Siirry pääsisältöön

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä

Ehkä hän valitsi väärän vuorokaudenajan. Eihän aamuisin pysty ajattelemaan mitään. Lukuun ottamatta juuri sellaisia aamuja jolloin voi maata tuijottamassa kattoon. Silloin täytyy kyllä ajatella myös Pieniä Asioita.
Pieniä kuin sinitarrapallo. Sormenjälki. Kettukarkki. Ehkä kuitenkin vähän isompia? Intia-kaupasta ostetun kalan muotoisen suitsuketelineen kokoisia?
Täytyy ajatella mutkakynttilöitä. Äidin vanhaa korurasiaa. Vaniljasaippuaa. Riisipaperilamppua. Kierreportaita. Tavaravaunuja. Kaupunkeja iltaisin, kalliolta nähtynä. Mutta ihmisiäkö siis ei saa ajatella? Miksi ei?

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Inka Nousiaisen romaaneja lukiessa tuntuu kuin keskustelisin jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vuosikausia. Lukiessa pääsen samalle aaltopituudelle kirjailijan tajunnanvirran kanssa. Jollain tasolla kaikki tunteet ja assosiaatiot ovat tuttuja ja ymmärrettäviä. Useammassa Nousiaisen romaanissa on jotain omalta tuntuvaa, melkein pelottavan tunnistettavia sattumia ja yksittäisiä yhtymäkohtia omaan elämään.

Nousiainen kertoo tarinaa aistimusten, assosiaatioiden ja muistojen kautta. Kaksi kevättä -romaanin Saran kertomus on lähes tajunnanvirtaa ja ajatukset hyppelevät milloin rumien kukkatarrojen raaputtamisesta keittiön kaapeleista äänne- ja muoto-opin taivutussuffikseihin, milloin sitruunapippurista tomaattiviipaleiden päällä valvontakameran punaisena valvovaan silmään.

Saran paikallaanpolkevan elämän mullistaa naapuriin muuttava Unna, jonka ainoa intohimo elämässä on tanssi. Saran ja Unnan suhteen lomaan kietoutuu katkelmia vanhan lasinpuhaltajan, Aaron, kirjoittamasta kirjeestä ihmiselle, jonka hän kadotti kauan sitten. Aaron suhde on yhtä mahdoton kuin Saran ja Unnankin, mutta eri syistä. Romaanin teemana on jännä ajatus siitä, kuinka "Se Oikea" voi olla sellainenkin ihminen, jota ei voi, eikä kuulukaan, koskaan saada.

Inka Nousiainen tuntuu myös pitävän intialaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumala -romaanista, joka on edelleenkin yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Hänen uusin romaaninsa, Arvaa ketä ajattelen (2007), tuntuu jopa perustuvan löyhästi Royn romaanin teemoihin ja Nousiainen itse tiedostaa tämän vaikutuksen siteeraamalla Joutavuuksien jumalaa romaaninsa alkusivuilla. Myös Kaksi kevättä -romaanissa olen huomaavinani Royn teoksen kummittelevan yksittäisten sanojen ja lauseiden taustalla (Pieniä Asioita; Ja he solahtivat yhteen kuin puuttuvat palat. Mihin toinen loppu, siitä toinen alkoi.).

Nousiaisen romaanit ovat henkilökohtaisia fantasioita; herkkiä, lyhyitä katkelmia elämästä. Niitä on helppo lukea ja niistä on yleensä helppo myös pitää. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista nuorista nykykirjailijoista Suomessa.

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä. Otava. 2001. 142 sivua.

InkaNousiainen.com
Kiiltomato: "Samalla kynnyksellä"

Katso myös nämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude