Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niin kuin säädyllinen herrasmies pukuaan; he eivät anna huligaanien eivätkä olosuhteiden repiä sitä yltään muiden nähden; he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kuin itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä. Kuten jo sanoin, sitä on arvokkuus.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illassa ei tapahdu juuri mitään ja silti se sisältää niin paljon. Romaanin päähenkilö, perienglantilainen hovimestari Stevens, lähtee automatkalle tapaamaan entistä taloudenhoitajaa, miss Kentonia. Matkallaan hän muistelee ja pohtii seikkaperäisesti elämäänsä lordi Darlingtonin hovimestarina ja kuvailee yrityksiään sopeutua nykyisen isäntänsä, amerikkalaisen liikemiehen modernimpiin käsityksiin taloudenpidosta ja hovimestarin asemasta.

Romaanin kerronta piirtää niin tarkan kuvan Stevensistä, että huomasin välillä pitäväni häntä oikeana ihmisenä fiktiivisen hahmon sijaan! Välillä hän puhuttelee lukijaakin ja pahoittelee rönsyilevää tarinointiaan niin kuivakan kohteliaasti, että tulee ihan sellainen olo niin kuin olisi itsekin vanhan, englantilaisen hovimestarin palveltavana! Järkähtämättömän uskollisena hän ei vahingossakaan sano pahaa sanaa entisestä isännästään vaan puolustaa lordi Darlingtonia henkeen ja vereen. Lukijalle kuitenkin paljastuu vähitellen, että lordin kiinnostuksenkohteet sotienvälisenä aikana olivat moraalisesti melko arveluttavia.

Rivien välistä voi aavistaa, että Stevens oli todellisuudessa myös syvästi pettynyt isäntäänsä ja ehkä myös hieman itseensä. Stevens uhraa koko elämänsä pyrkimykselle palvella lordia moitteettomasti ja epäitsekkäästi, arvokkaasti, kuten suuren hovimestarin kuuluukin. Velvollisuudet menevät aina tunteiden ja yksityiselämän edelle. Kun lordin todellinen puoli paljastuu, myös Stevensin elämäntehtävä ja tarkoitus joutuu kyseenalaiseksi.

Stevensin kertojanääni ei kuitenkaan ole katkera vaan aina asiallinen. Menneisyyteen mahtuu monia hyviäkin muistoja. Hovimestarin pikkutarkkoja velvollisuuksia ja yläluokkaisen kartanon ylläpitoa kuvaillaan romaanissa tarkkaan. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa ja entisaikojen jäykkä ja palvelualtis hovimestari alkaa olla erikoinen harvinaisuus, jota ei enää kaivata. Stevensin pitkä päivä lähestyy surumielistä iltaansa.

Olen lukenut romaanin jo muutama vuosi sitten, mutta luin sen nyt uudestaan Booker-haastettani varten. Ensimmäisellä lukukerralla se tuntui jotenkin pitkäveteiseltä ja raskaalta, mutta nyt pidin kirjan hitaasta kerronnasta ja tunnelmasta paljon enemmän. Elokuva on tullut myös katsottua muutamaan otteeseen; Anthony Hopkins on ilmetty hovimestari Stevens!

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. Tammi. 2001.
Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day
Suomentaja: Helene Bützow

Linkit:
Tammi: Pitkän päivän ilta
Tammi: Kazuo Ishiguro
HS kirjat: "Munausta koko kunniakas elämä"
Wikipedia: Kazuo Ishiguro

Kommentit

  1. Luen just Ishiguron Yösoittoja ja ihastuin hänen tyyliinsä. Ajattelin laittaa hänen aiempia kirjojaan varaukseen, kuten tämänkin Pitkän päivän illan. On ihana löytää ennen lukemattomia hyviä kirjailijoita.

    VastaaPoista
  2. Luen pitkän päivän illan vielä joskus - kuvasit sitä todella houkuttelevasti. Joskus kun on aikaa lukea kiireettömästi, syventyen...

    VastaaPoista
  3. Minustakin Stevens tuntui todelliselta, kuvitelmissani hän kuulostaa ja näyttää, ei kauhean yllättäen, Anthony Hopkinsilta. :D

    Minusta Stevensin uskollisuus entistä työnantajaansa kohtaan oli liikuttavaa. Vaikka rivien välistä pilkottikin pettymys lordiin, ei hän sitä koskaan suoraan sano. Ehkä koskettavinta olivat kuitenkin kuvaukset Stevensistä ja hänen isästään...

    VastaaPoista
  4. Minuakin kiinnostaa tämä kirja kahdesta syystä. Ensinnäkin kirjailijan Ole luonani aina -kirja oli todella hyvä. Toiseksi Paluu Rivertoniin synnytti halun lukea muitakin kartanokirjoja:) Tämä on siis ehdottomasti must-read-listoillani

    VastaaPoista
  5. Anna Elina, suosittelen kyllä lämpimästi tätä, jos pidät Yösoitoista! Tässä on vähän samanlainen viipyilevä, surumielinen tunnelma.

    Pienen mökin emäntä, tämä kuuluu tosiaan niihin kirjoihin, joihin pitää jaksaa syventyä, jopa uppoutua. :)

    Norkku, minäkin kuvittelin mielessäni tällä lukukerralla Stevensin Anthony Hopkinsin näköiseksi! :D

    Sonja, Ole luonani aina oli minustakin todella vaikuttava ja ehkäpä lempikirjani Ishigurolta. Mutta Pitkän päivän ilta tulee hyvänä kakkosena.

    VastaaPoista
  6. Oi, minä aion lukea tämän ihan kohta - vähän samasta syystä kuin Sonja! Ja kirjoitinkin juuri asiasta Kirjahyllykeskiviikon I-postauksessa. :)

    VastaaPoista
  7. Kiitos postauksesta! Pitkän päivän ilta on minulla viimeisiä vielä lukemattomia suomennettuja Ishiguroja (Yösoittoja on se toinen) ja aion ehdottomasti tarttua tähän :).

    VastaaPoista
  8. Karoliina & Tessa, mukavia lukuhetkiä kirjan parissa! Minusta tämä kuuluu ehdottomasti Ishiguron parhaimpiin. Toivottavasti pääsen lukemaan arvioitanne pian! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude