaan sellaisina kuin ne on koettu. Välillä ruuduissa on kuvattuna vain Emmin makuuhuoneen arkisia esineitä, työpöytä, näkymä ikkunasta. Nekin luovat minusta ahdistuneen lamaantunutta tunnelmaa: tässä ollaan, tällaista tuijotellen, mikään ei liiku eikä mitään tapahdu. Aika on pysähtynyt ja elämä on tässä.



Emmi itse on älykäs ja taiteellisesti lahjakas. Vaikka luovuus ja hulluus ovat stereotyyppisesti kulkeneet käsi kädessä, niin Emmi itse toteaa, ettei hulluudesta ole ollut hänen taiteelleen mitään etua: hänestä ei tullut taiteilijaa sen takia vaan siitä huolimatta.

Toisinaan Emmi kuulee ääniä ja yrittää rationalisoida niitä itselleen: Nehän olivat ÄÄNIÄ PÄÄN SISÄLLÄ! Kuka hullu sellaisia ottaa todesta? 


Jotkut harhoista ovat niin lamaannuttavan painajaismaisia, että kauhistutti edes lukea niistä - saati kuvitella, että jollekin tämä on ollut totta, tuntunut täysin todelta.


Kaiken tämän pimeyden ja kauhun keskeltä kuuluu pieni sana: apua.


Ja apua Emmi todellakin hakee ihailtavan aktiivisesti: hän käy terapiassa, saa erinäisiä lääkkeitä ja piipahtaa mielisairaalassakin. Ehkä hätkähdyttävintä minulle kirjassa oli se, kuinka vähän apua terveydenhuoltojärjestelmästä tuntui olevan. Kirjassa kerrotaan myös Emmin keskusteluista lääkäreiden kanssa, jotka määräävät vain lisää lääkkeitä, vaikka ne eivät auta. Suosittelisin teosta kaikille mielenterveyspotilaiden kanssa työskenteleville. Itsekin annoin oman kappaleeni kirjasta jo eteenpäin lääkäri-exälleni luettavaksi. :)
  
Armosta tulee myös mieleen Viivi Rintasen pari vuotta sitten ilmestynyt sarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö, joka kertoi omakohtaisen rehellisesti syömishäiriöstä. Siinäkin oli samanlainen suttuinen piirrostyyli.

Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on.

Emmi Valve: Armo. Asema Kustannus. 2017. 301 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Asema Kustannus: Armo
HS.fi: "Lukijat saavat tietää mielenterveyden järkkymisestä kertovassa omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa enemmän kuin terapeutti taannoin"
City.fi: "Emmi Valveen Armo on karu ja rehellinen kuvaus mielen sairauksista"

tiistai 12. syyskuuta 2017

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (toim. Erkka Mykkänen)

Astiakaappeihin päädyttyään kuvat leviävät kaikkialle: pyyhkeiden reunat, pussilakanat, kellot, tohvelit, sukkien resorit, tarrat, tahrat, muotoiset heijastimet, jokahahmot, mikähahmot, tuikkumuikkulyhdyt ja nurkissa seisovat designlamput, valettu muottiin, värisevät, kun Sohvi vielä ostaa lasit, veitset, teepussilaatikon, muupussilaatikon, ja pikkuinen myyjä myy.

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi voisi lukea vaikka kotimaisen kirjallisuuden klassikoita, mutta jos Alastalon salissa ei (edelleenkään) iske tai Seitsemän veljestä on jättänyt traumoja kouluajoilta, niin miltä kuulostaisi Juha Hurmeen novelli "Ylistalon huussissa" tai Petri Tammisen "Seitsemän veljestä - viidestoista luku"? Tai millaiseksi Kalevalan Ainon tarina muuttuu Joonas Konstigin käsissä ja millainen yllättävä loppu Antti Heikkisen versioon Juhani Ahon Rautatiestä sisältyy?

Erkka Mykkäsen toimittama antologia, jonka alaotsikko on Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista, koostuu kymmenen kotimaisen nykykirjailijan kirjoittamasta novellista jonkin enemmän tai vähemmän tunnetun suomalaisen klassikkoteoksen pohjalta. Osa on kirjoittanut suoraa jatkoa klassikolle, kuten vaikkapa Hurme ja Tamminen. Osa taas on ammentanut inspiraatiota alkuteoksesta, käsitellyt samoja teemoja eri näkökulmasta tai siirtänyt henkilöt jossain muodossa nykyaikaan.

Yksi suosikeistani on ehdottomasti Petri Tammisen hervottoman hauska lisäluku Seitsemälle veljekselle, joka aloittaa antologian. Nauroin ääneen jo novellin ensimmäiselle kappaleelle, kuten Instagramiin postasin. :) Tammisen novelli on todellista fanifiktiota parhaimmillaan; se kunnioittaa omalla tavallaan alkuteosta, mutta vie sen henkilöt herkullisella tavalla uuteen tilanteeseen: Eero on lukenut hegemonisesta maskuliinisuudesta ja yrittää nyt kovapäiselle ja miehisyyttään puolustavalle veljesparvelle selittää, kuinka sukupuolibinärismi syrjii sekä miehiä että naisia, heteroita ja sateenkaareviakin. :D

Toinen huikea ja vaikuttava novelli on Anu Kaajan "Toinen talvi", joka pohjautuu Tove Janssonin Taikatalveen. Kaaja on tarttunut Janssonin teoksen vierauden, toiseuden ja identiteetin teemoihin ja tarkastelee samalla muumien merkitystä nyky-Suomessa: muumitavaraa löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta kodista sen ahkeran tuotteistuksen ansiosta (ks. postauksen alussa oleva lista, joka on sitaatti Kaajan novellista), mutta toisaalta varsinkin muumimukivillitys on lähtenyt joillakin ihmisillä käsittämättömällä tavalla lapasesta.

Kaajan novelli kertookin muumimukeja pakkomielteisesti keräävästä Sohvista ja tämän puolisosta Ruskasta, joka pukeutuu aina, sekä sisällä että ulkona, pullean pehmoiseen, valkoiseen toppatakkiin:

Se muuttaa hänet muodottomaksi ja siten muovautuvaksi mihin tahansa. Useimmiten hän pusertuu kaikille tuttuun peikohtavaan heikkohahmoon, jonka tunnistaa kuka tahansa lapsuutensa täällä elänyt, hän on pyöreä kuin aika, aamupiirrettyjen ääni, pehmeäksi dubattu sukupuoleton hymähtely, ja rauhallinen.

Novelli on täynnä jokaiselle suomalaiselle tuttua ja tunnistettavaa muumikuvastoa, vaikka muumeja siinä ei itse asiassa mainita sanallakaan suoraan! Kuitenkin jokainen suomalaislukija tietää, kuka on novellin Raitapaita, Punanuttu, mummumamma ja se, jolla on kultainen rannerengas ja otsatukan tupeerattu vetyperoksidi.


Saara Turusen Hanna on erikoinen ja koskettava novelli, joka tuntuu todella henkilökohtaiselta, jopa päiväkirjamaiselta. Novellissa kirjailija samastuu Minna Canthin Hannaan ja kurkottaa omasta yksinäisyydestään tätä kohti metafiktion keinoin.

Myös Juhani Karilan versio Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta, "Sudenmorsian - Halfbreed", on mainio. Alkuperäinen tarina on siirretty pelimaailmaan, kun kaksi pelejä harrastavaa teiniä alkaa pelata Sudenmorsian-videopeliä.

Jatkuu! ravistelee, päivittää ja kyseenalaistaa muutamia jo osittain puhki luettuja ja käsiteltyjä klassikkoteoksia. Klassikoilla leikitellään ja niille nauretaan hyväntahtoisesti. Toisaalta novelleista näkee myös, että kirjailijat kunnioittavat ja oikeasti myös fanittavat alkuteoksiaan.

Tällainen novellikokoelma on ensinnäkin nerokas idea ja toteutuskin on huikea. Kannattaa lukaista! Kirjablogeissa tätä ei hirveästi ole toistaiseksi näkynyt, mutta ainakin Minna, Riitta ja Tuijata ovat tykänneet tästä kovasti. Niin, ja oli tällä antologialla sekin vaikutus, että haluan ehdottomasti lukea lisää teoksia Petri Tammiselta ja Anu Kaajalta. Ja myös Canthin Hannan. :)

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. (toim. Erkka Mykkänen). Gummerus. 2017. 252 sivua.

Gummerus: Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
HS.fi: "Erkka Mykkänen fanittaa Waltaria ja päätyi kirjoittamaan jatkoa Sinuhen tarinalle"

tiistai 5. syyskuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Ulkoasu: Camilla Pentti
Sakean elämän keskellä kuolema on jylhä kuin rantakallio. Aika ei siihen pysty, vaikka kaikki sen ympärillä muuttuu. Silti aika on täynnä mahdollisuuksia ja kaikkea voi tapahtua, mutta ihmisellä on ajasta vain siru ja senkin voi hukata.

Luin Pertti Lassilan tänä vuonna ilmestyneen romaanin melkein yhdeltä istumalta. Ulkona oli vielä lähes kesäinen ilma, aurinko lämmitti lasitetun parvekkeen helteiseksi, ruukkutomaatti päätti, että nyt on vihdoin tullut aika puskea niitä tomaattejakin esiin. Lassilan teoksessakin kesä on tärkeässä roolissa - se ja merellinen Hanko ja nuoruus.

On elokuu 1916 ja 21-vuotias Elsa asuu Hangossa Aino-siskonsa kanssa ja työskentelee tarjoilijana Belvederessä. Kesän aikana Elsalla on lyhyt suhde merimies Einarin kanssa, mutta miehen lähdettyä merille hän ei jää haikailemaan tämän perään vaan suhtautuu asiaan virkistävän järkevästi:

Miksi minun pitäisi olla murheissani siitä, että olen nainen, jolla on ollut mies vierellään, ja mies meni laivalleen. Ei se suuri tapaus ollut, parempikin ettei ollut, koska minä olisin voinut jäädä sen vangiksi ja mieheen kiinni, vaikka minä haluan olla vapaa ja valita itselleni kenet tahdon.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy Taimi, jota äitinsä ja tätinsä eivät suinkaan pidä onnettomuutena vaan suurena onnena. Onnea ei kuitenkaan jatku pitkään vaan pientä perhettä kohtaa suuri onnettomuus.

Sitten hypätään ajassa toiseen historialliseen käännekohtaan, vuoteen 1939. Taimi opiskelee Kätilöopistossa ja saapuu kesäksi Hankoon. Vanha taiteilija Albin Stenharu alkaa maalata Taimin muotokuvaa ja juttelee tälle samalla elämästä, rakkaudesta ja menneisyydestä. Erityisesti tämä vertaus jäi mieleen:

Menneeseen ei ole pääsyä, koska sitä ei ole olemassa, on vain raunioita, kirjoituksia, tavaroita, jotka ovat sattuneet jäämään jäljelle. Menneeseen ei voi nähdä, se on kuin yrittäisi huoneesta katsoa ulos pimeään. Lasissa näkee kuvansa, oman ajan kuvan se heijastaa.

Taimi tutustuu yläluokkaisen perheen poikaan, Eeroon, vähän rakastuukin. Syksy tuo jälleen tullessaan muutoksen: sää viilenee, hurma laantuu ja sota syttyy.

Ihastuin Lassilan kirjoitustyyliin jo Armain aika -romaanissa, joka oli pari vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana. Siinäkin vietetään helteistä Suomen suvea veden äärellä, mutta näkökulma on lapsen, tässä taas vahvojen, itsenäisten naisten. Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen.

Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista, jonka olen lukenut. Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta.

Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 2017. 188 sivua.

Teos: Kesän kerran mentyä
Teos: Pertti Lassila
HS: "Nostalginen kesäromaani vie menneeseen maailmaan"

perjantai 1. syyskuuta 2017

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita

Blogitauko on venähtänyt ennätyksellisen pitkäksi. Mutta jospa nyt taas syksyn tullen ja varsinkin kirjamessujen lähestyessä into palaisi takaisin. :)

Lainasin ystävän suosituksesta kirjastosta Lucie Durbianon sarjakuva-albumin. Takakannen mukaan tarinakokoelma koostuu "seitsemästä lyhyestä, kummallisesta, julmasta, koomisesta, kauniista ja mutkikkaasta rakkaustarinasta."

Durbianon tarinat ammentavat tutusta satuperinteestä aina Punahilkasta Liisa Ihmemaassa -tarinaan. Kaikki on kuitenkin hämmentävällä tavalla vinksahtanutta - ja nämä eivät todellakaan ole mitään lasten satuja enää.

Nimitarinassa isoäitinsä luo kulkeva Punahilkka vannookin ikuista rakkautta kohteliaalle herrasmiessudelle, joka kiusoittelee tyttöä. Susi on itsevarma maailmanmies, Punahilkka häiritsevän sinisilmäinen ja kokematon pikkutyttö.


"Lili ja Charlie" -niminen tarina puolestaan kuvailee kiellettyä rakkautta ja sen kohtalokkaita seurauksia. Renessanssin aikaan sijoittuva "Samuel" kertoo vaikutusvaltaisen aatelismiehen ja tämän rakastajan suhteesta, joka on jotain hyväksikäytön ja riippuvuuden välillä.


Suurimman vaikutuksen teki tarina nimeltä "Villi länsi". Siinä kotitilallaan vieraileva kirjallisuudenopiskelija Philip ihastuu veljensä Danin tulevaan vaimoon Elieen. Kun tunne ryöpsähtää molemminpuoliseksi, kolmiodraaman jälki on rumaa.


"Kani Kani" taas on erilainen versio Liisa Ihmemaassa -tarinasta. Valkoinen kani on menossa pelastamaan rakasta Jacky-kania merirosvojen kynsistä, mutta ilkikurinen Alice seuraa häntä.


"Etanan murheessa" etana on rakastunut päätä pahkaa naista esittävään kivipatsaaseen. "Puutarha-cocktailissa" näyttelijänurasta haaveileva Astrid tapaa ihailemansa elokuvaohjaajan puutarhajuhlissa, mutta illan kuluessa pensaissa alkaa pyöriä muitakin pareja.

Tämä oli todella hämmentävä ja häiritseväkin lukukokemus, vaikka toisaalta pidän siitä, että satujen perinteisiä asetelmia ravistellaan uuteen uskoon (vaikuttavin esimerkki tästä viime vuosilta on Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille). Durbianon piirrostyylikin on värikkään lastenkirjamainen - eikä ihme, koska hänet tunnetaan Ranskassa nimenomaan lastenkirjojen kuvittajana. Pelkistetyt kuvat ja kirkkaat värit luovat aika kiehtovan kontrastin aikuismaisille teemoille.

Tarinoissa on hyväksikäyttöä, pettämistä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, seksiä, riippuvuutta ja pakkomielteitä. Rakkaus on näissä tarinoissa pääosassa, mutta mitään ruusunpunaista ja viatonta se ei todellakaan ole.


Kirja jätti myös Mari A.:n hämmentyneeseen tilaan. Maija on lukenut tämän lisäksi myös toisen Durbianolta suomennetun albumin nimeltä Aarre.

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita. WSOY. 2009. 118 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Le Rouge vous va si bien
Suomentaja: Saara Pääkkönen

Kvaak.fi: 7 kertomusta rakkaudesta
Kirjavinkit: Punainen pukee teitä
Wikipedia: Lucie Durbiano

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin myös menneisyyden. Tällaista sanon lapsille.

Satu Taskisen esikoisromaani Täydellinen paisti (2011) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja toinen romaani Katedraali (2014) Toisinkoinen-palkinnon. Lapset on romaanitrilogian itsenäinen päätösosa; aiempia osia en ole lukenut.

Navid on Wienissä asuva opettaja, joka päästää koulupäivän päätteeksi oppilaansa kotiin hiukan tavallista aikaisemmin ja aikoo itse lähteä 8-vuotiaan tyttärentyttärensä Beckyn syntymäpäiväjuhliin. Mutta mies on jotenkin poissa tolaltaan: häntä huimaa ja heikottaa, ja vaimo Sara on tehnyt jotain pahaa.

Opettaja pääsee autoonsa, vaihtaa vaatteet, torkahtaa, vastaa viesteihin ja päättääkin kävellä. Hän ostaa onnittelukortin, pyörtyy ratikassa ja päätyy lääkärin vastaanotolle, jossa hän haluaisi vain tietää olenko minä vielä vai enkö minä enää ole.

Navid on eksyksissä omassa elämässään, uppoutunut omien ajatustensa sotkuisiin säikeisiin. Romaani on miehen sisäistä puhetta itselleen, tajunnanvirtaa yhden päivän mittaiselta ajalta. Navid kulkee päämäärättömästi ympäri kaupunkia, lastenvaateliikkeen sovituskopista metroon ja hotellihuoneesta ravintolaan.

Minua jäi mietityttämään romaanin nimi ja Jenni Saaren luoma kansi: lapsenomaisen huteralla käsialalla kirjoitettu teksti ja yläkulmassa oleva auringon neljännes - oikea lapsen piirustuksen stereotypia. Siitä romaanikin tavallaan kertoo: kykenemättömyydestä hahmottaa maailmaa muuten kuin karikatyyrien kautta tai yrityksestä heittäytyä kaksiulotteisuuden yli. Navid yrittää piirtää sekä ympäröivän että sisäisen maailmansa äärirajoja uudelleen, kun elämä on kriisissä ja mieli hajoamassa.

Välillä Navidista tuli mieleen Markus Nummen Karkkipäivän Paula, joka on elämää suorittava työnarkomaaniäiti, jonka ajatukset kieppuvat työasioiden ympärillä niin, ettei hän saa mennyksi lapsensa luo kotiin. Toisaalta Navid on huomattavasti moniulotteisempi hahmo ja häntä kohtaan tuntee jonkinlaista sääliä.

Navidin ahdistuneet muistot, havainnot, assosiaatiot ja mietteet on kirjoitettu yhteen pötköön, jossa ei ole lukuja, tuskin kappalejakojakaan. Tämä teki lukemisesta välillä raskasta, vaikka toisaalta tekstin rytmi vei mukanaan. Romaani haastaa sekä rakenteellaan että filosofisilla pohdinnoillaan. Se ei ole helppo lukea, mutta pistää miettimään.

Ajattelu ei ala siitä, että ihminen toteaa: minun on pantava näkökulmani sivuun. Vaan siitä, että ihminen sanoo: minun ei ole mahdollista panna omaa näkökulmaani sivuun.

Bloggaajista myös mm. Tuijata, Jokke, Omppu ja Mari ovat lukeneet kirjan. Lapset selvästi jakaa lukijoiden mielipiteitä.

Satu Taskinen: Lapset. Teos. 2017. 296 sivua.

Teos: Lapset
Teos: Satu Taskinen
HS: "Satu Taskinen lopettaa romaanitrilogiansa tarinaan hyvästä ihmisestä, jonka ihanteet luhistuvat"

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Antakaa minulle tilaisuus, tuonpuoleinen elämä, paratiisi maan päällä tai vaikka helvetti, kolmastoista kerros. Kyllä minä sen kestän. Uskon syntymänjälkeiseen elämään, vaikka tiedän että on vaikeaa erottaa toiveita tosiasioista. Ikuisuutta vähempikin riittää. Seitsemänkymmentä vuotta? Pannaan pakettiin, otan sen. 

Ian McEwanin tuoreimman romaanin ensimmäinen lause on paras, jonka olen pitkään aikaan lukenut: Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä.

Romaanin minäkertoja on tosiaan vielä syntymätön vauva, ja juoni perustuu William Shakespearen Hamletiin. Viimeisillään raskaana oleva äiti Trudy on ajanut runoilijamies Johnin pois kotoa vedoten oman tilan tarpeeseen. Trudy ja Claude, Johnin veli, juonittelevat kuitenkin yhdessä Johnin pään menoksi.

Kirjan sikiö on lievästi sanottuna epäluotettava kertoja. Hän ('se' ei jotenkin riitä kuvaamaan kertojaa) spekuloi ahtaasta tilastaan ympäristön tapahtumia, "vaistoaa" äitinsä ajatukset jonkin myyttisen äiti-lapsi-symbioosin kautta ja tulkitsee äitinsä kehon reaktioita, sydämen sykettä ja suoliston liikkeitä. McEwan on myös kompensoinut kertojan näkökulman rajallisuutta tekemällä vauvasta varhaiskypsän (siis todella varhais!): sikiö muun muassa pohtii maailmanpolitiikkaa ja maistelee ja arvioi istukan läpi dekantoituja viinejä. Hänellä on myös melkoinen sanavarasto: priapistinen, skandeeraava, daktyyli...

En oikein osaa päättää, onko romaani nerokas vai ei. Kertojavauvan/sikiön/olennon luonne hämää. Hän on toisaalta fantasiamaisen epäuskottava ja jotenkin groteski pikkuvanhana kohtufilosofina. Rajallinen näkökulma tietenkin tuskastuttaa ja turhauttaa sekä kertojaa että lukijaa: vauva ei muun muassa aina kuule keskusteluja kokonaan, koska ympäristön melu häiritsee kohdun äänimaailmaa. Hän myös joutuu omituisen moraalisen dilemman ja ongelman eteen: voiko hän estää äitiään pettämästä isäänsä ja miten se onnistuu kohdusta käsin?

Pähkinänkuori edustaa minusta eräänlaista paluuta McEwanin tiheätunnelmaisimpaan tuotantoon. Esikoisromaani Sementtipuutarha oli klaustrofobinen ja painostava kuvaus kieroutuneista perhesuhteista, ja Rannalla oli ahdistava kuvaus pariskunnan hääyöstä, johon ladataan valtavasti odotuksia ja merkityksiä. Ne tekivät kuitenkin suuremman vaikutuksen kuin tämä. Kertojaratkaisu on nerokas ja rikostarinakin toimii, mutta silti en ahminut romaania lumoutuneena. Ehkä musta huumori vei ahdistavalta tunnelmalta ja jännitykseltä sen terävimmän kärjen. Romaani ei tuntunut osaavan päättää, oliko se hauska vai traaginen vai pelkästään tragikoominen - ja se jälkimaku on hämmentynyt.

Bloggaajista myös esim. Leena Lumi ja Tuijata ovat lukeneet kirjan.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava. 2017. 200 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Nutshell
Suomentaja: Juhani Lindholm

Otava: Pähkinänkuori
Kirjavinkit: Pähkinänkuori

tiistai 16. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Muisti on sellainen. Toisinaan sitä ymmärtää jälkikäteen asioita, joita ei mitenkään voinut tapahtumahetkellä tietää; äkisti ne tuntuvatkin melko järkeviltä, ja samalla sitä kirjoittaa koko muiston uusiksi, jotta kaikki on johdonmukaista.

Yksi viime viikonlopun Helsinki Litin valovoimaisimmista esiintyjistä oli Petina Gappah, joka taisi hurmata koko yleisön avoimuudellaan, innostuksellaan ja välittömyydellään. Luin Muistojen kirjan juuri ennen tapahtumaa, joten se oli tuoreena mielessä kirjailijan haastattelun aikana.

Petina Gappah, Aris Fioretos ja Sirpa Kähkönen Helsinki Litin lavalla 12.5.2017
Muistojen kirjan päähenkilö on oikeastaan Muisto/muistot - eli sekä henkilöhahmo nimeltä Memory että yksi kirjan pääteemoista, muistot ja menneisyys, jotka antavat romaanille rakenteen. Memory on Zimbabwessa asuva albiinonainen, jota syytetään valkoisen professorin murhasta ja joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa vankilassa.

Yhden ihmisten henkilökohtaisten muistojen lisäksi romaanissa käsitellään laajemmin koko kansakunnan muistia, historiaa, joka liittyy Zimbabwen tapauksessa olennaisesti ihonväriin ja kolonialismiin. Muistojen tavoin myös historiankerronta voi olla vääristynyttä ja epäluotettavaa.

Albinisminsa vuoksi Memory on monin tavoin ulkopuolinen ja väliinputoaja yhteiskunnassa. Hän ei ole musta eikä valkoinen, mutta kumpikin ryhmä syrjii häntä. Lapsena häntä kutsutaan nimellä murungudunhu, 'poikkeava', 'puutteellinen', ja muut lapset kiusaavat ja pelkäävät häntä. Memory muistuttaa tavallaan Toni Morrisonin Sinisimmät silmät -romaanin Pecolaa, mustaa tyttöä, jonka hartain toive on saada siniset silmät. Memoryn toive on hieman erilainen:

Halusin olla samanlainen kuin muut. Yritin muuttua yhtä tummaksi kuin toiset lapset. Halusin kovasti kuulua joukkoon. [...] Aina kun suinkin kykenin, rukoilin Jumalaa tummentamaan ihoni.

Memoryn isä viettää paljon aikaa lastensa kanssa, kun taas äiti on ankara ja etäinen. Pikkusisko Mobhi hukkuu epäselvissä olosuhteissa vesisankoon, ja 9-vuotias Memory joutuu muuttamaan rikkaan valkoisen miehen, Lloydin luo asumaan. Lloyd on klassisten kielten tohtori ja kirjallisuuden professori, ja hänestä tulee Memorylle eräänlainen isähahmo, vaikka tyttö ei voi käsittääkään, miksi hänen omat vanhempansa ovat antaneet hänet pois.

Memory joutuu siis jo hyvin nuorena luopumaan sekä lapsuudenkodistaan että perheestään. Lapsuuden ensi vuodet jäävät menneisyyteen, johon Memory ei voi eikä lopulta edes halua palata. Aikuisena hän kuitenkin kiinnostuu historiasta ja viihtyy arkistokokoelmien keskellä. Kun muistojen ja menneisyyden vyyhti lopulta purkautuu ja avautuu, paljastuu hätkähdyttäviä väärinkäsityksiä, sattumia ja lapsen tekemiä vääriä tulkintoja. Ihmiset osoittautuvat joskus toisenlaisiksi kuin rakentamamme mielikuva heistä.

Oikeastaan oli hieman epäreilua tätä romaania kohtaan lukea se heti Hanya Yanagiharan Pienen elämän jälkeen. Yanagiharan kirjan tunnelma ja henkilöt olivat vielä vahvasti mielessä ja tapahtumien jättämä järkytys niin tuore, että Gappahin romaani ei aluksi tuntunut oikein miltään. Alun kiertelevä ja kaarteleva tyyli sekä pitkät, irralliset takaumat Memoryn lapsuuteen eivät varsinaisesti helpottaneet asiaa.

Muistojen kirja teki vaikutuksen oikeastaan vasta aivan lopussa, kun se veti maton jalkojen alta. Siihen saakka se tuntui jotenkin oudon mustavalkoiselta eikä saavuttanut missään vaiheessa samaa imua kuin esim. Yanagiharan romaani. Toisaalta Gappahin kirjan jälkeen siirryin heti Aris Fioretosin Maryyn, jonka naispäähenkilö on myös vankilassa. Sekin jätti paljon syvemmän jäljen kuin tämä. Muistojen kirja paljastui siis lopussa moniulotteisemmaksi ja yllätyksellisemmäksi kuin miltä se aluksi vaikutti, mutta vertailussa se ei pärjännyt esim. näille kahdelle muulle, joita luin samoihin aikoihin.

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammi. 2017. 307 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory
Suomentaja: Tero Valkonen

Kirja.fi: Muistojen kirja
Kiiltomato: "Ei musta eikä oikein valkoinenkaan"
Kirjavinkit: Muistojen kirja
Savon Sanomat: Muistojen kirja