Siirry pääsisältöön

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship

When Declan went to bed, the three women sat in the kitchen eating sandwiches. There was an uneasy peace between them; they chose topics with care and then moved cautiously, alert to the friction which even a stray word could cause.

I've read many good things about this novel, including the fact that it was shortlisted for the Booker Prize in 1999. For some reason I was also fascinated by the name The Blackwater Lightship, it just sounded so strange and poetic. I didn't actually realize what the name referred to until about halfway through the novel: Blackwater is a town in Ireland and, in the novel, it has a lightship - a vessel with a light to guide ships, similar to a lighthouse. And, of course, an important symbol in the novel.

The novel is set in Ireland in the early 1990s. Helen O'Doherty bids farewell to her husband and two children as they go on a trip to visit relatives. She is planning to follow them a few days later, but her plans change abruptly when a stranger comes to her house with the news that her brother, Declan, is in hospital, dying of AIDS, and it is her task to tell her mother and grandmother the news. The problem is that Helen has not been in good terms with her mother for years: she did not invite her mother to her wedding and her two sons have never met their grandmother or great-grandmother.

Declan's illness forces the three generations of women to come together in their grandmother's decaying old house on the seaside in Cush. As they take care of him, their complex, unresolved disagreements also come to the surface.

The overall story is incredibly lyrical and emotional. The characters are not predictable or shallow, but fascinatingly complex and realistic. Helen's mother, Lily, is a successful business woman who feels guilty about not being a good-enough mother, while Helen fears that she is repeating her mother's mistakes with her own children. Declan's illness and his gay friends bring another perspective to the otherwise somewhat introvert family. Colm Tóibín has written a beautiful, sad book.

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship. Picador. 1999.

ColmTóibín.com
Ask about Ireland: The Blackwater Lightship
Wikipedia: The Blackwater Lightship
Wikipedia: Colm Tóibín

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude