Siirry pääsisältöön

Terhi Utriainen: Siivekäs vahtikoira

Joskus katson Kaisan kanssa kameran tähtäimen läpi. Kaikki on toisin. Näen Alinan yksinäisyyden, joka on eristetty ja siirretty joko hyvin kauas tai hyvin lähelle. Usein huone on kadonnut, joskus vuodekin. Joskus kamera leikkaa Alinasta kummallisia palasia, kasvojen vasemman puolen, silmän tai suun. Yhdessä kuvassa on pelkkä sormenpää, profiilista kuvattuna, tarkennus on tehty kynnen ja ihon rajaan.
Toisinaan kamera suo Alinan ympärille paljon tilaa. Yksinäisyys on ilmavaa. Periaatteessa siihen voisi mahtua mukanaolijoita, muistoja, ehkä enkeleitäkin.

En ole varma kumpaan kurkistan: Kaisassa asuvaan väkivaltaan vai hellyyteen.


Terhi Utriaisen Siivekäs vahtikoira on yksityinen ja inhimillinen kuvaus nuoresta valokuvaajasta, Kaisasta, joka taltioi filmilleen iäkkään Alinan viimeiset elinkuukaudet. Tapahtumien kertojana toimii ihmisyyden ja henkimaailman rajamailla häilyvä enkelihahmo.

Romaani on eräänlainen tutkielma kuolemasta ja sen läheisyydestä sekä ystävyydestä ja perheen merkityksestä. Se käsittelee myös kuvien merkitystä, sitä miten nuori nainen katsoo vanhaa naista, miten elävä näkee kuolevan ja miten kuoleva vanhus esittäytyy ja esitetään kuvien kohteena. Nuoren tytön unelmat ja vanhuksen muistot kohtaavat kuvien maailmassa. Naiset oleskelevat klaustrofobisen pienessä ja pimeässä asunnossa kumpikin omista syistään ahdistuen. Uskollinen kertojaenkeli ei enää olekaan varma, kumpi naisista tarvitsee häntä enemmän.

Siivekäs vahtikoira käsittelee vanhuutta ja kuolemaa useasta eri näkökulmasta, mutta turha melodramaattisuus ja kliseet jättävät tyhjän tunteen.  Huolimatta kiinnostavasta aiheesta ja kerrontatavasta romaani ei onnistunut juuri koskettamaan minua eikä jäänyt mieleen lukukokemuksen jälkeen.

Terhi Utriainen: Siivekäs vahtikoira. Teos. 2007. 208 sivua.

Teos: Siivekäs vahtikoira
Teos: Terhi Utriainen
HS kirjat: "Vanhat naiset näyttävät, miten täältä lähdetään"
Kirjavinkit.fi: Siivekäs vahtikoira

Katso myös nämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude