torstai 26. heinäkuuta 2012

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Päällys: Martti Ruokonen
Birge itkee yhä lastenhuoneessa niin että äiti ei saa unta. Äiti pukee päällensä nyppyläpipon ja tuulitakin. Menen tuvasta eteiseen kysymään mikä hätänä. Äiti etsii peilipöydän laatikosta kalastajalankaa, se aikoo mennä liiteriin hirttämään itsensä. Otetaan rauhallisesti, Birge nyt on tuollainen, yritän keksiä, mutta äiti sanoo että jos itkeminen ei lopu niin hän menee ja hirttäytyy.

Kuten yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, Kreetta Onkelin esikoisteos, Ilonen talo, on kaikkea muuta kuin 'ilonen'.

Romaani sijoittuu Luhangan kirkonkylään Keski-Suomessa. Minäkertoja Ruut on kirjan alussa alle kouluikäinen. Isosisko Birge on tokaluokkalainen, kun isä kuolee tuvan sohvalle. Äiti on alkoholisoitunut eikä osaa huolehtia tytöistä. Välillä käydään sijaisperheissä, välillä mummon ja papan hoivissa. Ravintolaillan jälkeen äiti saattaa sammua Datsuniin kesken kotimatkan. Kun kotona käy vieraita miehiä öisin, tytöt laittavat lastenhuoneen oven lukkoon. Birgen kapinoidessa äitiä vastaan Ruut joutuu ottamaan yhä enemmän vastuuta kodista.

Ilonen talo on sitä tuttua, supisuomalaista inhorealismia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Maaseudulle unohdettujen talojen peräkammareista pursuilee alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja onnettomia perheitä. Kurjuutta, surkeutta ja rumuutta on vaikka muille jakaa.

Vaikka kirjan lukeminen toisaalta ahdistaa, sen tyyli jotenkin vieraannuttaa tarkastelemaan asioita ulkopuolelta. Lyhyistä, toteavista lauseista koostuva teksti tekee kaikesta kliinisempää ja etäisempää. Kertoja yksinkertaisesti toteaa asioiden olevan niin kuin ne ovat, sen kummemmin kaunistelematta, kiertelemättä tai selittämättä. Ihastuin Onkelin suorasukaiseen kirjoitustyyliin jo Kotirouva-romaanissa - siinä se tosin toimi myös huumorin keinona.

Onkeli itse on kertonut omaelämäkerrallisen romaaninsa syntyvaiheista ja sen ilmestymisen jälkeisestä kohusta esim. tässä haastattelussa. Monet luhankalaiset ovat tunnistaneet itsensä romaanista, mutta palaute on ollut pääosin positiivista. Edes Onkelin äiti ei ole kuulemma loukkaantunut tyttärensä karuista lapsuusajan paljastuksista.

Ilosessa talossa on vierailtu myös Naakun, Liisan ja Hreathemusin blogeissa.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo. WSOY. 1996. 148 sivua.


Otava: Kreetta Onkeli
Wikipedia: Kreetta Onkeli

Katso myös nämä:

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

David Nicholls: Kaikki peliin

Minä haluan omaksua itselleni radikaalit mutta humaanit ja perustellut poliittiset periaatteet, joista voin kiivaasti mutta järkevästi käydä debattia puisen keittiönpöydän ääressä ja sanoa sellaisia juttuja kuin "määrittele mitä tarkoitat!" ja "lähtökohtasi ovat perusteiltaan väärät!" ja käyttää itsevarmasti sellaisia sanoja kuin "eponyyminen" ja "solipsistinen" ja "utilitaristinen" sekä äkkiä huomata, että aurinko on noussut ja että keskustelu on kestänyt koko yön.

Brian Jackson pääsee pakenemaan alkoholisoituvan äitinsä luota, työnväenluokkaisesta kotikaupungistaan yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Brianin odotukset ovat korkealla: yliopistossa hänestä tulee sivistynyt, älykäs ja ennen kaikkea suosittu. Brian näkee jo itsensä keskustelemassa syvällisesti runoudesta, syömässä eksoottisia ruokia ja iskemässä eteerisen kauniita ja älykkäitä opiskelijatyttöjä. Maailma on avoin, kaikki on mahdollista.

Paluu maan pinnalle ottaa koville, kun opiskelu ei olekaan aivan sitä, mitä Brian on odottanut:

Siinä se taas tulee, liiankin tuttu katumuksen tunne turhan tähden hukkaan heitetystä päivästä. Elämästäni on kadonnut monta isoa siivua tällä tapaa, varsinkin koululomista: nuoruuteni kukoistuksen hetket, nuo kauniit kuumat kesäpäivät, ovat vaihtuneet tokkuraisiksi krapulapäiviksi, päämäärättömiksi hortoiluiksi tavarataloissa ja päänsärkyä aiheuttaviksi iltapäivätorkuiksi. Verhot kiinni on katseltu ties kuinka moneen kertaan nähtyjä kauhuvideoita, kinasteltu ja haukuttu toisia kännisinä, haettu pikaruokaa, nukuttu huonosti ja sitten taas käyty tavaratalokierroksella.

Yliopistolla Brian tapaa kauniin Alicen, jonka sydämen hän päättää valloittaa. Ja mikäpä olisi parempi keino kuin osallistua Alicen kanssa samassa joukkueessa yliopistojen väliseen tietokilpailuun televisiossa.

Kaikki peliin on hulvattoman hauska, superviihdyttävä ja ihanan brittiläinen kuvaus 1980-luvun yliopistomaailmasta. Lukuisat kirjallisuus- ja populaarimusiikkiviittaukset kutkuttavat vähän nuoremmankin lukijan mieltä ja ainakin tällainen ex-englannin kirjallisuuden opiskelija löytää Brianista ja hänen opinnoistaan yllättävän monia tuttuja piirteitä. :) Välillä opiskelijaelämän kuvaus on niin todentuntuista, että soluasunnossa bileiden jälkeisenä aamuna leijuvan lemun (lämmin ja suolainen, vähän kuin rannekellon selkämys) voi suorastaan haistaa...

Suomentaja Sauli Santikko on minusta onnistunut varsin hyvin kääntämään puhekielisiä nokkeluuksia vilisevän dialogin ja lukuisat viittaukset brittiläiseen populaarikulttuuriin suomen kielelle. Toisaalta olisi ollut hauska lukea tämä englanniksikin; One Day (Sinä päivänä) ainakin kannatti ehdottomasti lukea alkukielellä, koska kieli oli yksi kirjan parhaista puolista.

Ihan One Dayn tasolle tämä ei ehkä yltänyt, mutta melko lähelle kuitenkin. Suosittelen viihdyttäväksi kesäkirjaksi!

Kaikki peliin on luettu myös Minnan, Sannan, Katjan, Arjan ja Anun blogeissa. Lisäksi alkukielisen romaanin nimeen vannovat ainakin Sara, Pekka ja Jum-Jum.

David Nicholls: Kaikki peliin. Otava. 2012. 414 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Starter for Ten
Suomentaja: Sauli Santikko

Otava: Kaikki peliin
HS kirjat: "Loppukaneetit osuvat ja soidinmenot sattuvat"

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella ja Viisikon uudet seikkailut

Ajattelin pienimuotoisena kesäprojektina lukea läpi yhtä lapsuuteni lempisarjoista eli Viisikkoa. Vähän arvelutti tarttua Viisikoihin näin monen vuoden jälkeen; ne olivat minulle lapsena todella rakkaita eikä lukukokemus tietenkään enää voinut olla samanlainen. Toisaalta kiinnosti lukea kirjoja uudelleen nyt aikuisen näkökulmasta ja katsoa, mitä uutta niistä nousee esiin.

Viisikon legendaariset seikkailut alkavat siitä, kun Leo, Dick ja Anne passitetaan epäsosiaalisen serkkunsa Paulan/Paulin perheen luo kesäloman ajaksi. Serkukset tutustuvat vähitellen toisiinsa ja ryhtyvät selvittämään Paulin omistaman Kirrin-saaren ja sen linnan raunioita kuvaavan kartan arvoitusta.

Ensimmäisenä panin merkille, että lapset ovat kirjassa nuorempia kuin muistin: heistä vanhin, Leo, on 12-vuotias; Dick ja Pauli ovat 11 ja Anne on 10. Mielikuvissani olen aina jotenkin kuvitellut heidät enemmän teineiksi, mutta ilmeisesti he vanhenevat jonkin verran sarjan myötä, joten saattaa olla, että mielikuvani ovat peräisin myöhemmistä osista.

En myöskään muistanut, että Paula/Paulin poikatyttöys oli aivan näin alleviivattua. Paulin poikamaisuuden vastapainona taas toimii Annen korostettu tyttömäisyys. Muistan, että pidin Annea vähän ärsyttävänä hahmona jo nuorempana, koska hän oli aina niin avuton. Tässäkin kirjassa lasten sukupuoliroolit ja stereotypiat nostetaan tapetille heti alussa:

- Etkö ole pahoillasi että olet tyttö? kysyi Paula.
- En ollenkaan, Anne vastasi. - Minä pidän kauniista vaatteista ja nukeistani. En voisi leikkiä nukeilla jos olisin poika.
- Hyh! Kauniit vaatteet! Paula sanoi väheksyvästi. - Ja nuket! Sinä olet oikea kakara.

Viisikoista tuttu ruoka-aikojen fanaattinen noudattaminen (myös kesken seikkailun) ja yksityiskohtaiset listat lasten luonnon helmaan roudaamista herkuista löytyvät jo tästä ensimmäisestä osasta. Lapsilla on Kirrin-saarella mukanaan mm. limppuja, voita, keksejä, marmelaatia, säilöttyjä hedelmiä, luumuja, limonaatia, teekattila ja kaikkea muuta mahdollista. Nam! :)

Lapsena ei varmasti ymmärtänyt tai osannut analysoida Viisikoita pintaa syvemmältä; ne olivat vain jännittäviä seikkailukertomuksia. Jännitystä ja seikkailua löytyy ihan kiitettävästi heti ensimmäisestä osasta, mutta sen lisäksi panin merkille mm. kirjassa kuvaillut perinteiset, brittiläiset luokkajaot. Ylempiin luokkiin kuuluvat lapset käyvät jonkinlaisia sisäoppilaitostyyppisiä yksityiskouluja, ja heidän vanhemmillaan on varaa pitää myös palvelijoita. Maallinen mammona on ratkaisevassa asemassa myös itse seikkailussa: kuulostaa hassulta, kun Peter-setä kirjan lopussa muuttuukin yhtäkkiä iloiseksi ja ystävälliseksi vain sen vuoksi, että on saanut hetki sitten tietää rikastuvansa. Yllättävä opetus lastenkirjalle: raha tekee sittenkin onnelliseksi...

Tänä kesänä kirjasarjan ensimmäisen osan ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Riina ja Sonja. Aiemmin aarresaarella ovat vierailleet myös Jokke ja Ahmu.

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella (Viisikko-sarja #1). Tammi. 2004. 143 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five on a Treasure Island

----------------------------------------------------------------------

Kirjasarjan toisessa osassa Viisikko kerääntyy jälleen yhteen Pauli-serkun luo joululoman ajaksi. Tällä kertaa he selvittävät mystisen salakäytävän ja Paulin isän kadonnneiden papereiden arvoitusta. Kapuloita rattaisiin iskee koiria vihaava kotiopettaja, joka on palkattu antamaan lapsille lisätunteja loma-aikana.

Kakkoskirjassa ei harmittavasti ole sitä ylenpalttista ruualla ja herkullisilla eväillä mässäilyä, josta Viisikko tunnetaan. Sen sijaan Anne on jälleen oma, ärsyttävä itsensä: hän lähinnä vain huudahtelee, kauhistelee, punastelee, piirtelee kukkia, haikailee nukkejen perään ja nyrjäyttelee siroja nilkkojaan.

Paulin poikamaisuutta korostetaan edelleen. Tässä kirjassa kaikki kutsuvat häntä jo Pauliksi Paulan sijaan - lukuun ottamatta inhottavaa kotiopettajaa tietenkin. Perheen naapuri kutsuu häntä jopa herra Pauliksi.

Five Go Adventuring Again on julkaistu alun perin vuonna 1943 eli toisen maailmansodan aikaan. Siinä mielessä tämä ja edellinenkin kirja ovat aikansa tuotteita, että ne toimivat varmasti eräänlaisena eskapistisena fantasiana Britannian kotirintaman lapsille. Tai vaihtoehtoisesti propagandana siitä, miten pienetkin lapset voivat taistella aikuisia "pahiksia" vastaan ja voittaa. Jotain kertoo ehkä myös se, että kun Peter-sedän/isän tärkeitä papereita varastetaan, lapset vetävät heti sen johtopäätöksen, että ne saattavat ajautua vieraan valtion käsiin! Ei siis vain tavallisen rikollisen vaan nimenomaan valtion. Britannian sota muita "pahisvaltioita" vastaan siis kummittelee myös rivien välissä kirjan seikkailun taustalla.

Myös Villasukka kirjahyllyssä on lukenut kakkososan äskettäin.

Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut (Viisikko-sarja #2). Tammi. 2011. 159 sivua.
Suomentaja: Inkeri Hämäläinen
Englanninkielinen alkuteos: Five Go Adventuring Again

torstai 19. heinäkuuta 2012

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

- Liikaa ihmisiä, ei ravintoa, vaikka uusia erikoisolosuhteita sietäviä kasveja yritettiin kehittää. Ilmasto muuttui, kuivuus levisi yhä pohjoisemmaksi. Sotia ja konflikteja. Kansallisvaltioita kaatui sisällissotiin, levottomuudet ja kansainvaellukset lisääntyivät.

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen yhdessä kirjoittama Routasisarukset, joka aloitti samannimisen scifisarjan, oli yksi viime vuoden positiivisimmista yllätyksistä lukemieni kirjojen joukossa. Kotimainen scifi- ja fantasiakenttä on minulle melko vieras, joten luin kirjan ilman sen kummempia odotuksia. Yllätyin siitä, miten laadukasta, kunnianhimoista ja monitasoista nuorten scifiä kotimaastakin löytyy. Ahmin kirjan pikavauhtia ja jäin malttamattomana odottelemaan toista osaa.

Ja kuinkas sitten kävikään? Nappasin Hiekkasotilaat pian sen ilmestymisen jälkeen kirjaston hyllystä mukaani. Heti ensimmäisillä sivuilla huomasin, että olin täysin unohtanut Routasisarusten perusjuonen ja ennen kaikkea kirjan lopun. Hiekkasotilaiden alussa ei myöskään ole mitään meille huonomuistisemmille lukijoille tarkoitettua aiempien tapahtumien kertausta vaan tarina yksinkertaisesti jatkuu siitä kohdasta, mihin se jäi. Mikä kohta se sitten olikaan... :) Oma kappaleeni Routasisaruksista on lainassa, joten mitään pikaselausta en päässyt tekemään.

Ensimmäiset noin 50 sivua kirjasta meni siihen, että yritin tajuta, missä mennään ja muistella, keitä nämä henkilöt oikein olivatkaan. Asiaa ei auttanut se, että kaikki henkilöt seikkailevat hyvin pitkälti kukin omilla tahoillaan, joten kirjassa seurataan useampaa rinnakkaista juonta. Sen lisäksi siinä valmistaudutaan sekavaan sotaan useiden eri ryhmittymien välillä. Täytyy tunnustaa, että tunsin kirjan alkuosassa melkoista turhautumista sekä omaa muistamattomuuttani että tarinan moniulotteisuutta kohtaan.

Odotin, että asiat olisivat vähitellen selkiytyneet sitä mukaa, kun juoni eteni. Näin ei kuitenkaan valitettavasti käynyt. Henkilöhahmojen paljous teki tarinasta entistä sekavamman, vaikka kirja olikin jaettu osiin sen perusteella, kenen näkökulmasta tarinaa kerrottiin. Kirjasarjan ensimmäisen osan mielenkiintoisin hahmo, Utu, jäi tällä kertaa jotenkin ulkopuoliseksi ja etäiseksi. Toisaalta samoja tapahtumia kerrattiin välillä useamman eri henkilön näkökulmasta. Ajallisesti sahattiin eteen- ja taaksepäin, mikä ei ainakaan helpottanut tapahtumien jäsentämistä päässä.

Vaikka itse juoni ja henkilöt aiheuttivat minussa turhautumista ja hämmennystä, kirjan maailma ja teemat kiehtoivat edelleen. Hiekkasotilaat sijoittuu maailmaan, joka on suurelta osin tuhoutunut bioterrori-iskun aiheuttaman saastepilven vuoksi. Kirjassa käsitellään jälleen kiistanalaisia ja ajatuksia herättäviä teemoja: puhutaan geenimanipulaatiosta ja ihmisen kehittämisestä lajina. Syntyvyyden säännöstelystä, biotekniikasta ja hybridilajeista. On ydinvoimaloita ja bioasemia. Maapalloa vaivaa krooninen energiapula, liikaväestö, ilmastonmuutos ja loputtomat sodat. Ajankohtaiset ympäristökysymykset ja terrorismi ovat myös läsnä.

Myös eri alueisiin jaettu dystooppinen maailma tuntui edelleen kiinnostavalta ratkaisulta. Varsinkin Utun tutkimusmatkat lentävän Muinaisen kanssa ympäri maailmaa olivat mielenkiintoista luettavaa ja olisin voinut lukea niistä enemmänkin. Sen sijaan taisteluja, juonittelua ja sotimista oli minusta kuvattu turhankin monen sivun ajan.

Kirjasta jäi sekavan poukkoileva jälkimaku. Toivottavasti kolmannessa osassa on selkeämmin etenevä juoni (tai allekirjoittanut viitsii kerrata aiemmat kaksi osaa ennen sen lukemista!). :)

Kannattaa lukea myös muiden arvioita kirjasta: Booksy on ollut fiksumpi ja lukenut 1. ja 2. osan peräkkäin; myös Haltiamieli ja Hansu ovat saaneet kirjasta enemmän irti kuin minä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat. WSOY. 2012. 404 sivua.

WSOY: Hiekkasotilaat
Kirjavinkit: Hiekkasotilaat

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tuuve Aro: Himokone

Tunne alkoi Jaanan kurkunpäästä ja levisi hiljalleen alaspäin, kaulaan, rintaan, sydänalaan. Hän mietti tunnettaan. Se ei ollut kuuma, vaikka baari oli hikinen. Ei liioin kylmä. Tunne oli pikemminkin kuin raskas rapiseva kääre, johon Jaanaa kiedottiin.

Voin aivan rehellisesti sanoa, että Tuuve Aro on yksi suosikkikirjailijoistani kotimaisten novellikokoelmien saralla. Myös Aron esikoisromaani Karmiina oli huikea, ja viimeisin novellikokoelma Merkki sai minutkin (paatuneen novellifoobikon) haikailemaan uusien, absurdien ja erikoisten tarinoiden perään. Nyt odotus palkittiin uudella kokoelmalla.

Novellikokoelman nimi saattaa tuoda mieleen lähinnä jotain erotiikkaan liittyvää, mutta todellisuudessa se viittaa brittiläisen elokuva-alan tohtori Samuel L. Brimstonen keksimään nimitykseen filmiprojektorille. Himokone, eli välähdyksiä pimeässä, kuten kokoelman alaotsikko kuuluu, onkin eräänlainen intertekstuaalinen tutkielma elokuvista, niiden katsomisesta ja tulkinnasta.

Jokainen kokoelman novelli on nimetty jonkin klassikkoelokuvan mukaan ja jollain tavalla pohjautuu siihen tai sisältää ainakin samankaltaisia elementtejä. Aro käsittelee alkuperäisten elokuvien teemoja aika vapaasti ja tarjoaa lukijoille välähdyksiä elokuviin usein yllättävistä näkökulmista. Kokoelmasta saisi varmasti enemmän irti, jos olisi nähnyt kaikki sen pohjana olleet elokuvat, mutta tarinat toimivat kyllä itsessäänkin oikein hyvin. :)

Moni lukija saattaa saada inhonväristyksiä jo heti ensimmäisestä novellista, "Alien", josta ei seksuaalisväritteistä väkivaltaa puutu. Kokoelma kuitenkin jatkuu vähän leppoisammissa merkeissä, vaikka suurin osa novelleista onkin jollain tavalla häiriintyneitä, pimeitä tai vähintään mustalla huumorilla höystettyjä.

Esimerkiksi "Full Metal Jacket" -novellissa ollaan samannimisen klassikkoleffan Vietnamin sota -ympäristön sijaan supisuomalaisella partioleirillä, josta ei simputusta ja nöyryytystä puutu. "Huviretki hirttopaikalle" -novellissa viiden riparilla toisiinsa tutustuneen nuoren tytön huoleton kesäpäivä saa synkän käänteen. "Fight Clubissa" nuori nainen turhautuu, kun esikoisrunokokoelma ei saakaan sitä mediajulkisuutta, jota hän on toivonut. Suosikkini on ehdottomasti "Invasion of the Body Snatchers", jossa sinkkunainen Tiina huomaa kauhukseen päätyneensä vierailulle mammakerhoon, jossa äidit eivät osaa puhua mistään muusta kuin itsestään ja vauvoistaan lässyttävässä me-muodossa.

Pureva, naseva ja kutkuttavan yllätyksellinen kokoelma, suosittelen lämpimästi! :)

Himokoneen välähdyksiä pimeässä ovat katselleet myös Suketus ja Mari A.

Tuuve Aro: Himokone - välähdyksiä pimeässä. WSOY. 2012. 141 sivua.

WSOY: Himokone
WSOY: Tuuve Aro
Parnasson kritiikit/Maija Vesanen: "Olemme sitä mitä katsomme"
HS kirjat: "Tappajahai pukeutuu mekkoon"

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luonani ei käy koskaan kukaan. Vielä enemmän pahoitin mieleni, kun Kolehmainen koputti oveen ja sanoi tulevansa kylään. Kyllä pidetään etäisyydet. Alle metrin päähän ei tule kuin seitsemän ihmistä ja Tepon Jaakko, jos sen jossain tapaisin. Tankilla tai kahvipakettia ostamassa.

Kyllä osaa Tuomas Kyrö kirjoittaa. Kyllä ei ole lukijalla valittamista. Näiden tarinoiden parissa viihtyy varmasti hetken jos toisenkin.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ei varmastikaan tuota pettymystä niille tuhansille ihmisille, jotka ovat jo tutustuneet Mielensäpahoittajaan kirjana tai äänikirjana. Jälkimmäinen on pojottanut Suomen myydyimpien kirjojen listalla kuukausikaupalla. Viime kuukausina Mielensäpahoittaja on ollut toiseksi myydyin kirja ja sen edelle on kivunnut vain tämä uusin "jatko-osa". Kyllä kutkuttelee hämmentävän monen suomalaisen nauruhermoa tällainen leppoisa, vanhan miehen jurnuttaminen ja purnaaminen.

Siinä missä ensimmäisessä Mielensäpahoittajassa pahoitettiin mieli vähän siitä sun tästä yhteiskunnan vääryydestä ja epäkohdasta, toisessa keskitytään vanhan miehen mietteisiin ruoasta ja ruokakulttuurista Suomessa. Peruna eli pottu on kaiken A ja O ja sen kanssa ruskeakastike. Hautajaisiin kuuluu karjalanpaisti eikä mikään salaattipöytä, ja pullapitko saisi olla mieluiten itse leivottua, koska kaupan pusseissa pitko muuttuu märäksi möntiksi niin kuin kassiin unohtunut pyyhe. Mutta emäntä makaa edelleen vuodeosastolla, joten mies joutuu opettelemaan itse ruoanlaittoa. Onneksi emännän keittokirjasta löytyy sivukaupalla kunnon vanhanajan reseptejä.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on kesän ehdoton mökkituliainen, laituriluettava ja automatkojen piristäjä (joko äänikirjana tai sitten kyytiläisen ääneen lukemana). Kyllä uppoavat tämän kirjan viisaudet varmasti useampaankin sukupolveen. Ja yhtäkkiä sitä huomaa, että tekisi hirmuisesti mieli uusia perunoita ja höyryävää ruisleipää. Ja sen perään vadelmia ja räiskäleitä. Ja lopuksi vielä kahvia ja tuoretta pullaa... :)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. WSOY. 2012. 140 sivua.

WSOY: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
HS kirjat: "Hyvä ruoka, pahempi mieli"

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Sinä yönä muistin Annin. Tytön, jonka tunsin, kun olin pieni. Leikimme keijuja. Kaakaomukin pohjalle muodostunut mudanmusta sakka oli voimajuomaamme. Valutimme sitä lusikkalammesta kielen kärjelle ja sitten juoksimme metsään. Tai siis lensimme. Jalat olivat siivet.

Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit on roikkunut TBR-listallani varmaan ilmestymisestään lähtien eli lähes kahden vuoden ajan... En yhtään muista, minkä blogi- tai lehtiarvion kautta novellikokoelma alun perin päätyi luettavien listalle tai mikä siinä nimenomaan kiinnosti. :) Luin kuitenkin teoksen vihdoin viimein. Kokoelman kahdeksan novellia viihdyttivät aikansa, mutta eivät jääneet mieleen.

Ensin on kuitenkin ihan pakko moittia hieman takakannen epämääräistä yritystä kuvailla novellikokoelman punaista lankaa. Eli sarjassamme 'todella hämärät takakannen tekstit, jotka eivät ihan hirveästi kerro potentiaaliselle lukijalle': "Keltaiset tyypit vaatii katsomaan pimeää maisemaa, jossa on sittenkin jotain nähtävää. Kirkkaissa loisteputkivaloissa pimeyttä vasten ikkunasta tulee peili. [...] Epätoivo himmenee tarina tarinalta ja tilalle nousee hyvä ja kaunis, ehjä vaatimus."

Siis... mitä?! :D

Kokoelman kantavaa ajatusta tai teemaa ei ole vaikeaa löytää: kyse on ihmissuhteista; vinksahtaneista, vinoutuneista, epäonnisista ja yllättävistä kohtaamisista ihmisten välillä. Mutta vinksahtaneita ihmissuhteitahan löytyy kolmestatoista novellikokoelmasta tusinassa; siinä ei siis sinällään ole mitään uutta. ;)

"Lonkerot"-novellissa, josta ylimpänä oleva lainaus on peräisin, kertoja herää miehen vierestä Tallinnan laivan hytistä ja alkaa muistella lapsuuttaan. "Aprikoosit"-novellissa nainen ottaa aurinkoa kreikkalaisella rannalla, kun tuntematon mies tulee tekemään tuttavuutta. Mies lähtee hetken mielijohteesta ostamaan heille aprikooseja läheisestä hedelmäkojusta, mutta ajautuu äkkipikaisuuksissaan myyjän kanssa erimielisyyksiin. "Jäätelökehässä" Irene on kesätöissä jäätelönmyyjänä, kun poikaystävä Daniel ei eräänä iltana tulekaan kotiin. Sen sijaan jäätelökojulla alkaa säännöllisesti vierailla Danielin salikaveri, Inkkari.

Suosikkini oli "Posliinikana", jossa opo-Juhani tuntee outoa yhteenkuuluvuutta erään oppilaan kanssa, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi muiden nuorten joukossa. Väärinkäsitykset ulkopuolisuuden syistä aiheuttavat kummallekin häpeää ja syyllisyyttä, mutta tarinan loppu on toiveikas.

Kokonaisuutena Rohaksen esikoinen ei tehnyt ainakaan minuun kovin kummoista vaikutusta. Henkilöiden motiivit jäävät usein hämäriksi eikä novellien pohjimmaiseen symboliikkaan saanut kunnon otetta. Enemmän tästä ovat pitäneet ainakin Ina, Hanna ja Merenhuiske.

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava. 2010. 157 sivua.

Otava: Keltaiset tyypit
Kiiltomato: "Tallottuja ihmisiä"
Parnasson kritiikit: "Polvillaan" 
HS kirjat: "Hieno kaarinovelli tuli takaisin"
Kirjavinkit: Keltaiset tyypit

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen

Hän oli kuukausi kuukaudelta epävarmempi siitä, mihin kuului alapuolella leviävässä kaupungissa, jossa ihmiset liikkuivat ympäriinsä. Kerran hän oli uskonut olevansa terävä. Uskonut että hän ehkä yltäisi jonkinmoisiin saavutuksiin. Ei niin suuriin kuin lentokentällä käyskentelevät ihmiset, mutta keskivertoihin. Katolla hänen oli mahdollista laistaa sitä, mitä hänestä oli Annawadissa tullut, vaikka olikin paikalla varkaissa.

Näin ajattelee nuori Sunil tarkkaillessaan ihmisiä lentokentän parkkihallin katolta käsin. Sitten hän livauttaa juuri varastamansa alumiinilistat piiloon housuihinsa, hiipii ohi vartijakoppien ja poliisiaseman ja palaa Annawadin slummiin kuorma-auton lavalle nukkumaan. Seuraavana iltapäivänä hän on taas lentokentän pysäköintialueella varastamassa mopoautoista rengaslukkoja myytäväksi.

Katherine Boon kirja on lähes neljän vuoden taustatyön tulos. Boo keräsi aineistoa, haastatteli Annawadin slummin asukkaita ja perehtyi viranomaisten asiakirjoihin ja tilastoihin. Tuloksena on häkellyttävä mosaiikkimainen kuvaus slummin asukkaiden arjesta, jolle ominaista on ennen kaikkea sinnikäs selviytyminen keinolla millä hyvänsä. Nuori Abdul pyörittää jätteidenlajittelybisnestä. Kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti Asha käyttää hyväkseen viranomaisten korruptiota noustakseen johtavaan asemaan slummiyhteisössä. Nuori Sunil punnitsee riskejä ja mahdollisuuksia viereisen lentokentän ja loistohotellin roska-astioiden ryöväämisessä. Yksijalkainen Fatima ansaitsee elantonsa myymällä itseään.

Täytyy myöntää, että etukäteen suhtauduin kirjaan melko kriittisesti: miten muka amerikkalainen toimittaja-kirjailija pystyy kirjoittamaan todenmukaisen, yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, millaista arki intialaisessa slummissa oikeasti on? Onko ulkomaalaisen naistoimittajan ylipäänsä mahdollista päästä tarpeeksi lähelle ihmisiä ja nähdä heidän elämänsä objektiivisesti ilman surkuttelua, kauhistelua ja kärjistämistä?

Boo itse suhtautuu kuitenkin valitsemaansa aiheeseen nöyrästi ja itseensä kriittisesti. Kirjan jälkisanoissa hän kertoo, että mentyään naimisiin intialaisen miehen kanssa hän menetti pian kärsivällisyytensä siihen, miten yksipuolisen stereotyyppisesti Intian kurjuutta esiteltiin ulkopuolisille. Hän väsyi näkemään valokuvia laihoista, slummeissa asuvista lapsista ja halusi kauhistelun sijaan pureutua köyhyyden ja epätasa-arvon perimmäisiin syihin ja seurauksiin.

Huolimatta siitä, että Boo oli jo tutkinut Yhdysvaltain köyhien yhteisöjä ja kirjoittanut niistä kirjoja vuosien ajan, hän kertoo tiedostaneensa, ettei ollut mikään Intia-asiantuntija: Enhän ole intialainen, en tunne maan kieliä ja minulta puuttuu aihepiirin syntyperäinen tuntemus. Silti hän päätti uskaltaa kirjoittaa kirjan intialaisesta slummissa.

Boo moittii erityisesti sitä, että useimmat Intian slummeista kertovat romaanit ja tietokirjat keskittyvät joko kauhistelemaan ja kärjistämään asukkaiden kurjuutta tai sitten esittelemään uskomattomia, 'ryysyistä rikkauksiin' -tyyppisiä selviytymistarinoita. Slummien asukkaat nähdään useimmiten pyhimysmäisinä uhreina, säälittävinä raukkoina tai olosuhteiden vankeina, jotka kaipaavat pelastusta (joka monissa kirjoissa saapuu valkoisten länsimaalaisten muodossa...). Boo huomauttaa, että ne slummien asukkaat, joihin olin ehtinyt Intiassa tutustua, eivät olleet myyttisiä eivätkä liioin säälittäviä. Eivätkä taatusti saamattomia.

Kätkössä kauniin ikuisen -kirjan henkilöt ovat toki olosuhteidensa uhreja, mutta osaavat myös käyttää näitä samoja olosuhteita häikäilemättä hyväkseen. Avuttomia he eivät missään tapauksessa ole. Monesti köyhien ja rikkaiden epätasa-arvoa korostavissa kirjoissa köyhät esiintyvät rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden perikuvina, jotka saavat tahtomattaan kärsiä rikkaiden korruptoituneisuudesta ja julmuudesta. Boon kirja ei ole näin mustavalkoinen: köyhät eivät ole sen kummempia moraalinvartijoita kuin muutkaan. Hekään eivät epäröi varastaa, valehdella, huijata tai käyttää äärimmäisiä keinoja saavuttaakseen sen, mitä haluavat. Köyhyys ei välttämättä tee ihmisestä sen jalompaa kuin muistakaan.

Silti lukiessa välillä melkein toivoi, ettei kirja olisi totta vaan pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Sitä lukee helposti kuin fiktiivistä romaania, koska slummin arki tuntuu välillä liian epäinhimilliseltä ja raastavan epäoikeudenmukaiselta ollakseen totta. Viimeistään jälkisanoissa kuitenkin paljastuu, että kaikki romaanin henkilöt ovat todella Boon haastattelemia ja tapahtumat dokumentoituja.

Kirjan surullisenkaunis nimi tulee siitä, että Annawadin slummi on kätevästi piilotettu Mumbain lentoasemantiellä ajavien turistien silmiltä tien viereen rakennetun alumiiniaidan taakse. Aitaan on kiinnitetty lattialaattoja mainostavia julisteita, joissa lukee koko aidan pituudelta toistuva mainoslause, "Ikuisesti kaunis, ikuisesti kaunis, ikuisesti kaunis...". Tämän "ikuisesti kauniin" takana on kätkössä vähemmän kaunis slummitodellisuus.

Vaikuttava, häkellyttävä ja mieleenpainuvan erilainen kirja Intiasta!

Kätkössä kauniin ikuisen on lukenut myös Susa, Anneli ja Kirjavinkkien Irja.

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen. Mumbain slummien toivo ja toivottomuus. WSOY. 2012. 289 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Behind the Beautiful Forevers. Life, Death, and Hope in a Mumbai Undercity
Suomentaja: Tarja Lipponen

WSOY: Kätkössä kauniin ikuisen
Behind the Beautiful Forevers.com

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan

Hän keksi sanoja saavutetulle ja löydetylle, katoavalle ja pysyvälle, sanoja, jotka olivat pitkään uinuneet hänessä kuten kyky rakastaa jotain ihmistä niin kuin hän rakasti tätä, jota tuskin tunsi. Hän oli löytänyt rakkauden sattumalta, sitä etsimättä, hetki, katse, kaksi silmää oli riittänyt.

Tätä romaania en olisi löytänyt ilman Hesarin arvostelua, joka nimesi sen yhdeksi tämän kevään hienoimmista käännösromaaneista. Viimeaikaisen kirjablogien ja "harrastelijakritiikin" ympärillä pyörineen keskustelun lomassa myös ns. "ammattilaiskritiikki" osoittautuu joskus varsin hyödylliseksi nostamalla yllättäen esiin pienempien kustantamojen helmiä. :P Väärään aikaan on tosin onneksi löytänyt tiensä myös muutaman blogistin hyppysiin: sitä on kehunut mm. Hanna, joka kuvailee romaania vangitsevaksi; Tuulia, joka uskoo muistavansa kirjan vielä pitkään; sekä Kirjavinkkien Tuija, jonka mielestä romaani on pieni helmi.

Romaani todellakin onnistuu vangitsemaan heti alkulauseista lähtien: Isäni kuoli vain pari viikkoa syntymäni jälkeen. Minulle ei jäänyt muuta kuin valokuva.

Romaanin päähenkilö, aikuistumisen kynnyksellä oleva poika, kiinnostuu tästä valokuvasta ja siinä esiintyvästä salaperäisestä isästään - siitä, miten ja miksi tämä kuoli, miksi jäljelle jäi vain valokuva ja miksi äiti ei suostu kertomaan isästä mitään. Poika lähtee jäljittämään valokuvassa näkyvää rannekelloa Pariisiin ja yrittää samalla selvittää isänsä mysteeriä.

Kirjaa lukiessa nautin siitä, kuinka taidokkaasti kirjailija on onnistunut rakentamaan tarinan paljastamatta liikaa kerralla. Tapahtumien vyyhti aukeaa vähitellen, kun kirjassa hypätään ajassa taaksepäin Emil-isän nuoruuteen 1950-luvun Eurooppaan. Tarina lähestyy vääjäämättä menneisyyden ydinhetkiä ennen isän kuolemaa. Kirjan lukeminen on kuin kerisi lankakerää auki: isän salaisuudet paljastuvat lukijalle yhtä hitaasti kuin päähenkilöllekin (erityisesti jos lukija malttaa olla lukematta takakannen juonikuvausta liian tarkkaan! :P).  Lukija taitaa silti arvata asioiden oikean laidan ennen päähenkilöä, mutta sen jälkeen onkin jännittävää seurata ja odottaa, milloin ja miten isän mysteeri selviää pojalle.

Mistään kevyestä tarinasta ei kuitenkaan ole kyse: esipuheessa kuvaillaan teosta mestarillisen tarkkana psykologisena kuvauksena tematiikastaan. Vaikka kertomus pojasta selvittämässä isänsä salaista menneisyyttä tuntuu kuluneelta aiheelta, Väärään aikaan onnistui yllättämään ja koskettamaan. Minusta esipuhe osuu naulan kantaan siinä, että Sulzerilla on kyky kirjoittaa yhtä aikaa hyvin läheltä ja horisontaalisen etäältä. Kuulostaa aika epämääräiseltä, mutta kirjaa lukiessa huomasin hämmästeleväni sitä, miten kirjailija toisinaan tunkeutuu mahdollisimman syvälle henkilöiden syvimpiin, tiedostamattomiin ajatuksiin ja seuraavassa hetkessä taas tuntuu tarkkailevan kaikkea kylmän etäisesti tapahtumien ulkopuolelta.

Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tämän kirjan!

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan. LURRA Editions. 2012. 242 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Zur falschen Zeit
Suomentaja: Raija Nylander

HS kirjat: "Moraalinvartijat antavat kuoloniskun"
Kirjavinkit: Väärään aikaan

maanantai 9. heinäkuuta 2012

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Ensimmäistä kertaa Einarille valkeni, että hän oli kaksi ihmistä. Samalla hän tajusi, että hänellä ja Lilillä oli jotain yhteistäkin: osterinsiniset keuhkot, kurttuista mopsinpäätä muistuttava tykyttävä sydän ja silmät, jotka punoittivat usein väsymyksestä. Mutta päässä tuntui olevan kahdet aivot, kuin kahtia halkaistu saksanpähkinä. Einarin aivot ja Lilin aivot.

Kiinnostuin David Ebershoffin Tanskalaisesta tytöstä alun perin Kirjojen keskellä -blogin Maijan arvion ansiosta. Tositarinaan perustuva kertomus tanskalaisesta Einar Wegeneristä, jolle tehtiin yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksista, kuulosti niin erikoiselta, että pakkohan siihen oli tarttua. :)

Kööpenhaminalainen, keski-ikäistyvä taiteilijapariskunta, Einar ja Greta, viettää boheemia, huoletonta elämää. Menestyvä Einar maalaa synkkiä maisemakuvia, kun taas Greta keskittyy muotokuviin. Eräänä päivänä Greta kaipailee mallia erään maalauksensa viimeistelyyn ja käskee Einarin poseeraamaan hänelle naisen vaatteissa. Tapauksen ansiosta avioparin elämään astuu Lili, kaunis nuori nainen, joka alkaa "vierailla" Gretan luona yhä useammin.

Greta rohkaisee aviomiestään pukeutumaan Liliksi, kun tämä kerran niin haluaa. Muille Lili esitellään Einarin serkkuna. Greta saa julkisuutta maalaamalla muotokuvia Lilistä, mutta Lili itse on onneton. Jokin on pielessä: Lili tuntee olevansa vain ja ainoastaan nainen, mutta Einar kummittelee vielä jossain taustalla mielessä ja ennen kaikkea ruumiissa.

Minusta Einarin suhtautuminen Liliin vaikutti toisinaan jopa skitsofreniseltä. Einar häpeilee Liliä, mutta Lilinä esiintyessään hän ei tunnusta tai "muista" olevansa/olleensa myös mies. Välillä Einarin ajatukset kuulostavat itsepetokselta: hän ei halua myöntää Lilin olemassaoloa muille, mutta toisaalta heittäytyy Lilin rooliin sellaisella antaumuksella, että unohtaa kaiken muun. Greta ja Einar puhuvat Lilistä kuin tämä olisi joku ulkopuolinen henkilö, joka vain välillä "vierailee" heidän luonaan.

Gretan raskas rooli kaikessa tässä oli minusta kaikkein mielenkiintoisin: miten suhtautua rakkaaseen aviomieheen, joka päättää yhtäkkiä, että hän haluaa elää elämänsä mieluummin heteronaisena? Aluksi Greta tukee ja rohkaisee puolisoaan, kun tämä esiintyy Lilinä. Mutta vähitellen tilanteen absurdius saa Gretankin tuskastumaan:

Kesän mittaan oli sattunut toisinaan, että Einar ilmoitti Lilin tulevan päivälliselle jolloin epäonnistuneesta näyttelypäivästä uupunut Greta mietti, että voi luoja, kaikkein viimeksi minä tahdon syödä illallista tytöksi pukeutuneen mieheni kanssa.

Pian Greta tajuaa, että jos ja kun Einar muuttuu pysyvästi Liliksi, hän menettää rakastamansa aviomiehen eikä mikään ole enää entisellään. Heteronaisen identiteetin omaava Lili kun ei pysty olemaan täysin oma itsensä Gretan aviopuolisona. Silti pariskunnan välillä vallitsee syvä yhteys, joka ei katso sukupuolta: öisin, kun koko maailmassa ei ollut valveilla ketään muita kuin he kaksi, kun he makasivat hiljaa peitteiden alla pikkirillit toisiinsa kietoutuneina, Einar ei luottanut yhtä lujasti kehenkään muuhun.

Tanskalainen tyttö perustuu löyhästi tositapahtumiin: sen innoittajana on toiminut Einar Wegenerin ja hänen taiteilijavaimonsa Gerdan epätavallinen tarina. Tanskalaiselle Einarille tehtiin 1930-luvun alussa yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksista, mikä kohahdutti aikanaan Eurooppaa. David Ebershoff kirjoittaa myös siitä, kuinka tuntematon ilmiö transsukupuolisuus tuolloin oli ja kuinka eri lääkärit Einariin suhtautuivat. Kuvaukset varsinaisista leikkaustoimenpiteistä on jätetty suurelta osin lukijan mielikuvituksen varaan, mutta aika karun alkeellisilta ne kuulostavat. Kirjan pohjalta on tekeillä myös elokuva, jonka ohjaa Lasse Hallström ja jossa Einar/Liliä näyttelee näillä näkymin Nicole Kidman. //edit 2015: Lopulta elokuvan ohjasikin Tom Hooper ja Liliä näyttelee Eddie Redmayne!

Kuten Maijakin kirjoitti arviossaan, Tanskalainen tyttö ei ole mikään kaunokirjallinen mestariteos, mutta ajatuksia herättävä ja erittäin mielenkiintoinen tarina. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen Gretan ja Einar/Lilin kaunis, surumielinen suhde, jossa osataan antaa toiselle tilaa olla sitä, mitä toinen haluaa.

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava. 2000. 414 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Danish Girl
Suomentaja: Markku Päkkilä

HS kirjat: "Erilaisuuden kokemuksista, taitavasti"
Ilkka: "Taiteilijaelämää ja epätavallista rakkautta"

** So American -haasteen kategoriaan Modern Men Writers (1/5 suoritettu) **

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Jean Kwok: Girl in Translation

I was born with a talent. Not for dance, or comedy, or anything so delightful. I've always had a knack for school. Everything that was taught there, I could learn: quickly and without too much effort. [...] This is not to say that my education was always easy for me. When Ma and I moved to the U.S., I spoke only a few words of English, and for a very long time, I struggled.

Girl in Translation has been read and praised in many Finnish book blogs, especially last year when its translation, Käännöksiä, was published. This book was on my To-Be-Read list for a long time before I finally bought it and read it. Although the book is - as its name implies - about translations and translating, I wanted to read it as the untranslated, original English version.

The novel tells the story of Kim Chang and her mother, who immigrate to New York from Hong Kong. They are given the chance to start a new life in a new country, thanks to a seemingly helpful relative. But the promised land isn't all it's made up to be - as Kim and her mother discover soon enough. They have to live in a shabby apartment with no heating and a broken window. Both of them have to work inhumane hours in their relative's factory to pay for their trip to America and their rent. And 11-year-old Kim, who speaks only basic English, has to go to a local school that doesn't understand her language problems let alone her difficulties to become adjusted to a new culture.

I think that Girl in Translation is a pretty typical, 'through-hardships-to-the-stars' immigration story where foreign immigrants moving to the U.S. pursue the "American dream". They struggle through difficulties and finally, through hard work and persistence, become well-adjusted, integrated, happy citizens - at least in an ideal situation. But one could also argue that there is something wrong with a system that fails to recognize struggling immigrants like Kim and her mother. Why doesn't the school help Kim as she obviously had language difficulties in the beginning? Why doesn't anyone care where Kim and her mother live or work? The novel certainly doesn't paint a very positive picture of the social security system or integration procedure of the country. Kim and her mother are left very much alone and receive very little support from their new environment.

I enjoyed reading the novel, although it was a bit predictable. Kim seemed almost too perfect, too successful at school to be a believable character. She's always acing her exams, excelling in all her subjects, positively surprising her teachers and herself again and again, obtaining scholarships, passing entrance exams etc. etc. The novel seems to idolize academic achievement and intelligence (it actually sort of reminds me of Amy Chua's Battle Hymn of the Tiger Mother in this respect!) Afterwards, I was left with the question: what if Kim had not been a scientific genius, but an ordinary, average student (as presumably most immigrants' children are)? Would the story have been less happy, but perhaps more realistic?

Last but not least, I have to say that the book covers of Girl in Translation are all beautiful! Except the last one from Denmark is a bit strange... :)

Cover: Lisa Fyfe (Finnish hardcover)
Cover: Getty Images (English paperback)
Dutch hardcover
Dutch paperback
Danish hardcover
Jean Kwok: Girl in Translation. Penguin. 2010.

JeanKwok.com
Wikipedia: Jean Kwok

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (1/3 suoritettu) ja Modern Women Writers (4/5 suoritettu) **

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa tuli taas luettua vähän enemmän kuin toukokuussa. Kuukauden lukusaldoon mahtuu mukaan pari romaania, kolme novellikokoelmaa, yksi nuorten fantasiakirja sekä viimeisenä vaan ei vähäisimpänä... yksi Viisikko! Ajattelin nimittäin nostalgiatrippailla vähän kesän mittaan ja lueskella lapsuuden suosikkejani Enid Blytonin Viisikko-sarjan muodossa. Ainakin ensimmäisen kirjan (sarjan kirja #2) perusteella lomillaan seikkailevien brittilapsukaisten viehätysvoima on säilynyt, vaikka nyt lukiessa panee merkille ehkä vähän erilaisia asioita kuin lapsena. Mutta Viisikosta vielä enemmän asiaa myöhemmin omassa päivityksessään.

Kesäkuun luetut:
Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen
Eeva Rohas: Keltaiset tyypit
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Tuuve Aro: Himokone
Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

Alain Claude Sulzerin kirjan luin pelkästään Hesarin harvinaisen paljon ylisanoja sisältävän arvion perusteella, ja täytyy sanoa, että kriitikko ei liioitellut. Romaani oli suorastaan pelottavan hyvä.

Myös Katherine Boon fiktion ja faktan rajamailla hiiviskelevä dokumenttiromaani erään Mumbain slummin arjesta oli huikeaa luettavaa. Keltaiset tyypit oli melko mitäänsanomaton, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ainakin lähes yhtä hauska kuin edellinenkin ja Himokone Tuuve Aroa parhaimmillaan.

Kuukauden suurin pettymys oli Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Hiekkasotilaat, eli Routasisarukset-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa osoitti, että Suomessakin osataan kirjoittaa todella laadukasta nuorille suunnattua fantasiaa, mutta toinen osa oli minusta niin sekava ja poukkoileva, ettei kirjasta saanut missään vaiheessa kunnon otetta. Harmi, koska tämä on niitä kirjoja, joista ihan oikeasti olisin halunnut pitää... :P

Tuttuun tapaan varsinaiset arvioni kirjoista ovat vasta tuloillaan, joten perästä kuuluu vielä syväanalyysia (= epämääräisten adjektiivien sisältämää tilitystä) em. kirjoista. :)

Kesäkuussa blogiini eksyttiin jälleen mm. seuraavilla hassuilla hakusanoilla:
liikaa kissoja englantilaisperheessä
äänen värähtäminen
onko 1q84 suomennettu

Viimeiseen voin vastata, että ei ole, valitettavasti. Murakamin tiiliskivi taitaa olla melkoisen haastava ja työläs tapaus kääntää. Jos joku kustantamo ja kääntäjä suomennosurakkaan uskaltaa ryhtyä, niin nostan oikopäätä heille hattua ja postitan vaikka kimpun ruusuja. :)

Nyt hyökkään David Nichollsin Kaikki peliin -romaanin viimeisten sivujen kimppuun!

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta

Kannen kuva: Mike Powell
Hän puhuu arkisesta asiasta selkeällä kielellä ja kuitenkin hänen aiheensa on suuri tabu, josta ei pidä puhua. Aiheesta ei ole aikaisemmin keskusteltu, siitä ei ole voitu keskustella, ei lehtien palstoilla eikä juhlallisissa illallispöydissä. Hän puhuu silti ja käyttää puheenvuoron seksuaalisista vähemmistöistä urheilussa. Naiset katsovat toisiaan ja minäkin nyökkään heidän mukanaan, ymmärtävästi, kauhistellen.
Hän puhuu minusta, eikä vierustoverini tiedä, että tämä nainen puhuu juuri minusta.

Nyt EM-kotikisojen ja kesäolympialaisten vuonna suomalaisen huippu-urheilijan kirjoittama romaani tuntuu erityisen ajankohtaiselta. Entinen pituushyppääjä ja kolmiloikkaaja Heli Kruger on urheilu-uransa jälkeen julkaissut kaksi romaania, Olen koskettanut taivasta (2005) ja Pidä minusta kiinni (2007). Näistä ensimmäinen oli roikkunut lukulistallani jo pitkään ja käsittelee melko arkaluonteista tabuaihetta: seksuaalivähemmistöjä huippu-urheilun parissa.

Suhtauduin kuitenkin etukäteen pienoisella varauksella romaaniin. Kruger oli aikoinaan pienimuotoinen julkkis ainakin yleisurheilupiireissä, ja julkkisten kirjoittamat kirjat ovat minusta aina hieman epäilyttäviä. Omaelämäkerrallisissa romaaneissa on usein ehkä pienimuotoista paljastelun ja huomiohakuisuuden makua... Krugerin oma ura on selvästi myös hänen esikoisromaaninsa taustalla: kirjan päähenkilö on pituushyppääjä Venla Saarinen, joka tähtää Ateenan olympialaisiin (samaisissa kisoissa Kruger osallistui sekä pituushyppyyn että kolmiloikkaan). Urheilu on aina kuulunut olennaisena osana Venlan elämään ja kirjassa paneudutaan yksityiskohtaisesti tiukkoihin harjoitteluaikatauluihin, ärsyttäviin valmentajiin ja urheilijan elämän vähemmän loistokkaaseen puoleen. Monet näistä asioista kumpuavat varmasti osittain Krugerin omista kokemuksista.

Parrasvalojen ulkopuolella Venlan yksityiselämään kuuluu myös Inka, peruskoulunopettaja, jonka kanssa Venla päätyy suhteeseen. Valmentaja, sponsorit ja media vaativat kuitenkin heteroimagon ylläpitämistä ja suhde täytyy salata. Kruger on osannut kuvata hienosti yksityisen ja julkisen elämän ristiriidan paineissa kamppailevan ihmisen tunteita:

Minä pelkään. Minä voin jäädä kiinni kuin rikollinen rikospaikalta. Tässä ja nyt. Sopivasti kaikkien silmien alla. Ja kuitenkin, minä juoksen vapaana ja minä juoksen lujempaa kuin koskaan aikaisemmin.
Tällaista vauhtia ette ole ennen nähneet.
He eivät saa minua kiinni. Mutta juostessani pelkään, jokaisella askeleella on kiinnijäämisen vaara. [...]
On mietittävä, on sulauduttava, on kuulosteltava ja ennen kaikkea on oltava vahva. Ja vahva minä olen, vahva minusta on tullut.

En epäile yhtään, etteikö reaktio seksuaalivähemmistöihin monissa Suomen urheiluseuroissa ole juuri sellainen kuin romaanissa on kuvailtu:

- Ei meillä ole seksuaalisen vähemmistön edustajia. Emme me ole törmänneet tuollaiseen asiaan.
- Ja sopeutuisiko sellainen pelaaja lainkaan joukkueeseen, se kai olisi ensin selvitettävä.
Oma liittoni ei vastannut kyselyyn lainkaan. Eipä tietenkään. Eihän minua ole heille. Ei ihmisenä. Mutta tuloksena ja haluttuna värikuvana minä kyllä kelpaan edustamaan heitä heidän julkaisuihinsa, ja pöytäkeskusteluihin, jos tulos on ollut tarpeeksi kaunis ääneen sanottavaksi.

Kirjassa kerrotaan myös melko katkeransävyisesti siitä, millaisia odotuksia Suomen hullu urheilukansa pahimmillaan asettaa kotimaisille urheilijoille. Nytkin EM-kisojen aikaan on puhuttu siitä, miten suomalaisille penkkiurheilijoille kelpaa vain mitali; kaikki neljännestä sijasta alaspäin on katsojille pettymys. Viis siitä tekeekö urheilija oman ennätyksensä tai kauden parhaansa; vain voitolla on väliä. Kirjassa kritisoidaan tätä suhteettomien paineiden ja odotusten asettamista suomalaisurheilijoille aika rajusti:

He haluavat ohjailla minua ja leikitellä minulla omien mieltymystensä mukaan. Sitä he tahtovat, esineellistää minut, jotta he voivat itse nauttia ja istua sohvalla ja olla ylpeitä itsestään: 
- Näin hyviä me olemme, me suomalaiset. 
He vaativat minua palauttamaan rahani takaisin, jotka olen valtiolta nyhtänyt, vienyt heidän kädestään ja heittänyt kultarahat taakseni katsomatta kaivoon. Köyhille minun pitäisi ne jakaa. Esittää sirkushuvia kansalle ja tuoda mitali kotiin. Sitten olen kaiken sen vaivan arvoinen. Kalliilla rahalla minun täytyy ostaa paikkani urheilurintamalla ja ihmisten sydämissä. Mutta eivät he minua halua, he haluavat rakastaa sitä kaikkensa antavaa suurta tähteä, jollaista maailma ei ole vielä päällään kantanut, niin suurta ja ihmeellistä, että sellaista tuskin voi olla olemassa.

Romaanin dialogi on välillä kömpelön kökköä ja vertauskuvat lipsahtavat teennäisen ja kuluneen puolelle. Mutta viis siitä. Kruger on kirjoittanut hienon romaanin aiheesta, jota on harvoin käsitelty kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Suosittelen! :)

Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta. Otava. 2005. 226 sivua.

Otava: Olen koskettanut taivasta
Otava: Heli Kruger
HS kirjat: "Ei erotiikasta vaan ennakkoluuloista"