Siirry pääsisältöön

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti

"Niinpä minä olenkin päättänyt, että kahdeksas syntymä on oleva juhla, seremonioista suurin, ilo, jota kestää seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Sinusta tulee äiti, oikea äiti, sinä olet valtiatar, sillä sinä olet synnyttänyt pojan. Lapsi jonka saatat maailmaan on oleva miespuolinen, on oleva mies, ja hänen nimekseen tulee Ahmed, vaikka hän olisikin tyttö!"

Kirjaston poistomyynnistä mukaan lähtenyt Tahar Ben Jellounin varhaisin suomennettu romaani, Seitsemäs portti (1987), on varsinainen löytö. Romaani on mukaansatempaava ja aiheensa puolesta ainakin erikoinen. Kirja kertoo sukupuoli-identiteetin etsimisestä muslimimaassa.

Tarinankertoja marokkolaisessa katukahvilassa kertoo seuraavaa: olipa kerran harras muslimi, marokkolainen perheenisä Ahmed, joka tunsi olevansa kirottu. Hänen vaimonsa oli synnyttänyt peräti seitsemän tyttöä peräjälkeen, ja miehen veljet uhkasivat viedä hänen perintöosansa miespuolisen jälkeläisen puuttuessa. Niinpä Ahmed päätti, että seuraavaksi syntyvä lapsi kasvatetaan pojaksi, vaikka hän syntyisikin tytöksi. Ja näin myös käy: syntyvä tyttövauva nimetään Ahmediksi ja hänet esitellään suvulle poikana. Isä ottaa "pojan" kasvatuksen vastuulleen ja poikaa Ahmedista toden totta koulitaankin - aina ympärileikkausta, vaatetusta ja poikakoulua myöten. Isä ja kätilö vievät salaisuuden lapsen todellisesta sukupuolesta mukanaan hautaan; äiti tulee hulluksi.

Isän kuoltua Ahmedista (joka on toki tietoinen asioiden todellisesta laidasta, mutta ymmärtää myös miehenä esiintymisen hyödyt naisia alistavassa yhteiskunnassa) tulee perheen pää. Hän vie roolinsa jopa niin pitkälle, että ottaa itselleen vaimon. Mutta vähitellen Ahmedin identiteetinetsintä ja pakkomielle omasta ruumiista muuttuu vain sekavammaksi ja mielipuolisemmaksi. Onko hän nainen, koska hänellä on naisen biologinen ruumis? Vai onko hän pikemminkin mies, koska hänet on kasvatettu miehen rooliin?

Kysymys biologinen/sosiaalinen sukupuoli -jaosta on ainakin tutkijoiden mielestä edelleen ajankohtainen, mutta harvoin siihen törmää näin konkreettisesti kaunokirjallisuudessa.

Ahmed pakenee kotoaan ja hänestä tulee viihdyttäjä, vähän samaan tapaan kuin Jeffrey Eugenideksen Middlesex-romaanin intersukupuolisesta Calista. Ahmed esiintyy miehille (ja naisille), jotka maksavat siitä, että he saavat nähdä Ahmedin muodonmuutoksen miehestä naiseksi näyttämöllä. Hänestä tulee ensin mies, jolla on rinnat, ja sitten nainen, Lalla Zahra, jolla on huonosti ajeltu parta. Freudilaiset painajaisunet hirviöisästä ja hullusta äidistä kummittelevat kuitenkin Lalla Zahran mielessä öisin.

Ja sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Ahmedin/Lalla Zahran tarinaa kertova vanha mies katukahvilassa katoaa ja tarina jää harmittavasti kesken! Kertojan uskollisimmat kuulijat kokoontuvat yhteen ja keksivät vuorollaan kertomukselle sopivan lopun. Missä Ahmed/Lalla Zahra ilmestyy seuraavan kerran ja onko hän silloin miehen vain naisen muodossa?

Seitsemännessä portissa on useita maagisen realismin elementtejä, joista tulee mieleen Gabriel García Márquezin romaanit. Toisaalta se on myös kertomus tarinankerronnasta. Sekä romaanin lukija että tarinan kuulijat katukahvilassa tietävät, että kyseessä on fiktiivinen kertomus. Kuulijoiden luomat vaihtoehtoiset loppuratkaisut vain korostavat tarinankerronnan merkitystä.

Todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kirja, jota suosittelen kaikille taidokkaan tarinankerronnan ystäville!

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti. Gummerus. 1987. 186 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: L'enfant de sable
Suomentaja: Annikki Suni

Gummerus: Tahar Ben Jelloun
Wikipedia: Tahar Ben Jelloun

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude