sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Anna Karenina -kimppaluku, osat 3-4: karhoja ja kurkkuprinssi!

Anna Kareninan kimppaluvun haasteen emäntä häpeilee saamattomuuttaan päivitysten suhteen, mutta yrittää ryhdistäytyä vielä loppuvuoden aikana! Kuten lupailin, jäljellä olevia osia käsitellään aina kaksi osiota kerrallaan ja nyt ovat siis vuorossa 3. ja 4. osat. Kirjoittelen 5. ja 6. osista vielä vuoden loppuun mennessä ja 7. ja 8. osista luultavasti ensi vuoden alussa, kun kaikki (myös minä!) ovat toivottavasti ehtineet lukea opuksen loppuun. 

Seuraavassa on myös spoilereita:

Palataan siis vielä 3. osaan, jota luin hyyyyyvin hitaasti. Tapahtumat jotenkin junnasivat aika paljon paikoillaan. Levinin maatilalla vietetään paljon aikaa, tehdään heinätöitä ja puhutaan politiikkaa. Levinin velipuoli Sergei yrittää saada Leviniä osallistumaan kunnalliseen päätöksentekoon, mutta Levin - varsinainen populisti ja kansanmies - lähtee mieluummin talonpoikien kanssa niittämään heinää pelloiltaan. Heinäntekoa kuvaillaan kirjassa hyvinkin yksityiskohtaisesti ja mukana oli myös runsaasti sanastoa, joka oli ainakin tällaiselle luonnosta vieraantuneelle kaupungin kasvatille täysin vierasta. Esimerkiksi tämä kohta meni jokseenkin yli hilseen:

...levällään olevasta luo'osta muodostui nopeasti vaaleanvihreälle heinäsängelle harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja. 

Tuossa on jo yhteensä neljä sanaa, joiden merkityksestä en ole täysin varma... :)

Toisaalla taas Aleksei Aleksandrovitš päättää, ettei Anna tule saamaan avioeroa vaan avioliiton kulisseja pidetään yllä keinolla millä hyvänsä. Yllättävän julmaksi ja kostonhimoiseksi osoittautuva Aleksei haluaisi myös - ainakin alitajuisesti - rankaista Annaa jotenkin:

Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erossaelämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen tuli Aleksei Aleksandrovitš vakuuttuneeksi siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea - sitä Aleksei Aleksandrovitš ei myöntänyt itselleen - vaimonsa rankaisemiseksi.

Vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku
Neljäs osa alkaa siitä, kun Vronski joutuu harmikseen viihdyttämään Pietarilla vierailulla olevaa ulkomaalaista prinssiä. Hymyilin hämmentyneenä eräälle metaforalle: prinssin terveyttä kehutaan ja sanotaan, että huolimatta liiallisuuksista, joitten valtaan hän huvitteluissaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Kaipa hollantilaiskurkut ovat marketin vihannesosastolla vihreitä ja kiiltäviä nykyäänkin, mutta harvemmin niitä rinnastaa ihmisen ulkonäköön. :)

Neljännen osan V luku oli yllättäen kuin komediasta! Aleksei päättää lopulta hakea laillista avioeroa ja käy sen vuoksi tapaamassa kuuluisaa pietarilaista asianajajaa. Asianajaja on Aleksein tilanteesta lähinnä huvittunut ja hätistelee toimistossaan hyöriviä koiperhosia. Ihanan piristävä kohtaus muuten melko synkän juonen keskellä! 

Romantiikkaa on myös luvassa, kun Levinin ja Kittyn suhteen tapahtuu lopultakin se väistämätön, jota on taidettu odottaa romaanin alusta lähtien, eli jälleennäkeminen ja kihlaus. Anna puolestaan synkistelee omassa masennuksessaan ja tuntee olonsa yhä epätoivoisemmaksi. Hän jopa näkee enneunen, jonka mukaan hän kuolee synnytykseen.

Muutenkin 4. osa päättyy draamaan, kun Anna tosiaan on kuolemaisillaan synnytettyään tyttövauvan. Surun murtama Aleksei saapuu hänen luokseen antamaan hänelle anteeksi. Vronski ampuu itseään epätoivoissaan, muttei kuole. Aleksei vetkuttelee avioeron kanssa vielä lisää: tällä kertaa hän taas ei halua antaa Annalle eroa nimenomaan Annan itsensä vuoksi, ettei tämä menetä oikeuksiaan lapsiinsa ja joudu perikatoon.

Erityisesti Anna-Aleksei-Vronski -kolmiodraama muuttui monimutkaiseksi 3. ja 4. osan aikana. Voi vain hämmästellä, miten vähän oikeuksia ja vaihtoehtoja naisella tuon ajan yhteiskunnassa oli - erityisesti jos nainen itse oli se aviorikokseen syyllistynyt osapuoli. Romaanin alkupuolellahan jo esiteltiin toinen pettämistilanne, kun Stepan Arkadjevitš petti vaimoaan. Draamaahan siitäkin syntyi, mutta tilanteen dynamiikka oli täysin erilainen. Kaikki vain odottivat ja olettivat, että Dolly antaa lopulta anteeksi ja Dollyhan antoi. Anna taas on vaarassa menettää koko omaisuutensa, asemansa ja jopa lapsensa sen vuoksi, mitä hän on tehnyt. Tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta...

Mitä ajatuksia, kommentteja ja mielikuvia teille muille tuli mieleen näistä osista?

tiistai 13. joulukuuta 2011

Joel Haahtela: Elena

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva.

Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan.

Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hiljaista iltaa sanomalehden ääressä. Kesällä mies kadottaa Elenan, kun tämä lähtee kaupungista. Mies päättää lähteä pakkomielteensä perään.

Romaanin tarina on vähäeleinen, hauras, aivan kuin sen päähenkilö. Pienet yksityiskohdat kuljettavat tarinaa eteenpäin ja niiden joukosta lukija löytää vinkkejä päässä pyöriviin kysymyksiin: mikä juuri Elenassa on sattumalta kiinnittänyt miehen huomion? Kuka tämä mies on, mistä hän on tullut, mitä hänelle on sattunut?

Haahtelan kieltä ei taas voi kuin ihastella ja ihmetellä. Miten niin pienillä lauseilla voi sanoa niin suuria asioita? Vastavaloon verrattuna Elena on jotenkin tiiviimpi, intiimimpi, runollisempi. Ehkä jollain tavalla haastavampi lukea ja käsittää. Myös vaimoni luki tämän(kin), ja hänen mukaansa siinä missä Vastavalon lukeminen oli kuin olisi kuunnellut rantaan lyöviä järven aaltoja, Elena oli kuin laineiden hiljaista liplatusta, jonka jälkeen tulee odottamaton hyökyaalto. Että näin. :)

Elenaan ovat ihastuneet myös Susa, Katja/Lumiomena, kirsimaria, Sara, Elma Ilona ja Booksy; Satu ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

Elenassa on muuten yksi kiehtovimmista omistuskirjoituksista, jonka olen lukenut: Tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.

Joel Haahtela: Elena. Otava. 2003. 126 sivua.

Otava: Joel Haahtela
HS: "Menetyksen kestävyys" < En suosittele lukemaan, jos haluaa välttyä spoilereilta!

torstai 8. joulukuuta 2011

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit; joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan, olen hurjan helpottunut mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu kun kuolee."
Se poika osasi totisesti pilata tunnelman.

Kamila Shamsien Karachi on rönsyliljamainen kaupunki, jossa romaanin pakistanilaiset ystävykset, Karim ja Raheen, viettävät huoletonta lapsuutta keräilemällä fossiileja ja juomalla appelsiinimehua rottinkituoleissa kivipuutarhassa. He ottavat suuren, sekavan ja väkivaltaisen kaupungin sekä sen kielen omakseen, leikittelevät katujen vaaroilla ja puhuvat anagrammein toisilleen. Karimin ja Raheenin ystävät Zia ja Sonia täydentävät kaverinelikon. Myös Karimin ja Raheemin vanhemmat muodostavat oman, salaperäisen nelikkonsa, jonka menneisyys on lapsilta salattu.

Karim haluaa olla kartanpiirtäjä ja on erityisen kiinnostunut kartoittamaan rönsyilevän, elävän ja alati muotoaan muuttavan Karachin ääriviivoja. Kun Karimin perhe muuttaa Englantiin pakoon Pakistanin levottomuuksia, Raheem ja Karim joutuvat eroon toisistaan vuosikausiksi.

Kaipasin tältä romaanilta enemmän pakistanilaisuutta, enemmän Karachia. Nyt kaupunki on kyllä olemassa koko ajan tarinan taustalla, mutta aina vain taustalla. Karachista ei saa kunnon otetta kirjan sivuilta; sitä ei voi maistaa, haistaa tai tuntea iholla. Muutenkin Shamsien romaanin ylimpään eliittiin kuuluvien henkilöhahmojen Pakistan on hyvin erilainen kuin se, minkä itse tunsin, kun asuin ko. maassa. Tämäkin puoli on tietenkin totta - ei kaikki ole eksoottisesti värittynyttä tai kurjaa köyhyyttä - mutta Shamsien kuvailema kaupunki on silti jotenkin... kliininen ja etäinen. Pienoinen pettymys siis. Kirjan nuoret ajelevat Karachin kaduilla isukin luksusautolla ja käyttävät suuren osan romaanin sivuista pohtimalla omia suhdesotkujaan ja tunnemyrskyjään.

Lukiessa tuli jossain vaiheessa mieleen David Nichollsin One Day (Sinä päivänä) - lähinnä sen vuoksi, että tämänkin romaanin pääpari kiersi toisiaan kuin kaksi samanapaista magneettikenttää. Parin suhde tuntui väistämättömältä, mutta eteni kuin pumpulipallo tervassa. Siihen yhtäläisyydet tämän ja Nichollsin romaanin välillä loppuivatkin; en halua paljastaa, miten Karimin ja Raheenin lopulta käy. :)

"Vielä-yksi-sivu" -ilmiö oli kuitenkin vahvasti läsnä kirjaa lukiessa, mutta jälkimaku on vähän pettynyt. Toivoin jotain ihan muuta... Ehkä myös kirjan upea kansi nosti odotuksia korkealle ja antoi ymmärtää, että tässä olisi enemmänkin pakistanilaista kulttuuria. Pidin tästä silti enemmän kuin Poltetuista varjoista, jonka loppupuolen sekavuus ja epäuskottavuus häiritsi.

Sen sijaan kirjan sanoma oli hieno ja ajankohtainen: mitä oikeastaan tarkoittaa olla kotoisin jostain? Onko ihminen ikuisesti sidottu syntyperäänsä tai kotikaupunkiinsa, vai onko koti jokin abstraktimpi käsite? Kuinka koti muodostuu - kaduista ja paikoista, vai muistoista ja hetkistä? Ja onko kenelläkään oikeus arvottaa ihmisiä syntyperän tai kodin perusteella?

Kannattaa lukea myös mitä anni.m, Mari A., Sanna ja Carmelita ovat pitäneet kirjasta.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä. Gummerus. 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Kartography
Suomentaja: Kristiina Drews

Gummerus: Kartanpiirtäjä
Gummerus: Kamila Shamsie
Kiiltomato/Seija Vilén: "Enkeleitä, selät vastakkain"

lauantai 3. joulukuuta 2011

Marraskuun luetut (ja kesken jääneet)


Marraskuu oli outo kuukausi monella tapaa. Blogeissa pyöriminen jäi ennätyksellisen vähälle ja tuntuu, että motivaatio sekä lukemisen että bloggaamisen suhteen on vähän alamaissa. Mitä lie kaamosmasennusta... ;)

Marraskuun aikana ostin/sain/hankin vain kolme kirjaa (vrt. lokakuun ennätyshankinnat):
Annie Proulx: Nyt on hyvä (kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä!)
Jennifer Egan: The Keep (voitin Satun arvonnasta)
Emma Juslin: Frida ja Frida (sain takaisin lainasta)

Marraskuun luetut:
Jari Tervo: Layla
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Joel Haahtela: Elena

Mukaan mahtui siis vähän kaikenlaista sorttia: nykykirjallisuutta ensimmäisen lukemani Tervon muodossa, nuortenkirjallisuutta, Intiaa ja Pakistania sekä toinen Haahtelani.

Tämän lisäksi päätin osallistua Satun minihaasteeseen, jossa tarkoituksena oli lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Ajattelin alun perin lukea Maaria Päivisen romaanin Silja ja Mai (ntamo, 2010), mutta se jäi kesken. Kirja kertoo kahden naisen välisestä, jokseenkin epätasapainoisesta suhteesta, mutta tyyli on sen verran kokeellinen, että luovutin sivulla 94. Tässä hieman esimerkkiä:

Mai pelästyi vitivalkoista kosketusta ennen matkaa; uuni sammunut kohdussa kaikki hyvin, Silja nauroi; nauru oli tyhjää yhä, salakavalaa uskotonta, talven unta; tältäkö tämä nyt tuntuu, naurunkolke kouri taas; potkivat hälyäänet, tulivat vuodot; Silja synnytti kasan kissoja; hän oli kissa pelkästään, nainen hän oli eikä naista lainkaan; kissa eikä kissaa milloinkaan.

Niinpä... Välillä tosin huomasin imeytyväni virtaavan, vellovan kielen mukaan, kun yritin suhtautua siihen kuin proosarunouteen, mutta 255-sivuinen kirja tuntui kuitenkin turhan pitkältä proosarunoksi ja yksinkertaisesti väsyin etsimään kielikuvien merkityksiä sanojen tajunnanvirrasta.

Mutta ei se mitään, ajattelin. Voin osallistua minihaasteeseen Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -esseekokoelmalla (Teos, 2011). Silfverberg on ollut lukulistallani jo pitkään, ja Luonto tuntui sopivalta kirjalta varsinkin Eläinten syömisestä -teoksen lukemisen jälkeen. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että pääsin peräti sivulle 41 ennen kuin halusin heittää kirjalla vesilintua. Jo heti ensimmäisissä kolumneissa huomasin ärsyyntyväni Silfverbergin ajattelutapaan ja kaikkitietävään tyyliin niin, että luin tekstejä tavallaan "vastakarvaan" - oikein halusin olla asioista eri mieltä! Minua ärsyttivät ne mustavalkoiset argumentit, joiden perusteella eläintarhat tuomittiin ja rotukoirien jalostusta moitittiin. Ei niin, ettenkö olisi Silfverbergin kanssa periaatteessa samoilla linjoilla, mutta jokin kolumnien kirjoitustyylissä sai minut ajattelemaan aika ilkeästi, että tämä kirja kiteyttää sen, miksi eläintensuojelijat ja kasvissyöjät leimataan todellisuudesta vieraantuneiksi viherpiipertäjähipeiksi. Näin jyrkästi ilmaistuna... :)

Silfverberg ei siis vakuuttanut, mutta onnistuin silti suorittamaan minihaasteen. Luin nimittäin tässä joulukuun alussa Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 2011). Siitä kuitenkin lisää vasta myöhemmin...

Mitä tulee Anna Kareninaan, lupaan ryhdistäytyä haasteen emäntänä ja kirjoitella lähiaikoina jonkinlaisia yhteenvetoja siitä, mitä kuuluu ja missä mennään. :) Kuudes osa on nyt luettu, eli jäljellä on enää joulukuun lyhyt loppurutistus: 7. ja 8. osat!

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust

There are many ways of loving India, many things to love her for - the scenery, the history, the poetry, the music, and indeed the physical beauty of the men and women - but all, said the Major, are dangerous for the European who allows himself to love too much. India always, he said, finds out the weak spot and presses on it.

I read Heat and Dust for my Booker challenge; the novel won the Booker Prize in 1975. It seems like a very typical Booker winner: a critical portrayal of the British Empire, race and Englishness.

It was strange reading this book, because it took quite a long time for me to find out or decide whether the main character and narrator of the novel was a man or woman. Although I don't know why that is so important to know... :) The narrator's name is never mentioned and she (yes, it turns out that she is a she) doesn't tell much about herself - at first. Also, after I finished reading the book and googled Ruth Prawer Jhabvala, I was astonished to find out that she is not an Indian author (which I stupidly assumed from her name and the fact that the novel is set in India), but a German-born British author (who has lived in India). So all in all, this novel certainly caused a lot of gender/nationality confusion. :)

I don't remember the last time I've enjoyed the way a story unfolds as much as I did when I read this. The novel contains two parallel storylines that alternate within the narrative. The un-named narrator, a young English woman, travels to India in the 1970s (the present of the novel) in search of the true story of her great-aunt Olivia. The parallel narrative naturally tells the story of Olivia, wife of an English civil servant in India in 1923. We learn on page 2 that Olivia has caused a scandal in her time by eloping with an Indian prince. The reasons behind this elopement are quietly and subtly revealed during the course of the novel.

The structure of the novel is somehow magical. The present and the past, the narrator and Olivia, India during the British Empire and India in the 1970s, are all intertwined together in a colourful mix of memories. The character of Olivia fascinates the narrator (and the reader!) who is struggling to understand Olivia's choice to leave her husband and live with Nawab, an impulsive Indian royal with an extravagant lifestyle. Meanwhile, the narrator begins to find herself deeper immersed in the culture of India - loving and hating it at the same time.

The novel reminded me of George Orwell's Burmese Days, which also describes the last days of the British Empire - in Burma, which was then part of India. Burmese Days also has characters like Major Minnies in the quote above, who sacrifice their entire lives for the British Raj in India, but who never allow themselves to forget the social and cultural gap between themselves and the "others", i.e. the natives: He who loved India so much, knew her so well, chose to spend the end of his days here! But she always remained for him an opponent, even sometimes an enemy, to be guarded and if necessary fought against from without and, especially, from within: from within one's own being.

Then there are Indians, like Nawab, who are highly educated, cultured and rich, but who can never hope to be treated as equals when socialising with the British in their own country. And finally, there are those stuck in-between: like Olivia, who cannot understand the other Brits' need to draw clear boundaries between themselves and the locals.

This was a surprising novel, much better than I expected. Highly recommended for anyone interested in the British Empire and its aftermath in India.

... and in Finnish: Kirja on suomennettu nimellä Kuumuus ja kiihko, mikä saa sen kuulostamaan lähinnä romanttiselta hömpältä. :) Rakkaus ja romantiikka eivät minusta olleet kirjan kantavia teemoja millään tavalla, joten siinäkin mielessä suomenkielinen nimi on aika harhaanjohtava.

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust. John Murray. 1975. 181 pages.

Wikipedia: Heat and Dust
Wikipedia: Ruth Prawer Jhabvala

tiistai 29. marraskuuta 2011

Jari Tervo: Layla

Päällys: Tuula Mäkiä
Minut kihlattiin kehdossa.
Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi. Hän havahtui hääyön jälkeisenä aamuna aviomiehensä Muratin liikkeisiin. Tämä sytytti valon ja käski Laylan nousta patjalta.

Edellisestä päivityksestä on kulunut aikaa. Syytän kummallista ja kiireistä päivärytmiäni, joka on erinäisistä syistä johtuen muuttunut viime aikoina melko radikaalisti. Tuntuu että lukemiseen on vähemmän aikaa, eikä blogikirjoitusten laatiminen ole viime aikoina hirveästi innostanut. Muiden blogien lukemiset ja kommentoimiset ovat myös jääneet vähemmälle. Mutta täällä ollaan ja pysytään edelleen, enemmän tai vähemmän tiiviisti! :)

Laylan lukemisesta on jo kulunut jonkin aikaa ja tuo aika on hämärtänyt lukumuistojen ääriviivat sumeiksi ja epämääräisiksi. Layla oli ensimmäinen Jari Tervon kirja, jonka luin (kuten muutamalle muullekin bloggaajalle!). Eniten lukuintoon vaikutti ehkä Jorin arvostelu kirjasta. Pidin etukäteen Tervon kirjoja jonain, joka ei vain ollut minua varten. Ajattelin, että ne oli suunnattu ensisijaisesti bestsellereiden suurkuluttajille ja ehkä ennemmin mieslukijoille. Muista Tervon kirjoista en siis tämän perusteella osaa sanoa (ne ovat ilmeisesti aika erilaisia kuin tämä?), mutta Layla sai minut heittämään ainakin osan ennakkoluuloistani romukoppaan.

Romaanissa seurataan siis kurdityttö Laylan tarinaa hänen paetessaan suvun miesten vihaa. Turkissa Laylaa uhkaa kunniamurha, joten hän lähtee laittomana maahanmuuttajana Kreikan kautta Saksaan ja sieltä Suomeen, jossa hän päätyy parittajien kynsiin. Laylan tarinan rinnalla kulkee Helenan tarina prostituoituna.

Tervon romaani on jopa yllättävän feministinen. Kirjan miehet ovat kaikki omalla tavallaan jotenkin ehdottomia, jyrkkiä, maailman mustavalkoisena näkeviä. Naiset taas ovat usein uhreja ja kärsivät kirjassa eniten.

Kurdiyhteisöt ovat kritisoineet kulttuurinsa kuvausta Tervon romaanissa aina päähenkilön nimen kirjoitusasua myöten, mikä tuntuu aika kohtuuttomalta. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Tietenkin sen perusteella moni lukija vetää johtopäätöksiä ja oppii uutta vieraasta kulttuurista, sen tavoista ja käytännöistä - ja toki, jos kirjailija on tehnyt taustatyönsä kunnolla, romaanin "luotettavuus" paranee. Ehkä kirjailijoita kuitenkin herkemmin kritisoidaan tietyn kulttuurin vääristelystä erityisesti silloin, kun he tuovat esiin kulttuurin pimeimpiä puolia, kuten Tervo. Toisaalta myös Anja Snellmanin Parvekejumalia kritisoitiin islamin yksipuolisesta kuvauksesta, mistä olen kyllä osittain ihan samaa mieltä.

Layla kannatti kyllä lukea ja ahmin kirjan loppupuolen ihan urakalla. Vaikka Finlandia-ehdokkuutta ei Tervolle suotukaan, Laylaa löytyy varmasti lahjapaketeista tänä jouluna.

Laylaa on luettu ahkerasti blogeissa. Jo mainitun Jorin lisäksi tämän ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Susa, Ina, Joana, Tessa, Amma, Booksy, Erja, Norkku ja Minna.

Jari Tervo: Layla. WSOY. 2011. 362 sivua.

WSOY: Layla
WSOY: Jari Tervo
Parnasso: "Toisiamme me myymme"
Kirjavinkit: Layla

maanantai 21. marraskuuta 2011

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Being a reader is sort of like being president, except reading involves fewer state dinners, usually. You have this agenda you want to get through, but you get distracted by life events, e.g., books arriving in the mail/World War III, and you are temporarily deflected from your chosen path.

Nick Hornby's The Complete Polysyllabic Spree is The Diary of an Occasionally Exasperated But Ever Hopeful Reader. The book is a collection of columns, written for a literary magazine, The Believer, in 2003 - 2004. Basically, it's Hornby's personal reading log where he lists the books he's bought and read each month and writes something - inevitably humorous - about them.

Reading about someone else's reading might sound a bit boring, but since it's Nick Hornby, who has a reputation of being both funny and entertaining, I naturally expected the book to make me laugh and entertain me. Plus I was hoping to get a few good book tips along the way.

Unfortunately the humour of the book just didn't work for me. The writing was witty and clever, yes. It's interesting to read what Hornby has to say about some of the other contemporary British and American authors (and not all of the things he says are very nice, by the way). But I didn't burst into any giggles or chuckles or anything like that...

The book was entertaining enough to read, although Hornby's lists of "what I read this month" were not that interesting for a Finnish reader. Almost all the books he reads (and I do mean something like 99%) are by British and American authors. I think there were only one or two books during his entire year of reading that were translated into English from another language! And I thought I was limited when it comes to genres and authors! ;)

I know that Finland is somewhat of an exception when it comes to the share of translated literature vs. literature written in Finnish, but I'm still a bit shocked at the small number of non-Anglo-American authors that someone who calls themselves an active reader and literary person reads. The full list of books that Hornby read during the year and wrote about in The Polysyllabic Spree can be seen here.

Inevitably, the fact that many of the books were written by British or American authors who are not that widely known also meant that there were quite a few that I've never heard of. So one of my expectations for this book was fulfilled in that I got some interesting book tips. For example, Hornby makes Amanda Eyre Ward's novel, How To Be Lost, sound like a must-read: melancholy, wry, apparently (but only apparently) artless, perched on the balls of its feet and ready to jump either towards humour or towards heartbreak, with no run-up and no effort.

Also, Hornby has convinced me to finally read something by Marilynne Robinson. I've read a lot of positive things about her books from other blogs, but still haven't touched any of her books. Hornby's praise leaves no doubt: Marilynne Robinson is one of America's greatest living writers, and certainly there's no one else like her. I think I am using that phrase literally: I have never come across a mind like this one, in literature or anywhere else, for that matter.

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree. The Diary of an Occasionally Exasperated But Ever Hopeful Reader. Penguin. 2007. 278 pages.

NickHornby.co.uk
Wikipedia: The Polysyllabic Spree
Wikipedia: Nick Hornby

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Kansi: Hannu Mänttäri

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.
Työmehiläiset ovat poissa.
Joka ikinen.

Johanna Sinisalo yrittää säikytellä. Jo Einsteinin väitetään ennustaneen, että jos mehiläiset katoaisivat maapallolta, ihmiskunnalla olisi noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Niin riippuvaisia ovat maailman viljelykasvit ja hedelmät niitä pölyttävistä pörriäisistä. Myös lihantuotanto lakkaisi vähitellen, koska karjalta loppuisi ruoka.

Romaanissa tämä dystooppinen tulevaisuudenkuva on käymässä toteen. Ympäri maailmaa raportoidaan ns. pesäautioista, eli mehiläisyhdyskuntien hylätyistä pesistä. Mehiläiset katoavat mystisestä, eivätkä enää palaa. Ravintoketjun yksi olennainen osa yksinkertaisesti lakkaa olemasta ja ketju katkeaa.

Se, mikä lukiessa hätkähdyttää, on tieto siitä, että pesäautiot ovat todellinen ilmiö, ei vain Sinisalon romaaniin kehittelemä tulevaisuuden uhkakuva. Niitä esiintyy jo ainakin Yhdysvalloissa.

Sinisalon edellinen romaani, Linnunaivot, oli puolustuspuhe ympäristönsuojelun ja luonnon koskemattomuuden puolesta. Enkelten verta taas hyökkää erityisesti tehotuotantoa ja ihmisten piittaamattomuutta vastaan. Siinä missä Linnunaivoissa retkeili eri aallonpituuksilla oleva pariskunta, Enkelten veren päähenkilöt ovat eri aallonpituuksilla olevat isä ja poika, mehiläistenhoitaja Orvo ja hänen poikansa, ympäristöaktivisti Eero. Verkkaiset kuvaukset Orvon arkisesta mehiläistenhoidosta ja Eeron vimmaiset, lihansyöntiä ja tehotuotantoa vastustavat blogikirjoitukset vuorottelevat romaanissa. Orvo on hiljainen uurastaja, Eero kovaääninen paasaaja.

Romaanista tuli ihan pakosta mieleen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä, joka on vielä melko tuoreena mielessä. Sinisalo pistää Eeron siteeraamaan ko. teosta myös suoraan. Siinä missä Foerin tietokirja esittää perusteltuja faktoja lihansyönnin järjettömyydestä, Eeron blogipäivitykset ovat paljon fanaattisempia ja ehdottomampia (esim. pohdinnat siitä, saako itikoita ja kärpäsiä läiskiä hengiltä, jos kerran eläimiä ei saisi tappaa...). Minulle tuli tunne, että romaanissa kuvailtu ympäristöaktivismin fanaattisuus (puhumattakaan tarinan yliluonnollisista elementeistä) veivät turhan paljon huomiota sen perusviestiltä: luonnonsuojelulta ja tehotuotannon mahdottomuudelta. Siinä mielessä Sinisalon ideologinen kannanotto ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Foerin.

Toisaalta Sinisalo ei olisi Sinisalo ilman tätä suomikummaa: yliluonnollisuutta ja muinaisten myyttien sekoittumista nykypäivän elämään. Romaanin mielenkiintoisinta antia olivat tarinat mehiläisten merkityksestä ja symboliikasta eri mytologioissa ja kulttuureissa. Jännää, että mehiläiset on ympäri maailmaa yhdistetty jonkinlaiseen tuonpuoleiseen maailmaan. Muuten romaanista ei tullut mitään erityistä wau-elämystä. Luennointi Eeron kautta lähinnä ärsytti, Orvon arki oli välillä liiankin hidastempoista ja loppupuolen draama tuntui päälleliimatulta.

Mutta lopuksi täytyy lainata erästä kohtaa, joka jotenkin kolahti. Orvo muistelee erästä kertaa, kun pieni Eero on isänsä kanssa lapsena ruokakaupan lihatiskillä. Tässä jotenkin tiivistyy se olennainen kuilu niiden eri tapojen välillä, miten lihansyöntiin suhtaudutaan:

Lasikot olivat kukkuroillaan nautaa porsasta lammasta, oli hirveä poroa antilooppia. Punainen röykkiö toisensa jälkeen, valtaisia kekoja, melkein vitriinien lakea hipovia, yltäkylläisiä vuoria, niitä oli silmänkantamattomiin, niistä valui verta tai pakastuksen jälkeistä lihanestettä, nestelammikoista ne peilasivat kuuliaisesti omaa lopullista tuhoutumistaan. Luullisina, luuttomina, paistina, fileinä, kyljyksinä, potkana ne poseerasivat.
[...]
Eero pysähtyi lasikon eteen.
"Kuolleen eläimen palasia."
Hän sanoi sen kovaa, melkein uhmakkaasti.
En ehtinyt sanoa mitään, kun vieressämme valkoista pakettiaan myyjältä vastaanottava rouva käännähti meihin päin.
"Hyi. Eihän noin sanota."
Eero katsoi häntä, silmät kirkkaina, viattomina. 
"Miten niin ei?" Eero kysyi.
Nainen ei katsonut Eeroa, vaan minua.
"Voisitte vähän opettaa pojalle miten puhutaan ruoasta."

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos. 2011. 275 sivua.

Teos: Enkelten verta
HS kirjat: "Kun mettiäinen maailman jätti"

tiistai 15. marraskuuta 2011

Lisää paljastuksia!

Monen muun bloggaajan tavoin päätin avautua kertomalla hieman itsestäni, lukemisesta ja bloggaamisesta yleensä. Laitoin sekalaiset mietintäni erilliselle välilehdelle, "Kuka olen". Sieltä voi siis käydä lukemassa vähän enemmän siitä, millainen tapaus täällä nimimerkin takana piileskelee ja muuta höpinää. Huom! sisältää myös pakollisen "arvostelukappaleet-ja-minä" -osion. :)

300. postaus tunnustuksen merkeissä

Vuorossa on blogini 300. postaus! Sain Ankilta tämän tunnustuksen, kiitos!! Tässä vastauksia tunnustuksen mukana kulkeviin kysymyksiin:

1. Lempiväri?
Riippuu ihan tilanteesta ja mielialasta. Armeijanvihreä, musta ja turkoosi hivelevät ainakin silmiä.
2. Lempieläin? 
Lapsuuden koirafanius on vanhemmiten muuntautunut salakavalasti kissaihmisyydeksi...
3. Onnennumero?
Ei ole, vaikka joukkueurheilussa nuorempana halusin aina välttämättä olla pelaaja nro 15.
4. Alkoholiton lempijuomasi?
Mansikkamehu, A&W Root Beer sekä intialainen chai.
5. Facebook vai Twitter?
FB
6. Mistä pidät?
Hyvistä kirjoista, kiireettömistä päivistä, illanvietoista ystävien kanssa, uusiin kaupunkeihin eksymisestä, antikvariaateista ja kesästä.
7. Lahjojen antaminen vai saaminen?
Molemmat. Lahjojen paketoiminen on parasta! :)
8. Lempimuotosi?
No enpä ole tullut ajatelleeksi... Varmaan joku outo spiraali (kai sekin on muoto?). ;)
9. Lempipäiväsi?
Lauantai.
10. Lempikukkasi?
Hajuherneet (jotka kasvavat edelleen yöpakkasista välittämättä!) sekä valkoiset ruusut.


En lähetä tätä eteenpäin, napatkoon tästä itselleen ken tahtoo. :)

torstai 10. marraskuuta 2011

Finlandia-ehdokkaat 2011

Vastikään julkistetut Finlandia-ehdokkaat ovat kaikki itselleni suht tuntemattomia - minkä otan tietenkin haasteena! :) Ainoa ehdokas, jolta olen lukenut edes jotain, on Kristina Carlson; tosin Herra Darwinin puutarhuri aiheutti minussa lähinnä hämmennystä ja turhautumista.

Tämän vuoden palkinnosta kilpailevat siis seuraavat ehdokkaat:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Vaikka ehdokkaiden naisvaltaisuus ihastuttaa ja ihmetyttää, minua harmittaa eniten se, että kaksi nuorta naiskirjailijaa - Iida Rauma ja Essi Henriksson - jäivät nyt listan ulkopuolelle. Tietenkin joka vuosi moni hyvä kirja jää väistämättä ulkopuolelle, ja valintoja voidaan tietenkin ruotia (ja perinteisesti niin myös tehdään!) vaikka kuinka perusteellisesti. Tänä vuonna mieskirjailijoiden loistaminen poissaolollaan varmaankin puhututtaa.

Luen varmasti ainakin osan ehdokkaista. Erityisesti Huorasatu kiinnostaa provosoivalla nimellään (Olympokselta nykyaikaan astuneita jumalia? Enkös minä vasta lukenut jotain vastaavaa..?).

Mitä mieltä olette ehdokkaista? Oletteko jo lukeneet näitä ja aiotteko lukea? Ja uskallatteko veikata jo voittajaa? :)

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

Tämä on ensimmäinen keittokirja, josta kirjoitan blogiini. Keittokirjojen vähäinen edustus ei suinkaan johdu siitä, ettenkö käyttäisi niitä. Päinvastoin: en osaa valmistaa edes pizzapohjaa ilman reseptiä! Olen ruuanvalmistuksessa melkoinen tumpelo, joten kokkailen aika harvoin enkä yleensä silloinkaan uskalla kokeilla mitään uutta. ;)

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville on kuitenkin niin loistava kirja, että sitä täytyy hehkuttaa täälläkin. Keittokirja kannustaa suosimaan kausiruokaa - eli niitä raaka-aineita ja sesonkituotteita, jotka ovat kaikista ilmastoystävällisimpiä ja eettisimpiä valintoja tiettynä vuodenaikana. Kesällä siis suositaan kotimaisia kasviksia ja juureksia, syksyllä siirrytään käyttämään enemmän marjoja ja sieniä jne.

Kirjan alussa on kattava tietoisku elintarviketuotannon ja erilaisten ruokien ja raaka-aineiden hiilidioksidipäästöistä. Näitä oli ihan mielenkiintoista verrata ja peilata omiin valintoihin lähikaupassa. Esim. onko ympäristöystävällisempää ostaa talvisaikaan lämmitetyssä kasvihuoneessa kasvatettua kotimaista kurkkua vai sitä Espanjasta asti rahdattua avomaankurkkua? (Vastaus: sitä jälkimmäistä).

Paras keino todeta keittokirja toimivaksi on tietenkin testata sen reseptejä käytännössä. Niinpä päätin kokkailla illalliseksi seuraavaa:

Kesäkurpitsafrittata (neljälle)

1 kesäkurpitsa
6 kananmunaa
3/4 dl soijamaitoa
2 valkosipulinkynttä
1/2 dl silputtua persiljaa tai basilikaa
1/2 tl mustapippuria
3/4 tl suolaa
1/2 dl oliiviöljyä paistamiseen

Raasta kesäkurpitsa ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista kesäkurpitsaa, valkosipulia, suolaa ja mustapippuria pannulla öljyssä muutama minuutti ja anna seoksen jäähtyä hetki.


Sekoita rikotut kananmunat, soijamaito, yrtit ja kesäkurpitsaraaste keskenään.

Soijamaidon korvasi tavallinen luomukevytmaito. Yrtit koostuivat sekä tuoreesta persiljasta että kuivatusta basilikasta.

Paista seoksesta pikkumunakkaita lettupannulla. Voit paistaa myös yhden suuren munakkaan.

Ei mitään pikkumunakkaita, suuri munakas sen olla pitää!


Ja kuinkas sitten kävikään? Suuruudenhulluus kostautui siinä vaiheessa, kun jättiläismunakas piti kääntää ja se hieman kärsi ja kärähti (ja osa tippui lattialle) siinä hötinässä:



Toim. huom. Se, että allekirjoittanut on avuton kokki ja että lopputulos saattaa näyttää vähemmän herkulliselta, ei tietenkään vähennä Kausiruoka-kirjan ansioita tippaakaan! :) Sitä paitsi munakas maistui oikein hyvältä. Yleisen mielipiteen mukaan mausteita olisi voinut olla enemmänkin. Seuraavalla kerralla voisi lisätä esim. tuoretta chiliä...

Kausiruoka-kirjasta on pitänyt myös Karoliina ja sen herkkuja on soveltanut (toivottavasti suuremmalla menestyksellä) myös marjis.

Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja, Anna Talasniemi: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville. Teos. 2011. 276 sivua.

Teos: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

Kansi: Jussi Jääskeläinen
Kolme päivää lasket paljonko antaa tippiä. Viisikymmentä päivää mietit, mitä laittaisit päällesi. Yhdeksän päivää teeskentelet tietäväsi, mistä puhutaan. Kaksi viikkoa lasket rahoja. Kahdeksantoista päivää tuijotat jääkaappiin. Kolmekymmentäneljä päivää tunnet kaipuuta. Puoli vuotta katsot mainoksia. Kuukauden verran istut miettien, voisitko käyttää aikasi jotenkin paremmin.

David Eaglemanin nerokas kokoelma sisältää 40 kertomusta siitä, millainen tuonpuoleinen voisi olla. Perinteiset uskomukset on otettu ja käännetty päälaelleen. Enkeleiden harput ovat ruosteessa ja Jumala lukee Mary Shelleyn Frankensteinia. Erään Taivaan tasangoilla käydään sotaa, koska Jumala on poistunut paikalta aikoja sitten. Toisessa tuonpuoleisessa taas odottaa Teknikkojen joukko, jotka antavat jokaiselle vallan muuttaa mikä tahansa asia maailmassa ja elää sitten elämä uudelleen.

Tarinoita tuonpuoleisista sisältää useita kiehtovia, mielikuvituksellisia näkemyksiä siitä, millaista kuoleman tuolla puolen tosiaan voisi olla. Minusta paras oli monen muunkin mainitsema, kokoelman aloittava kertomus, "Summa". Sen kuvailemassa tuonpuoleisessa pääsee elämään kaikki kokemuksensa uudelleen, mutta samankaltaiset hetket on ryhmitelty yhteen. Tästä syystä päivät kuluvat yllä olevan lainauksen tavoin...

Moneen kertomukseen sisältyi jokin filosofinen ajatus tai oivallus, joka pisti pohtimaan. Toiset taas jäivät vähän mitäänsanomattomiksi; osan olisi voinut karsia poiskin. Erityisesti scifin rajoja kolkuttelevat, luonnontieteisiin perustuvat tuonpuoleiset alkoivat minusta jo toistaa itseään. Eaglemanin neurotieteilijyys tunkeutui siis esiin vähän turhan usein. :) Muuten hän on kehittänyt ja kuvitellut ihailtavan monipuolisia ja keskenään erilaisia skenaarioita.

Osasyy sille, miksi halusin lukea tämän, oli kokoelman suomentajat: joukko Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen opiskelijoita. Omista opiskeluajoistani samaisessa yliopistossa ei ole vuottakaan ja - nyt täytyy taas kehuskella, että olin tunnistavani suomentajien listalta muutamia tuttuja nimiä. :) Minusta suomennos oli erinomainen ja hienoa, että opiskelijoille on annettu tällainen tilaisuus!

Pakko vielä sanoa, että olen täysin kirjan kannen pauloissa: synkkää pimeyttä ja juuria mullan alla, mutta ylhäältä on mystinen, loistava väylä jonnekin tuntemattomaan...

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Avain. 2011. 127 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Sum - Forty Tales from the Afterlives
Suomentajat: Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssilla keväällä 2011 Itä-Suomen yliopiston opiskelijat

Avain: Tarinoita tuonpuoleisista
Kiiltomato/Markku Soikkeli: "Metafyysiset ajatusleikit tekevät uskonnot tarpeettomiksi"

torstai 3. marraskuuta 2011

Lokakuun luetut

Tyrnien paljoutta.
Ajattelin Nick Hornbyn esimerkin innoittamana (aiheesta lisää myöhemmässä päivityksessä...) listata luettujen kirjojen lisäksi myös kuukausittain ostamani/hankkimani/saamani kirjat. Tosin lokakuu on siinä mielessä vähän epätavallinen kuukausi nimenomaan kirjahankintojen suhteen, että kirjamessut vetävät pakosta hankittujen kirjojen lukumäärää ylöspäin. Normaalisti suurin osa luettavista kirjoistani on kirjastolainoja, ja kirjat, jotka ostan omaan hyllyyn asti, ovat yleensä sellaisia, jotka olen jo lukenut ja jotka haluan myös omistaa. Tämä ei tosin selitä sitä mystistä tosiasiaa, että lähes puolet kirjahyllyni kirjoista on minulta vielä lukematta! :D

Lokakuun hankinnat:
Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World
Jean Kwok: Girl in Translation
Jari Tervo: Layla
Katri Merikallio & Tapani Ruokanen: Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina
Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta
Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo
John Rechy: Kaupunkien yössä
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Haruki Murakami: 1Q84
Haruki Murakami: Hard-Boiled Wonderland and the End of the World 
Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

Näistä Geisha löysi tiensä matkalaukkuuni eräässä kreikkalaisessa hostellissa, Kwok ja Tervo tarttuivat mukaan ihan perinteisesti kirjakaupasta ja loput hankin kirjamessujen yhteydessä joko messuilta tai kirjakaupasta. Huomautettakoon vielä, että en yleensä osta näin montaa kirjaa kuussa. :)

Lokakuun luetut:
Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World
Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Yhteensä siis 5 kirjaa tuli kahlattua läpi tässä kuussa, eli vähemmän kuin yleensä. Syytän, jälleen, työkiireitä. :)

Kolmesta keskenään hyvin erilaisesta kirjasta on siis vielä tulossa arvio. Eaglemanin hengästyttävän kertomuskokoelman visiot olivat oivaltavia, Sinisalon romaani oli ehdottomasti parempi kuin edellinen (Linnunaivot) ja Hornby... no, Hornby on Hornby. :P Mikään viidestä ei kuitenkaan säväyttänyt tai ihastuttanut erityisen paljon. Kaikki olivat omalla tavallaan (ehkä Phillipsiä lukuun ottamatta) hyviä.

Lisäksi luin Anna Kareninan kolmannen osan loppuun ja neljäs on menossa. Ja opin sen, ettei Anna K. ole sopiva ääneen luettavaksi pitkällä automatkalla (autossamme ei ole minkäänlaisia stereoita, joten äänikirjan korvaa tylsänpuoleisilla matkoilla pelkääjän paikalla istuvan henkilön ääneenluku). :) Anna K:n rönsyilevät lauserakenteet ja henkilöhahmojen paljous dialogeja lukiessa (ei kaikille voi keksiä erilaisia ääniä ja aksentteja!) aiheutti hämmennystä ja hervotonta hihitystä. :)

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Dionysos kierteli täyttämässä laseja vahvimmalla viinillään. Tunnelma oli hilpeä. Hera ja Zeus eivät tietenkään olleet paikalla, eivät myöskään ne jumalat, joiden toimipaikat olivat toisaalla - esimerkiksi Haades ja Persefone olivat manalassa ja Poseidon pienessä merenrantatönössään, joka haisi kalalta kuten hänkin - mutta sana oli varmasti levinnyt, ja hekin kaiketi nököttivät televisioidensa ääressä valmiina katsomaan ohjelmaa. Harva asia huvittaa jumalaa niin paljon kuin se, että saa nähdä toisen jumalan nolaavan itsensä.

Kreikkalaiset jumalat ovat kuolemattomia, mutta kukaan modernissa maailmassa ei enää palvo heitä. He ovat paenneet turistien valloittamalta Olympokselta ja asettuneet asumaan rähjäiseen kimppakämppään Lontooseen. Kukin yrittää tulla toimeen niillä vahvuuksilla, joita hänellä on. Apollon juontaa meedio-ohjelmaa TV:ssä, Afrodite myy puhelinseksiä, Artemis ulkoiluttaa koiria, Dionysos toimii baarinpitäjänä, Athene tekee tutkimusta ja Eros on - hämmentävää kyllä - tullut uskoon. Jumalia vaivaa sanoinkuvaamaton kyllästymisen tunne, ja kaiken kukkuraksi heidän voimansa ovat alkaneet mystisesti hiipua.

Kurittomat ja juonittelevat jumalat ärsyttävät toisiaan ja tekevät toisistaan julmaa pilaa. Kun mukaan saadaan vielä kaksi kuolevaista, pahaa-aavistamaton siivooja Alice ja tämän ujo poikaystävä Neil, soppa on valmis. Jumalat vetävät kuolevaiset mukaan koston ja rakkauden kierteeseen, jossa seikkaillaan aina manalassa asti.

Kirja toimi ainakin minulla hyvänä pikakurssina kreikkalaisiin jumaliin. Antiikin Kreikan jumalat ovat siinä mielessä inhimillisinä, että he oikuttelevat, juonittelevat ja riitelevät keskenään kuin uhmaikäiset lapset. Silti jokaisella on yliluonnollisia voimia. Tästä kombinaatiosta ei tietenkään voi syntyä muuta kuin ongelmia tavallisille kuolevaisille, vaikka pohjimmiltaan huonosti käyttäytyvät jumalatkin tarkoittavat - kai - hyvää.

Romaanin perusidea on hyvä, vaikka ei ole ensimmäinen kerta, kun jumaltarustoja ja mytologioita on tuotu nykypäivään sijoittuvaan tarinaan (esim. Johanna Sinisalon Sankarit...). Silti minua jäi kaihertamaan tunne, että ideasta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti. Kirjavinkkien arvostelussa kehutaan kirjan sisältävän "ehtaa brittiläistä huumoria", mutta kyllä saarivaltiossa on hauskempiakin kirjoja kirjoitettu. Tämä ei siis ollut mikään maailmoja mullistava tai erityisen mieleenpainuva lukukokemus, mutta kevyenä viihdepläjäyksenä ihan ok.

Muista tämän lukeneista bloggaajista Morre ei myöskään innostunut, Inka, peikkoneito ja anni.m sen sijaan ovat pitäneet kirjasta enemmän. Marjis suosittelee tätä lomakirjaksi vaikkapa rannalle. :)

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat. Bazar. 301 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Gods Behaving Badly
Suomentaja: Titia Schuurman

Bazar: Huonosti käyttäytyvät jumalat
Kirjavinkit: Huonosti käyttäytyvät jumalat

maanantai 31. lokakuuta 2011

Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World

Cover photo: Hideki Fujii
People often told me that the geisha embodied everything that made Japan Japan. At their most elevated the geisha lived lives dedicated to beauty. They were human works of art, an absurdly anachronistic notion in an aggressively modern society like Japan. If they disappeared, that whole exquisite world - in which every detail, from the placement of the fan in the tea ceremony to the line of a mothwing eyebrow and the intricate weave of an obi, was studied and perfected with loving attention - would die out with them.

Some hostels and hotels have a bookshelf where travellers can leave their old books and take new books along. That's how I snatched this book: from the bookshelf of a hostel apartment in Greece. I replaced it with David Nicholls' One Day and hopefully someone staying in the same place will find that and enjoy it as much as I did. :)

I haven't read much about the geisha - fictional or otherwise - but I've watched the film Memoirs of a Geisha quite a few times, because something about the geisha and the mystery and taboos that surround them are fascinating.

Lesley Downer lived among the geisha for many years and got to know many of them personally. The first 200+ pages of her book focus on the history of Japan, which is also closely related to the history of the geisha. This was - to me - the most interesting part of the book. Japan was isolated for centuries with no foreign contact, until in 1853 an American commander stepped ashore and demanded that the country be opened for foreign trade. Stories about the first confused and culture-shocked foreigners in Japan and their encounters and affairs with famous geisha sound like the screenplay of a soap opera...

The latter parts of the book mostly describe Downer's own experiences among the geisha, including personal anecdotes from different hana-machi, or geisha districts, especially in Tokyo and Kyoto. I found the book a bit confusing towards the end, because there wasn't a clear thematic structure or outline - just random stories of different geisha and their clothes, training, customs and behaviour. These were all interesting facts, but the book could have used with a more coherent structure and less repetition.

But I certainly learned a lot of strange and fascinating things. For example, I didn't know that the first geisha, taikomochi, were actually male and it caused quite an outrage when women began to perform on stage as geisha. Or that Richard Nixon, Jean Paul Sartre and Simone de Beauvoir are some of the foreign guests that the geisha entertained. Or that kissing is one of the most erotic things that a geisha could do and was - until very recently - considered so shockingly pornographic and taboo that it was never shown in drawings of the geisha.

The ultimate question that Lesley Downer tries to answer is: are the traditional geisha vanishing, becoming extinct, because they cannot survive in the modern world? Is there any way to preserve their ancient customs? The paradox of the situation is that the geisha culture depends on a certain degree of mystery, isolation and secrecy. The geisha are not meant to interact freely with the outside world. They are not supposed to fall in love, get married (although if they are lucky, they might get a danna, a patron) or ever forget that they are geisha, 24/7.

At the same time, fewer and fewer girls and women in Japan are interested in the traditional geisha training. Fewer men are able to or willing to pay the enormous amounts of money that geisha entertainment costs. So in the end, the geisha simply cannot make a living by doing what they traditionally do. So should they modernise their act, open their doors to curious tourists and forget the ancient rules of secrecy? It's a difficult question and Downer doesn't provide a simple answer.

After reading this I know a lot more about geisha and their history, but I'm even more intrigued by what it means to be a woman in contemporary Japan. The descriptions of marriage - where the couple can lead entirely separate and independent lives even in modern Japan - sound so completely different from what I'm used to that it would be interesting to read more about that.

Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World. Headline. 2000. 434 pages.

LesleyDowner.com
JapanReview.net: Geisha - The Secret History of a Vanishing World

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kirjanurkkauksen messuraportti

Kirjamessut ovat onnellisesti ohi ja on virallisen jälkipuinnin aika. Etukäteen kynän kanssa merkkailtu messuohjelma unohtui melko pian, kun hulinassa tuntui järkevämmältä vain kulkea virran mukana ja pysähdellä spontaanisti aina kiinnostavannäköisten tai -kuuloisten kirjojen ja kirjailijoiden luo.

Perjantaina iltapäivällä jäin kuuntelemaan Jarmo Papinniemen haastattelemaa kuutta esikoiskirjailijaa, joista erityisesti Marisha-Rasi Koskisen Katariina ja Saara Henrikssonin Moby Doll kiinnostivat jo etukäteen. Haastattelussa kävi aika hyvin ilmi se, miten kirjailijan esiintymistaito ja markkinointiosaaminen voivat vaikuttaa yleisön mielikuvaan kirjasta. Hyvä kirjailija ei välttämättä ole hyvä puhuja, mutta hyvä puhuja saattaa saada huononkin kirjan kuulostamaan lukemisen arvoiselta. Tästä tietenkin päästään taas siihen ajankohtaiseen kysymykseen, että missä määrin kirjailijoilta vaaditaan tai tulisi vaatia markkinointia ja itsensä likoon laittamista omien "tuotteidensa" myynnin eteen.

Haastattelusta jäi kaiken kaikkiaan hieman huono maku suuhun, koska kysymykset tuntuivat jotenkin... oudoilta. Jos istun yleisössä miettimässä, kannattaisikohan tämä tai tuo kirja ostaa ja lukea, olen henkilökohtaisesti kiinnostuneempi sellaisista "tylsistä" perusasioista kuin juonesta, teemoista ja tyylistä kuin esim. siitä, mitä kirja kertoo rakkaudesta! Kirjojen perusesittelyn unohtamisen lisäksi kritisoin myös haastattelijan epäkohteliasta tapaa kysyä kirjailijoilta kysymyksiä ja katsella sen jälkeen yleisöön/katonrajaan/taakseen/minne tahansa muualle kuin vastaajaan.

Lauantaina kiiruhdin heti klo 10 jälkeen aamupäivällä kääntäjä Kersti Juvan haastatteluun. Juvaa haastatellut kääntäjätoveri Kaijamari Sivill (joka on suomentanut äskettäin mm. Colm Tóibínin Brooklynin!) kyseli Juvalle tärkeistä kirjoista ja kääntäjän työstä. Juva (joka taas on juuri suomentanut A. S. Byattin Lasten kirjan) peräänkuulutti vanhojen suomalaisten klassikoiden ja niiden suomen kielen perään. Hänen mukaansa hyvän suomentajan pitää tuntea nimenomaan se suomen kieli mitä käytetään vaikkapa Aleksis Kiven ja Juhani Ahon teoksissa voidakseen kääntää nykykirjallisuutta nykysuomeksi.

Juvan jälkeen riensin kuulemaan Martti ja Eeva Ahtisaaren haastattelua Matkalla-elämäkerran tiimoilta. Opettavaisen ja kiinnostavan haastattelun jälkeen tarjoutui mahdollisuus hakea signeeraus kirjaan, joten liityin nimmarijonon jatkoksi. Kävi kuitenkin ilmi, että jonossa myytäviä kirjoja ei voinut ostaa kortilla. Käteistilanteeni oli sen verran kehno, että passitin paremman puoliskoni juoksemaan Don Rosan vuoksi kerääntyneessä ihmispaljoudessa Otavan pisteelle elämäkerran perässä (tätä on rakkaus! <3). Pysyttelin järkähtämättä nimmarijonossa, vaikka presidentin lähestyessä mietin jo kuumeisesti, mihin kehtaisin pyytää signeerausta, jos puolisoni ei ehtisi takaisin ajoissa (öh... olisiko käsivarsi ollut ehkä sopimaton?) :D Lopulta jänistin ja siirryin jonon hännille, josta hengästynyt puoliso minut lopulta löysi ja sain kuin sainkin Ahtisaaren nimmarin kirjaani!

Iltapäivällä ehdin vielä Avaimen järjestämään kirjabloggaajatapaamiseen, jossa oli hämmentävää ja samalla mahtavaa saada vihdoin kasvot monelle jo tutuksi tulleelle blogille! Kirjailijat Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kertoivat vastikään suomennetuista kirjoistaan. Erityisesti Lyonin Aleksanterin opettaja jäi kummittelemaan mieleeni sen verran vahvasti, että se täytyy varmasti jossain välissä lukea. Samassa tilaisuudessa ehdimme myös kuulla kustannusalan uusista tuulista sekä kippistellä kirjabloggaajille - erityisesti viidelle heistä - myönnetylle hienolle palkinnolle!

Se tärkein, eli messujen kirjasaldo, "jäi" tällä kertaa kymmeneen kirjaan, joista kaksi on puolison ostamia tietokirjoja. Ja jäljelle jäävästä kahdeksasta kolme on itse asiassa ostettu kirjakaupasta eikä messuilta... Voitin nimittäin ikuisuus sitten Morren järjestämässä arvonnassa Akateemisen kirjakaupan lahjakortin, mutta koska asun - sadly - akateemittömällä seudulla, en ole päässyt vinguttamaan korttia ennen kuin nyt.

Kaupasta tarttui siis mukaan kolme englanninkielistä Murakamia. Hard-boiled Wonderland and the End of the World ja The Wind-Up Bird Chronicle -romaanit olen lukenut ja erinomaiseksi todennut jo vuosia sitten, mutta ne piti saada kirjahyllyyn mahdollista tulevaa uusintalukua varten. Taisin hihkaista ääneen, kun näin hyllyssä Murakamin uusimman 1Q84-romaanin, jota hypetin jo helmikuussa. Aah, tälle tiiliskivelle on varattava aikaa! (voi Anna Karenina, sinut syrjäyttää ainakin väliaikaisesti nuori tokiolainen Aomame!)

Messuilta ostin Ahtisaaren elämäkerran lisäksi Iida Rauman Katoamisten kirjan ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon (3€ Basam Booksilla!). Basamilta löysin myös John Rechyn Kaupunkien yössä, jonka nimi on hämärästi tuttu ja joka vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta. Antikvariaattien puolelta etsin mm. Simone de Beauvoirin Mandariinien 1. osaa (2. osa on jo ja puuttuvan osan surullinen tarina löytyy täältä) ja Markus Nummen Kiinalaista puutarhaa. Edellistä myytiin kalliiseen hintaan vain 2. osan kanssa ja jälkimmäistä ei sattunut silmiin. Heli Krugerin Olen koskettanut taivasta tarttui kuitenkin mukaan.

Kokonaisuutena messut olivat jälleen kerran antoisat. Sain paljon enemmän irti kuin viime vuoden ekalla käynnillä, kun tuntui siltä, että kaikki aika menee ihmettelyyn ja epämääräiseen haahuiluun. Tai kyllä tuota jälkimmäistä riitti tälläkin kerralla. :) Päällimmäisenä jäi mieleen lämminhenkinen blogimiitti ja Murakamin 1Q84:n löytäminen.

Nyt uppoudun viimeksi mainitun tunnelmaan: Chapter 1. The taxi's radio was tuned to a classical FM broadcast.....

torstai 27. lokakuuta 2011

Blogisynttärit ja messuhöpinää

Edellisestä päivityksestä on kulunut luvattoman pitkä aika - taitaa olla pisin tauko blogini historiassa! Mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut; kirjallisen maailman ulkopuoliset kiireet ovat vain vieneet tuhottomasti aikaa viime viikkoina. Tänään on kuitenkin kulunut tasan neljä (korjaan: KOLME! - syytän messuhypetystä matikkapääni sekoittamisesta) vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen arvosteluni Kirjanurkkaukseen! :) Tuntuu, että aloitin vasta aivan äskettäin! Oikeastaan blogi on päässyt kunnolla vauhtiin vasta parin viime vuoden aikana, kun olen löytänyt muut kirjablogit ja saanut myös itse uusia lukijoita ja kommentoijia. Kiitos teille kaikille!

Huomenna minulla onkin vakaa aikomus asettaa työ- ja muut kiireet sivuun ja keskittyä täysin Helsingin kirjamessujen hulinaan. Kävin vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa messuilla, mutta päätin jo silloin lähteä tänä vuonna uudestaan. Kirjabloggaajat saivat jo tämän vuoden messuilla tunnustusta, kun viidelle bloggaajalle myönnettiin Rakkaudesta kirjaan -palkinto (lisätietoja mm. täällä). Aivan mahtava juttu ja kaikki viisi blogia olivat palkintonsa ehdottomasti ansainneet! :)

Perjantaina olisi tarkoitus käydä kuuntelemassa ainakin Riikka Pulkkisen ja Totta-romaanin viroksi kääntäneen Jan Kausin keskustelu klo 13. Myös Anu Silfverbergin haastattelu klo 14.30 kiinnostaa, koska Silfverbergin esseekokoelma, Luonto pakastimessa, on minulla juuri kesken (vaikka huomaankin olevani Silfverbergin kanssa vähän eri mieltä monesta asiasta!).

Lauantaina aion ehdottomasti käydä kuuntelemassa Kersti Juvan haastattelun klo 10.30. Olen ollut Juvaa kuulemassa ennenkin ja hän on mielenkiintoinen puhuja - siis sen lisäksi, että hän on loistava kääntäjä! Samana päivänä voisi bongata myös Don Rosan puolenpäivän aikoihin. :) Ja ehkä pääsen mukaan myös bloggaajien tapaamiseen, vaikka ilmoittautumisyritykseni taisi olla myöhässä. (Minä olen sitten se, joka tulee kurkkimaan anteeksipyytelevän näköisenä sinne kokoustilan ovelle, josko tilaisuudessa olisi vielä yksi ylimääräinen paikka.) :D

Käyn ehkä messuilla myös sunnuntaina, mutta samana päivänä pitäisi vielä ajaa takaisin Itä-Suomeen, joten ainakin iltapäivän ohjelma jää vähemmälle. Eniten ehkä harmittaa se, etten taida ehtiä näkemään Johanna Sinisalon haastattelua klo 16. Enkelten verta -romaani herätti monia ajatuksia, joista en ole vielä ehtinyt blogiinkaan asti avautua...

Kaikista eniten odotan lukutoukkana ja kirjahamstraajana kuitenkin sitä, että pääsen hypistelemään kirjapinoja sekä antikvariaattien että kustantamojen osastojen puolella. Ennustan lisäystä kirjahyllyyn. :)

maanantai 17. lokakuuta 2011

David Nicholls: One Day

At twenty-three, Dexter Mayhew's vision of his future was no clearer than Emma Morley's. He hoped to be successful, to make his parents proud and to sleep with more than one woman at the same time, but how to make all these compatible? [...] He wanted to live life to the extreme, but without any mess or complications. He wanted to live life in such a way that if a photograph were taken at random, it would be a cool photograph. Things should look right. Fun; there should be a lot of fun and no more sadness than absolutely necessary.

I first heard - or read - about this novel from other book blogs and since the majority of the reviews seemed to be full of positive adjectives in superlative forms, I figured that the book just couldn't be a bad one. I bought an English paperback from a bookstore, because someone - I forget who - mentioned that this was worth reading in the original language instead of as a translation. I'm glad I did read it in English, because the novel itself is so very, very, very English. In a good way, I might add. :)

Even if you've never watched Cold Feet (like me) and don't know that David Nicholls writes screenplays and scripts for TV and film, it becomes pretty obvious in the very first pages of the novel that this guy knows what he's doing when he's writing dialogue. You can almost hear the characters speaking inside your head (and hopefully this does not mean that you've gone crazy). You can practically hear their English accents, the way they say "S'alright, I suppose" and "Thirty quid this cost me" and "Bloody 'ell" - these are just some random examples for the first few pages. Oh, I miss those accents, maybe it's just me, I should visit England again or see more English films and TV shows. :)

As I mentioned earlier, I took this book along on my honeymoon. It turned out to be both a great choice and a terrible mistake. Great - because it was the perfect book to get addicted to and keep me content and occupied whilst sitting on uncomfortable airport chairs, or trying not to get annoyed at the obsessive-peanut-crunching-man sitting next to me on the airplane, or relaxing on a hotel balcony, listening to the waves (at what was, coincidentally, a Greek island - much like the one Em and Dex visit near the beginning of the novel!). But choosing this book was a terrible mistake as well - because only pathetically unromantic people would rather spend their honeymoon evenings reading while their partners are trying to get them to go on a walk along a moonlit beach. Right? :)

Well, luckily I married an understanding person who was actually more than happy to read the book after me and enjoyed it too, despite it being "too predictable at the end". Personally, I liked the naïve Em and Dex in the beginning of the novel the most. The story lost some of its intensity somewhere in the middle of the novel, when Emma started to sound a bit too dull and ordinary, and Dexter was just plain irritating, but the pace picked up again near the end.

I can see why so many people like this book, and I can understand why it has become a best-seller. Emma and Dexter are both likeable, relatable and very real, although their relationship isn't always totally realistic or believable (why on earth would someone as sensible as Emma keep in touch with someone like Dex when he's doing that horrible TV-presenter/king-of-the-world/everyone-else-is-an-ignorant-idiot act near the middle of the book?!).

Anyway, to sum up this review that isn't really a proper review, just me rambling on... I highly recommend this book. Read it. Immediately. Or read it over the Christmas holidays when you have nothing to do and you're feeling a bit disappointed, because you didn't get the books you wanted for Christmas. This'll cheer you up. :)

David Nicholls: One Day. Hodder & Stoughton. 2011. 437 pages.

NY Times: "The Love Not Taken"
The Telegraph: "David Nicholls' One Day: Seize the book of the moment
The Guardian: "Days of our Lives"

torstai 13. lokakuuta 2011

Anna Karenina -kimppaluku, osa 2: lehtokurppia!

Anna Kareninan toisen osan ja kolmannen osan alun lukeminen ei ole edennyt yhtä jouhevasti kuin ensimmäisen osan. Alkuinnostukseni taisi hieman hiipua. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo aiemmin astuneet näyttämölle ja esitelleet vuoroin hyviä ja huonoja puoliaan. Tapahtumien tahti on jotenkin hidastunut. Kitty, Vronski, Levin ja Anna - romaanin päänelikolta vaikuttava porukka - ovat kukin tahollaan, eri paikoissa tekemässä omia juttujaan, vaikka toki Vronski ja Anna tapaavat toisiaan säännöllisesti.

Seuraava sisältää myös spoilereita 2. osasta (siis toinen kahdeksasta!). Teitä on varoitettu! :)

Vronskin ja Annan suhde tuntuu kehittyvän melkein vaivihkaa jossain taka-alalla; siitä ei kerrota kovin yksityiskohtaisesti. Annan omantunnontuskat vaivaavat häntä välillä - erityisesti hänen poikansa suhteen - mutta Vronski puolestaan uskoo, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten suurmaailman salaiset lemmensuhteet. Hmm... minä en ole vielä täysin vakuuttunut.

Annan mies, Aleksei, herättää minussa jo enemmän säälin- kuin inhontunteita. Vaikka oudon välinpitämättömältä hän edelleen vaikuttaa:

Aleksei Aleksandrovitš ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti; mutta hän oli huomannut toisten salissa olijain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen.

Onko Aleksei siis yksinkertaisesti niitä miehiä, jotka eivät tunne mustasukkaisuutta tai jotka luottavat vaimoonsa täydellisesti? Vai eikö hänelle tule mieleenkään, että Annan ja Vronskin välillä saattaisi olla jotain? Vai onko hän Annan suhteen niin välinpitämätön ja tunteeton, ettei häntä edes kiinnosta (järkiavioliiton kirouksia?). Ainakin Anna itse ajattelee näin myöhemmin, kun Aleksei puhuu hänelle asiasta: "Hänelle se on yhdentekevää", - ajatteli hän [siis Anna]. - "Mutta seurassa ovat huomanneet ja se vaivaa häntä."

Muiden ihmisten mielipiteet ja jonkinlaisen kulissin ylläpitäminen ovat epäilemättä Alekseille tärkeitä. Kun Anna saa tietää olevansa raskaana ja paljastaa miehelleen olevansa Vronskin rakastajatar, hänen miehensä vastaa, - Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen noudattamista siihen asti, - ja hänen äänensä värähteli, - kunnes olen ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne teille.

Aleksei siis yrittää peittää tunteensa tässäkin tilanteessa, vaikka tuo äänen värähtäminen kertoo varmasti siitä, että kylmän kuoren alla sykkii pieni, järkyttynyt sydän. ;) Silti tuossa julkisen kunnian varjelemisessa on jotain hyvin... shakespearemäistä. Kunnia muun maailman silmissä tuntuu olevan romaanin yhteiskunnassa yksi (miehen) tärkeimmistä ominaisuuksista, josta pidetään kiinni kynsin hampain. Oma vaimo ei niinkään... Kuinka eri tavalla suhtautuikaan Dolly miehensä uskottomuuteen romaanin alussa kuin Aleksei Annan uskottomuuteen!

Vronski taas laskee leikkiä rykmenttinsä miesten kanssa ja osallistuu kilparatsastukseen huippuhevosella. Luin kilparatsastuskohtausta yhtä suurella jännityksellä kuin jos olisin ollut paikan päällä sitä seuraamassa. Lopputulos sai ainakin eläinrakkaan puoleni kauhistumaan. Viis Vronskin loukatusta kunniasta!

Lehtokurppa
Levin taas parantelee rukkasten saannin jälkeen miehistä egoaan äksyilemällä tilustensa saamattomille työmiehille ja käymällä Stepan Arkadjevitšin kanssa ampumassa lehtokurppia. Off-topic: lehtokurppa on minusta ihana sana. :D

Kitty puolestaan parantelee sydänsurujaan hienostuneemmin saksalaisessa kylpylässä, jota kansoittavat saksalaiset prinsessat ja kreivittäret, englantilaiset ladyt ja moskovalaiset everstit. Kittyä kiehtoo erityisesti nuori tyttö, Varjenka, joka hoitaa venäläistä madame Stahlia. En oikein saanut tästä ystävyyssuhteesta mitään tolkkua, enkä myöskään siitä draamanpoikasesta, jonka Kitty sai jotenkin tahattomasti aikaiseksi vielä aivan toisen osan lopussa. Onko teillä muilla lukijoilla tarjota jonkinlaista valaistusta asiaan? :) Muuten luotan siihen, että kylpyläsessio oli vain kummallinen sivujuoni, jonka aikana Kitty parani suruistaan ja kasvoi hiukan ihmisenä, muuten sillä ei ehkä ole suurta merkitystä romaanin loppujuonen kannalta..?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Bloggaaja paljastaa todellisen värinsä!


Sain Liisalta, Suketukselta ja Ankilta tämän tunnustuksen, kiitos! :) Tunnustukseen liittyy kahdeksan satunnaisen asian kertominen itsestään, joten tässä paljastukseni:

1. Olen koukussa tv-sarjaan Moderni perhe.

2. Olen oikeasti blondi, mutta olen värjännyt hiuskuontaloani punaiseksi jo niin monen vuoden ajan, että en osaa enää kuvitella itseäni muuten kuin punatukkaisena. :)

3. Haluaisin oppia tekemään intialaisia päähierontoja.

4. Inhoan lakua, salmiakista puhumattakaan. Olen huomannut, että tätä pidetään joskus jopa epäisänmaallisena ominaisuutena. :P

5. Omistan kaksi hullua kissaa. Toinen on liian tyhmä osatakseen käyttää raksupalloa, toinen taas "käkättää" kuvitteellisille linnuille ikkunan toisella puolella.

6. Olen hirvittävän huono ostamaan kenkiä ja omistan vain muutaman parin, joista niistäkin osa on revenneitä/hajonneita tai muuten vain huonoja. :)

7. Minulla on parhaillaan viisi kirjaa kesken, joista yksi ei ole romaani ja yksi on nuortenkirja.

8. Aion mennä Helsingin kirjamessuille (onkohan kirjabloggaajien tapaamista luvassa?).

Jaan tunnustuksen eteenpäin niille Anna Karenina -kimppalukuun osallistuville, jotka eivät ole siihen vielä vastanneet, eli:
Riina
Réa
Maisie
Auringon Palvoja
Hreathemus
Karoliina
Satu

maanantai 10. lokakuuta 2011

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Kansi: Päivi Puustinen
Miehen nimi on Klaus ja hänen vaimonsa on Lilian. He palaavat häämatkaltaan Firenzestä ja Italian rannikolta Livornosta. Heidän matkalaukuissaan on rantaan huuhtoutuneita simpukoita ja alumiininen espressokeitin, joka on harvinaisuus Suomessa. Lilianilla on jalassaan korkokengät ja mahtavat rakot. Vaikka ulkona sataa vettä ja upea nahka saattaa pilaantua, Lilian ei ole halunnut vaihtaa kenkiä lentoasemalla. Hän rakastaa kenkiään. Hän rakastaa tuoksua, joka lähtee uusien kenkien nahkapinnasta.

Aleksis Kiven päivän ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi täytyy tietenkin kirjoittaa jostain kotimaisesta teoksesta, joten päivitys Anna Kareninan -kimppaluvun edistymisestä saa nyt jäädä vielä odottelemaan vuoroaan. Joel Haahtela sopii päivään senkin takia, että hän kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka "löysin" vasta äskettäin (kanssabloggaajien avustuksella toki) :) ja Finlandia-ehdokkaana edustaa myös kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä. Naiset katsovat vastavaloon -romaanin saamisesta saan kiittää Pekkaa, joka järjesti Haahtela-päivityksensä yhteydessä arvonnan.

Romaani alkaa tilanteesta, jossa tuore aviopari, suomentaja Lilian ja arkkitehti Klaus, palaavat häämatkaltaan uuteen, yhteiseen unelmakotiinsa. Rakastuneiden arki alkaa asettua uomiinsa ja hetken heitä yhdistää myös eksentrisen naapuripariskunnan, Emman ja Jimin, puuhien vakoileminen. Jokin Emmassa vetää sekä Liliania että Klausia puoleensa, jokin salaperäinen, mystinen, jopa seksuaalinen voima. Vuodenajan vaihtuvat ja jännitteet avioparin välillä kasvavat hitaasti.

Minulle tuli tästä romaanista hyvin vahvasti mieleen Kreetta Onkeli, vaikka Onkeliltakaan en ole lukenut muuta kuin Kotirouvan. Tyyli oli jotenkin samanlainen: arkinen ja mutkaton. Lauseet olivat tässäkin lyhyitä ja selkeän yksinkertaisia, mutta paljon myös jätettiin sanomatta, piilotettiin rivien väliin. Tunnelma siitä, että jotain vielä tapahtuu, tai on tapahtumassa romaanin näennäisen tylsässä ja arkisessa todellisuudessa, on koko ajan vahvasti läsnä.

Vertailkaapa muuten vielä huviksenne Onkelin romaanin kantta Haahtelan kanteen tuossa ylempänä: molemmissa roikkuvat suomalaista designia edustavat valaisimet! Hmm, hämmentävä yhteensattuma... :)

Oikeastaan Haahtelan kirjan lukeminen muistutti myös siitä, että Onkelaltakin voisi lukea jotain muuta. Mutta Haahtelan muut teokset menevät siis myös ehdottomasti lukulistalle!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon. Otava. 2001. 199 sivua.

Kiiltomato/Elli Leskelä: "Joel Haahtela, kirjallisuutemme Kultahattu"
HS kirjat: "Idyllin sisällä"
Kirjavinkit: Naiset katsovat vastavaloon

torstai 6. lokakuuta 2011

Marcel Proust: Swannin tie: Combray

Äiti lähettää hakemaan pullean pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä "Petite Madeleine" ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt "madeleinen" palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä.

Huh, huh... Sain kuin sainkin viime kuussa luettua Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteen ensimmäisen osan, Combrayn. Mitään hienoa kirjallista analyysiä en uskalla lähteä romaanista tekemään vaan kuvailen vain vähän lukukokemusta.

Marcel Proustin lukeminen ei itse asiassa ollut ihan niin haastavaa kuin odotin, vaikka rönsyily, pikkutarkat kuvaukset, toisiinsa iloisesti sekoittuvat muistot ja ylipitkät lauseet kävivät välillä hermoille. Jossain vaiheessa huomasin, että romaani vaati selvästi hitaampaa ja kärsivällisempää lukutapaa kuin suurin osa kirjoista. Mielikuviin olisi pitänyt paneutua huolella, muistoihin heittäytyä ja keskittyä kokonaisvaltaisesti... varmaan niinkuin Proust teki kirjoittaessaan. Minulla uhkasi kärsivällisyys loppua välillä kesken. Tätä oli vaikea lukea vain pari sivua kerrallaan, koska vei aina jonkin aikaa ennen kuin kirjan tunnelmaan pääsi sisälle. Minkäänlaista selkeää, yksittäistä juonta en koskaan löytänyt ja jossain vaiheessa tajusin olla sellaista edes hakematta. :)

Proust itse - kirjailijajana, kertojana, päähenkilönä - aiheutti aika ristiriitaisia tunteita. Romaanin alussa hän kuvailee rakkauttaan ja riippuvuuttaan äitiinsä; hänessä taisi olla melkoisesti mammanpojan vikaa... :) Myös yläluokkaisuus ja snobismi nostivat välillä päätään, vaikka toisaalta hän kirjoittaa perheensä ja sukunsa ylimielisistä tavoista myös aika kriittisesti. Välillä tuskastuin romaanin tyylin lisäksi sen päähenkilön uskomattomaan itsekeskeisyyteen. Kaikki tuntui pyörivän vain ja ainoastaan Proustin ympärillä - vaikka se kai on koko romaanisarjan pointti. Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia sivuhenkilöitä. Mielenkiintoisin tapaus oli ehdottomasti Proustin täti, joka viettää päivänsä seuraillen kylän asukkaiden tulemisia ja menemisiä huoneensa ikkunasta ja juoruilee samalla Françoise-palvelijattarensa kanssa.

Nuoren Proustin näkemä omituinen seksi(?)kohtaus kahden naisen välillä kirjan loppupuolella yllätti täysin. Päähenkilö oli siihen asti vaikuttanut jotenkin lapsellisen viattomalta ja yhtäkkiä hän päättikin kuvailla eroottista tirkistelykohtausta. Ehkä se kuvasi jotain murrosiän alkamista tai ehkä sekin oli vain yksi mieleenjäänyt lapsuus/nuoruusmuisto...

Kirjan loppupuolella Proust myös muistelee vaikeuksiaan kirjailijauran alkupuolella:
[...] koska aioin tulla kirjailijaksi, oli korkea aika tietää, mistä kirjoittaisin. Mutta heti kun aloin miettiä, kun yritin keksiä aiheen johon voisi kätkeä loputtoman arvokkaan filosofisen sisällön, järkeni lakkasi toimimasta, näin edessäni pelkkää tyhjää, tunsin että minussa ei ollut neronkipinää, tai sitten jokin aivosairaus esti sitä syttymästä.
En tiedä vitsaileeko tai liioitteleeko hän tässä tahallaan (aivosairaus?!), mutta kunnianhimoa tuntuu ainakin olevan. :)

Jälkimaku: ihailu suomentajia kohtaan, jotka ovat tehneet hienon työn varmasti vaikean romaanin parissa ja säälinhäivähdys Proustia kohtaan hurjan etunimirimpsun (Valentin Louis Georges Eugène Marcel) takia.

Haasteen jatko-osiin en uskalla tarttua, kun lukupino on jo muutenkin korkea, mutta ainakin voin nyt kehuskella lukeneeni hyvin pienen osan Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa! :)

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie: Combray. Otava. 1984.
Ranskankielinen alkuteos: A la recherche du temps perdu: Do côté de chez Swann
Suomentajat: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Wikipedia: Kadonnutta aikaa etsimässä
Kirjasto.sci.fi: Marcel Proust (in English)