Siirry pääsisältöön

Margaret Atwood: Orjattaresi

Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja.

Kyselin jo joskus kesällä vinkkejä Margaret Atwoodin kirjoista ja muistaakseni marjis suositteli Orjattaresi-romaania (kiitos!). Atwood on jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi; kirjailijan teokset ovat vähän väliä esillä mediassa ja netissä, mutta en ollut jostain syystä lukenut yhtäkään. Aloitin Orjattaresi-romaanin vähän epäileväisenä (scifiin vivahtava dystopiakirjallisuus ei kuulu ehdottomiin suosikkeihini), mutta kirja imaisi täysin mukaansa! Nyt on kulunut jo yli viikko siitä, kun sain romaanin luettua. Luin sen loppuun niin nopeassa tahdissa, että tuntui siltä, että tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon ennen kuin osaan kirjoittaa siitä mitään.

Orjattaresi kertoo Yhdysvaltojen tilalle perustetusta totalitaarisesta Gileadin yhteiskunnasta, jossa vallitsee vanhatestamentillinen, sotilaallinen teokratia. Romaanin kertoja on nainen, joka tunnetaan vain nimellä "Frediläinen", koska hänet omistaa Fred-niminen mies. Frediläinen on yksi harvoista jäljellä olevista hedelmällisiksi todetuista naisista, eli niistä, joilla on vielä mahdollisuus kääntää yhteiskunnan uhkaavasti laskeva väestömäärä nousuun. Mutta sen sijaan, että näitä ihmiskunnalle arvokkaita naisia kunnioitettaisiin, heidät on alistettu miesten vallan alle: heistä koulutetaan tottelevaisia seksiorjia varakkaille miehille ja heidän tarkoituksenaan on ainoastaan hankkiutua mahdollisimman nopeasti raskaaksi. Kirjasta tuli muuten mieleen myös Children of Men -elokuva, jossa ihmiskunta on menettänyt kykynsä lisääntyä ja uhkaa kuolla sukupuuttoon yhden sukupolven aikana.

Naisten väliset ystävyyssuhteet on kielletty, eivätkä naiset ole olemassa muuten kuin suhteessa omistajaansa (heillä ei ole edes omaa nimeä). Toisaalta naisten seksuaalisuus on erittäin rajallista ja hallittua: nainen on vain synnytyskone, tarkoin vartioitu kuningatarmehiläinen vailla omaa elämää. Järjestelmään sopeutumattomat, sairaat tai liian vanhat naiset lähetetään pahamaineisiin "siirtokuntiin" - ympäristömyrkkyjen ja kurjuuden vaivaamille kaukaisille syrjäseuduille.

Frediläiseltäkin on riistetty aviomies, tytär ja oma nimi, mutta naisessa kytee kapinan siemen. Ulkoista tottelevaisuutta valvovat George Orwellin 1984-romaanin Isoveljeä muistuttavat "enkelit" ja heidän symbolinen silmänsä. Naisen sisällä kuitenkin kuohuu, ja toivo menetetyn puolison ja tyttären löytämisestä elää vahvana. Mutta minne mennä, kun jokaista askelta vahditaan ja jokaista ääneen lausuttua lausetta salakuunnellaan? Painostavan ja lohduttoman tunnelman luojana Atwood on vertaansa vailla.

Atwoodin romaani luo synkän kuvan maailmasta, joka perustuu sovinismille ja totalitaarisuudelle. Propaganda ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan kaikkia, eikä ihmisen yksityisiä ajatuksia voi valvoa. Toisaalta tämmöinen dystopia ei ehkä ole niin fiktiivinen kuin haluaisi kuvitella: naisten seksiorjuus, määritteleminen suhteessa mieheen ja luokittelu roolin perusteella on meidänkin maailmassamme arkipäivää. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä romaani, jonka loppu oli täydellinen yllätys.

Margaret Atwood: Orjattaresi: Tammi. 1998.
Englanninkielinen alkuteos: The Handmaid's Tale
Suomentaja: Matti Kannosto

MargaretAtwood.ca [en]
Otava: Margaret Atwood
Wikipedia: Orjattaresi
Wikipedia: Margaret Atwood

Kommentit

  1. Kiva, että luit ja tykkäsit! :) Muhunkin tämä kirja teki tosi suuren vaikutuksen, se on jotenkin niin kauhea mutta ei ollenkaan mahdoton kuvaus yhteiskunnasta.

    Toivottavasti löydät nyt muitakin Atwoodin kirjoja. :)

    VastaaPoista
  2. Mä kuulun kans tähän Atwoodia lukemattomien kerhoon. Kerran kokeilin (kirja taisi olla (Oryx ja Crake) enkä vaan yhtään innostunut. Mutta arviosi herätti jälleen mielenkiinnon - ehkäpä tämä kirja?

    VastaaPoista
  3. Mie en ole myöskään lukenut koskaan yhtään Atwoodia, mutta tarkoitus olisi aloittaa tällä uusimmalla suomennoksella, kunhan sen kirjastosta saan.

    VastaaPoista
  4. Ja minä taas pidän Atwoodista erittäin paljon. Hän on ehdottomasti eräs suosikkikirjailijoistani. Pidän hänen tyylistään kertoa, hänen henkilökuvistaan , kaikesta.
    Hänen uusinta suomennettua teostaan en ole vielä lukenut, mutta esimerkiksi 1997 ilmestynyt Nimeltään Grace oli samaa luokkaa kuin tuo sinun arvostelemasi, vaikkakin aiheeltaan aivan eri. Suosittelen.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille kommenteista!

    Oryx ja Crakea selailin kirjastossa, mutta en ainakaan vielä uskaltanut ottaa mukaan (kasvattamaan hyllymetrillistä luettavia kirjoja..). Nimeltään Grace kiinnostaisi myös, ainakin netistä lukemani juonikuvauksen perusteella. Laitetaan siis sekin listalle odottamaan vuoroaan. :)

    VastaaPoista
  6. Orjattaresi on yksi lempikirjoistani...siis kaikkien kirjojen joukosta. Atwood on myös yksi suosikkikirjailijoistani. Olen toivonut uusinta Atwoodia joululahjaksi...ja veikkaan, että se löytyy aattona paketista. Oryx ja Crake oli myös hyvä, samaten Grace.

    VastaaPoista
  7. Näin Trumpin kauden alussa tuntuu että Orjattaresi on pelottavan ajankohtainen. Olen ajatellut kirjaa paljon myös Puolen, Unkarin yms. poliittista tilannetta seuratessa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude