Siirry pääsisältöön

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Maan kasvot ovat muuttuneet. Hän huomasi sen yhä selvemmin aina junalla matkustaessaan. Etelän ihmiset olivat vapaampia ja aivan erilaisia kuin Senedžanin asukkaat. Junassa näki naisia ilman huivia ja joskus jopa käsivarret paljaina. Naisia joilla oli hattu, joilla oli laukku, jotka nauroivat, jotka tupakoivat. Agha Džan tiesi, että kaikkien muutosten takana oli šaahi. Šaahi, joka oli amerikkalaisten renki. Amerikka pyrki kaivamaan pohjaa maan uskonnolta, eikä kukaan voinut sille mitään.

Alif lam mim. Näillä kolmella sanalla alkaa romaanin ensimmäinen luku. Sanat ovat arabialaisten aakkosten kirjainten nimiä, esim. alif on aakkosten ensimmäinen kirjain. Suomeksi vastaava alku romaanille olisi siis aa äl äm. Mutta suomalaisten aakkosten nimet eivät tietenkään kuulosta puoliksikaan niin runollisille ja eksoottisille kuin arabialaisten!

No, yritän nyt välttää idän eksotiikkaa ja mystiikkaa ihannoivaa orientalismia, vaikka tekisikin mieli kuvailla kirjaa raikkaan värikkääksi tai kiehtovan erilaiseksi tai sanoa, että se tarjoaa uuden näkökulman islaminuskoon sisältäpäin. Näitäkin se on ja tämänkin se tekee, mutta samalla yritin lukea kirjaa kriittisesti siitä näkökulmasta, että ensinnäkin sen on kirjoittanut Hollannissa asuva ja hollanniksi kirjoittava Iranin pakolainen ja toisekseen sitä lukee länsimaisesta kulttuurista ja arvomaailmasta peräisin oleva lukija (vaikka allekirjoittanut onkin asunut suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan muslimimaissa). Eli puolueeton näkökulma on täysin mahdoton. :)

Joka tapauksessa uskontoa ja tänä päivänä erityisesti islaminuskoa ja Lähi-idän kulttuuria käsittelevät romaanit tuntuvat olevan pakostakin jollain tavalla poliittisesti arkaluontoisia, puolueellisia tai kantaaottavia. Talo moskeijan vieressä ei ole poikkeus, mutta mistään saarnaavasta poliittisesta pamfletista ei tosiaankaan ole kyse. Siinä mielessä kirja oli positiivinen yllätys. Vaikka en tuntenut Iranin historian vaiheita etukäteen, ne kävivät lukiessa melko pian selviksi. Ja vaikka uskonto on pakostakin ollut yksi päätekijä Iranin (ja Irakin ja Amerikan) historiassa, kirjassa onnistuttiin kritisoimaan uskonnollisia johtajia ja uskontoon perustuvaa lakia kritisoimatta itse uskontoa. Viesti oli siis se, että islam itsessään ei ole ongelma vaan ihmiset, jotka käyttävät sitä väärin aseena muita vastaan. Tällaisen viestin olisi hyvä päästä laajemmankin yleisön tietoisuuteen...

Romaanin päähenkilö on Agha Džan, sympaattinen ja elämää pohdiskeleva mattokauppias, joka asuu moskeijan vieressä olevassa talossa. Hänen vaimonsa on Fagri Sadat, käytännöllinen ja järkevä perheenäiti. Talossa asuu myös Alsaberi, moskeijan imaami, ja tämän vaimo, Zinat, jolla on uskomaton tarinankerrontataito. Perheeseen kuuluu myös mm. sokea Muezzin, moskeijan rukouskutsun huutaja, joka tunnistaa kaikki perheen ja suvun jäsenet vain kuulemiensa askelten perusteella.

Tahatonta komiikkaa asetelmaan tuovat suvun ihanat isoäidit, Golebeh ja Golbanu, jotka kulkevat aina yhdessä, siivoavat, laittavat ruokaa ja palvelevat imaamia, salaisena toiveenaan päästä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan ennen kuolemaansa. Kylässä juoksentelee myös virallinen naispuolinen kylähullu, Qodsi, joka tietää kaikki juorut, mutta suostuu puhumaan vain salaperäisten vertausten kautta. Ja onhan siellä myös Seddiq, Alsaberin tytär, joka naitetaan nuorelle ja kunnianhimoiselle imaamille, Galgalille, joka ei ole sitä miltä näyttää.

Uskonto on läsnä kaikkialla kirjassa. Tai ei vain läsnä, vaan osa jokapäiväistä elämää yhtä luonnollisena osana kuin työssäkäynti, syöminen tai nukkuminen. Aamurukoukseen herääminen ennen auringonnousua on velvollisuus, vaikka joskus aamu-unisia vielä nukuttaa. Imaamin tehtävä ei ole huolehtia vain yhteisönsä uskonnollisesta kasvatuksesta ja pitää perjantaisaarnoja moskeijassa vaan myös toimia asukkaiden uskottuna, psykologina, sosiaalityöntekijänä ja poliisina.

Kun vapaamielinen, Amerikka-myönteinen šaahi astuu valtaan, koko maata ja myös romaanin kaupunkia ravistelevat muutokset:

Kaupunki oli ikään kuin jakautunut kahtia: toisella puolella olivat perinteitä kunnioittavat ihmiset, vanhat rakennukset ja basaari, ja vastapuolella uudet johtajat, uudet poliisimiehet, modernit rakennukset, teatterit ja elokuvayleisö. Ennen hän [Agha Džan] oli pystynyt järjestämään kaiken kättään heilauttamalla, nykyään hän ei saanut edes rikkinäistä lamppua korjatuksi.

Romaanissa on paljon vastakkainasettelua, kun maa jakautuu kahtia. Samaa aikakautta - tosin eri näkökulmasta - kuvaa Marjane Satrapi Persepolis -sarjakuvissaan. Uskonnolliset ajatollahit suunnittelevat vallankumousta maallista šaahia vastaan, liberalismi yrittää korvata konservatiivisuuden, nuori Amerikka ja sen populaarikulttuurin ilmiöt syrjäyttävät muinaisen Persian ikivanhat kulttuuriset perinteet. Erimielisyyksiä ja katkeruutta tietenkin syntyy. Mutta vaikka kirjan maailma on jakautunut, se ei ole mustavalkoinen. Kirjailijalta tuntuu riittävän ymmärrystä ja sympatiaa kummallekin puolelle. Asiat eivät aina ole niin vakavia, etteikö kompromisseille ja huumorille olisi sijaa. Tämän osoittaa vaikkapa romaanin loistava kohtaus, jossa Amerikka-vastainen ja TV-skeptinen imaami pääsee katsomaan kuulentoa:

Kun imaami ja Agha Džan istuutuivat, hän [Šahbal] avasi television ja sammutti valot. Hän väänsi äänen hieman hiljemmalle ja piti lyhyen johdannon: "Se mitä kohta näemme, tapahtuu juuri tällä hetkellä avaruudessa. Apollo 11 lähestyy kohta kuuta ja laskeutuu sitten. Ainutlaatuinen hetki. Katsokaa, tuossa se on. Voi hyvä Jumala!"
Imaami ja Agha Džan kumartuivat eteenpäin ja katsoivat Apolloa, joka yritti juuri laskeutua. Tuli syvä hiljaisuus.

Romaanin ovat lukeneet myös Norkku sekä Mari A., joka on nimennyt tämän yhdeksi tämän vuoden parhaista kirjoistaan!

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä. Bazar. 2011.
Hollanninkielinen alkuteos: Het huis van de moskee
Suomentaja: Sanna van Leeuwen

Ilkka: "Kiehtova sukusaaga kuohuvasta Iranista" 

Kommentit

  1. Luin tämän keväällä muutamassa päivässä ja pidin valtavasti! Nousee varmasti myös minun tämän vuoden kirjakohokohdikseni.

    Mielenkiintoa lisäsi vielä saahin perhe, sillä olen lukenut Farah Diba Pahlavin omaelämäkerran.

    VastaaPoista
  2. Pitääpä lisätä tämä lukulistaan. Olenkin kaivannut islam-aiheista romaania, joka EI olisi "alistetun naisen" tarina, jossa miehet ovat vain keltahampaisia rumia raiskaajia...
    Tämä kuulosti hiukan monipuolisemmalta :D

    VastaaPoista
  3. Kirppu, en ole lukenut Farah Diban elämäkertaa, mutta se voisi kyllä kiinnostaa. Se tarjoaisi varmaan taas uuden näkökulman tähän aikakauteen.

    Morre, tämä kuulostaa juuri siltä, mitä kaipailet! Kirjan naiset eivät ole mitään uhreja vaan ihan "tavallisia" ihmisiä iranilaisessa kulttuurissa. Ja naistenkin joukkoon mahtuu sekä tiukan uskonnollisia että maallistuneempia mielipiteitä. Kannattaa lukea! :)

    VastaaPoista
  4. Mulla tämä on odottanut lukemistaan kotihyllyssä jo kauan. Kaikki tuntuvat tykkäävän, mikä on rohkaisevaa, ja toivon, että saan luettua teoksen pian itsekin.

    Saanko udella missä päin maailmaa olet nuorempana asustellut? :)

    VastaaPoista
  5. Tämä on minullakin lukulistalla, mutta vielä en ole onnistunut saamaan sitä kirjastosta "kiinni". Mielenkiinnolla kyllä odotan. :)

    VastaaPoista
  6. Karoliina, toivottavasti pidät tästä! Odottelen arviotasi. :)
    Olen asunut alle kouluikäisenä Afganistanissa ja sen jälkeen Pakistanissa vanhempieni töiden vuoksi. Suomeen palasin 15-vuotiaana, mutta maat ja paikalliset kulttuurit ja kielet jäivät pysyväksi osaksi lapsuusmuistoja.

    Kuutar, toivotaan että saat napattua kirjan pian käsiisi. :)

    VastaaPoista
  7. Zephyr, voin kuvitella - olethan viettänyt tosi tärkeät vuodet muualla. Hyvin mielenkiintoista!

    VastaaPoista
  8. Kiva että tykkäsit tuollaisella taustallakin. Se tarkoittaa sitä, että kirja ei ollut ihan liipaa-laapaa. Minusta oli kiva tässä kirjassa juuri se, että tavalliset (tai no, moskeijan talon asukkaat) ihmiset olivat pääosassa. Kun länsimaissa julkaistaan vain kirjoja, joissa naisia raiskataan ja miehet ovat niitä keltahampaisia rikollisia, niin ei ihme, että kuva on vähän, yksipuolinen meillä. Sama tosin pätee toisinkinpäin: kuva länsimaista on brad pittin elokuvista.

    Sama kuin Intiasta kertovissa kirjoissa: eivät kaikki ole niin maalaisia, että tappavat tyttölapsensa sikiöinä tai vauvoina, tai pitävät naisia orjina.

    Tässä kirjassa pidin erityisesti kielestä: olisi kiinnostavaa lukea, mitä hollantilaiset pitävät kielestä, kun kirjailija on kuitenkin maahan muuttanut. Ehkä oman kielen käyttö vaikuttaa myös siihen, miten hollanniksi kirjoittaa?

    Myös se, että talo pysyi, ihmiset vaihtuivat, toi vivahdetta kirjaan. Yleensä on toisinpäin. Ja kaikki se, mitä kirjoitit, oli kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  9. Mari A, kiitos! :) Tuo on muuten hyvä pointti, että talo toimi koko kirjan läpi eräänlaisena tukikohtana. Se tosiaan pysyi paikoillaan, vaikka ympärillä maailma ja kylä kuohuivat.

    Minäkin pidin tästä juuri sen vuoksi, että vaikka kirjailija asuu ja kirjoittaa Euroopassa, kirjasta ei saa sitä kuvaa, että se on ulkopuolisen kirjoittamaa tai länsimaisesta näkökulmasta. Esim. Khaled Hosseinin ja Kamila Shamsien romaaneissa minua on ärsyttänyt se, että ne on niin selvästi kirjoitettu länsimaisille lukijoille, niissä Amerikka on eräänlainen luvattu maa jne. Tässä ei ollut mitään sellaista, onneksi.

    Olisi tosiaan mielenkiintoista tietää enemmän kirjailijan hollannin kielestä ja miten kirjan kieli on otettu Hollannissa vastaan. Väliin ripotelluista arabian- ja persiankielisistä sanoista tuli taas minulle ihan kotoisa olo. :)

    VastaaPoista
  10. Kiitos linkityksestä!

    Minusta isoäidit olivat ihania ja jollain tapaa mystisiäkin hahmoja kirjassa.

    Itse tiedän todella vähän tuon maailmankolkan vaiheista ja historiasta, mutta tämä kirja herätti uteliaisuuteni ja luin Farah Diban elämäkerran saadakseni vähän toisenlaista näkökulmaa. Ihanaa, kun vastaan tulee kirjoja jotka haastavat oppimaan lisää asioista!

    VastaaPoista
  11. Hei kaikki!
    Mukava kuulla, että olette tykänneet kirjasta. Kirjan suomentajana voin vastata kysymykseenne kirjailijan hollannin kielen taidosta. Tämä kirjahan valittiin muutama vuosi sitten yleisöäänestyksessä Hollannin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi romaaniksi, joten hollantilaiset ovat ottaneet kirjailijan ja varsinkin tämän teoksen erittäin hyvin vastaan. Kader Abdolah kirjoittaa hollantia kauniisti mutta hyvin minimalistisesti. Kappaleet ja virkkeet ovat lyhyitä, ja suomennustyössä yksi haaste oli se, että kirjailija käytti esim. samoja sanontoja kymmeniä kertoja. Oli kiinnitettävä todella huomiota siihen, ettei suomennos jäänyt töksähteleväksi.
    Joissakin hollantilaisissa kirjablogeissa Abdolahin tyyliä on haukuttu "lastenkirjatyyliksi", jota ei jaksa lukea. Mekin suomalaisen kustantajan kanssa kyllä ihmettelimme, miksei Hollannin päässä ole kustannustoimittaja auttanut tekemään tekstistä kielellisesti vaihtelevampaa. Mutta ehkä heille on riittänyt, että tarina on kiehtova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarina on tosiaan kiehtova. Kiitos plogin, löysin kirjan pari viikkoa sitten ja kiinnostuin aiheesta. Luin kirjan parissa päivässä, niin koukuttava se oli: Ensin perheen ja sen lähipiirin kohtalot ja toiseksi Iranin lähihistorian kertaus. Uskonnon merkitys ja ote ihmisiin niin hyvässä kuin pahassa kirkastui. Uskonkiihkon ja vallanhalun liitto on tehnyt ja tekee pahaa jälkeä Lähi-Idässä, nyt ja Khomeinin aikana. Naisten asema on vain kurjistunut. Surullista, että maailman vanhin kulttuuri voi niin pahoin islamistipappien kuristusotteessa. Otimme Abdolahin kirjan ehdotusestani kirjapiirimme kuukauden kirjaksi ja kaikki olivat innoissaan lukemastaan ja syntyi vilkasta keskustelua.

      Poista
  12. Sanna, kiitos kommentistasi! Onpa kiinnostavaa lukea suomentajan näkökulma romaanin kieleen.
    Jännä kuulla, että Abdolah käyttää hyvin minimalistista kieltä. Varmaankin taustalla on juuri se, että hollanti ei kaikesta huolimatta ole kirjailijan äidinkieli.

    Minä en ainakaan huomannut suomennoksessa mitään töksähtelevyyttä vaan se oli oikein sujuvaa luettavaa! :) Toistuvista kielikuvista ja sanonnoista pidin myös. Minusta ne toivat tarinaan mukavaa jatkuvuutta, kun samalla sanonnalla saatettiin kuitata hyvinkin erilaisia asioita ja tilanteita.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude