Siirry pääsisältöön

Lynn Flewelling: The White Road

"It's true that the rhekaro has been given the semblance of a child, but another form radiates beyond the physical. I don't understand it, but what I see around him is the form of a young dragon."
Alec stared hard at Sebrahn, squinting his eyes, but saw nothing unusual. "A dragon? That's impossible! Sebrahn was made from bits of -- me!"

The White Road
is the fifth book in the Nightrunner Series and continues immediately from where Shadows Return ended. Considering how much I enjoyed Shadows Return, I had high hopes for its sequel. The White Road was released just a few days ago, on May 24, and I pre-ordered it from The Book Depository (recommended!) - receiving it within days of the release and also reading it straight away. And... I have to say I was disappointed.

In the previous book, spies and nightrunners Alec and Seregil came into possession of a strange, white creature named Sebrahn, a rhekaro, "a child of no woman" created from Alec. Sebrahn has the skill to heal, but his song can also kill anyone whom he sees as a threat. In their attempt to find out who or what Sebrahn truly is, Alec and Seregil come across a group of Hâzadriëlfaie soldiers, whose mission is to find the dangerous "white child" and kill the half-breed ya'shel from which he was made.

Warning: minor spoilers ahead!

What follows is a bizarre escapade through mountains, forests and strange lands. The characters play around with transformations and wonder randomly from place to place as they try to find out the truth about Sebrahn. Friends and allies enter and leave the "stage" of the novel at suitable moments. There is no real presence of danger, as there was in the previous novel, or even real tension between the main characters, which used to make them more interesting. Alec has become an obsessed father-figure to Sebrahn, and Seregil's actions, especially at the end of the novel, make him appear irresponsible and reckless.

The characters have lost some of their chemistry and, in the end, Lynn Flewelling seems to be in an annoying hurry to finish the novel. Plus she seems to all of a sudden be afraid to kill characters. One of the surprise elements in the previous novels was that you could not trust the author to not let major characters suffer or even die. Not knowing what to expect was refreshing. But here, everything works out unnaturally well at the end.

/spoilers end.

It's too bad that what started out so well in Shadows Return did not last until the end of the fifth book of the series. The book is entertaining, yes. But not exciting or emotionally deep.

Lynn Flewelling: The White Road. Ballantine Books. 2010.

Lynn Flewelling's website
Wikipedia: The White Road
Wikipedia: Lynn Flewelling

Kommentit

  1. On kurjaa kun joutuu pettymään kirjaan, jota on kovasti odottanut :( Harmi.

    VastaaPoista
  2. Niinpä.. ja kirjailija on kertonut, että sarja jatkuu vielä. En taida innostua jatko-osista enää niin paljon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude