Siirry pääsisältöön

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Pöytäni ääressä avasin Koraanin ja aloin taas opetella ulkoa säkeitä siitä kohdasta, johon olin jäänyt. Koivikossa olin tajunnut, että minun pitäisi opiskella hafiziksi. Silloin vanhempani pelastuisivat. Niin Mina oli sanonut. Jokainen hafiz saa paikan paratiisista itsensä lisäksi myös vanhemmilleen.
Isä pelastuisi juomisesta ja rakastajattarista riippumatta.

Pistin Ayad Akhtarin esikoisromaanin nimen korvan taakse muistiin jo keväällä, kun bongasin sen Otavan katalogista. Ulkomaisissa blogeissakin hehkutettu kirja kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka toisaalta aihe on melko loppuun kaluttu: näitä Yhdysvaltoihin sijoittuvia maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kasvu- ja sopeutumistarinoita on pilvin pimein.

Appelsiininkuorten katu on osa tätä amerikkalaista maahanmuuttajakirjallisuutta, jossa kulttuurit ja uskonnot törmäilevät yhteen niin että ryskyy. Romaani on kasvukertomus nuoresta Hayatista, jonka pakistanilaistaustainen perhe elää amerikkalaisessa lähiössä. Kymmenvuotias Hayat etsii omaa identiteettiään, uskoaan ja seksuaalisuuttaan. Lisämaustetta soppaan tuo se, että Hayatin vanhempien avioliitto rakoilee, kun äidin perinteet ja uskonnollisuus eivät sovi yhteen isän maallisemman elämäntavan kanssa. Perheen kotiin muuttaa äidin sisar, Mina, jonka kauneus ja älykkyys lumoavat Hayatin:

Huomasin jo kaukaa, että Mina näytti erilaiselta. Terävämmältä. Entistä lumoavammalta. Hän katsoi minua silmiin, ja vatsaani kouristi. Hän oli vieras minulle ja minun piti jotenkin ylittää kuilu, tehdä hänet taas omakseni.
En ymmärtänyt, mistä oli kyse. 

Mina-täti opettaa pojalle Koraanin saloja, mutta löytää samalla itse yllättävän, kielletyn rakkauden uudesta kotimaastaan. Hayat päättää yrittää tehdä vaikutuksen Minaan opettelemalla Koraanin ulkoa, jolloin hänestä tulisi islamin oppien mukaisesti hafiz. Samalla hän yrittää pelastaa vanhempiensa avioliiton.

Vaikka romaani oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa, siitä jäi aika mitäänsanomaton, jopa hiukan tylsä kuva. Tuntui siltä, että vastaavanlaisia kasvukertomuksia ja "itsensälöytämistarinoita" on tullut luettua kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Ainoa asia, mikä tässä kirjassa oli positiivisella tavalla erilaista, oli uskonnon nivoutuminen tiiviisti osaksi tarinaa ja Hayatin elämää. Usein muslimiperheitä kuvaillaan romaaneissa vain erilaisten stereotypioiden ja kärjistysten kautta, mutta Akhtarin romaanissa uskonto oli hiukan moniulotteisempaa sekä jotenkin arkisempaa ja luontevampaa. Onkohan kirjailijan tarkoituksena ollut myös sivistää hiukan lukijaa? Ainakin romaaniin oli ripoteltu melko runsaasti kaikenlaisia faktoja islamista ja Koraanista; siinä mielessä kirjan lukeminen oli myös opettavainen kokemus. ;) Toisaalta romaanissa kuitenkin annetaan lopulta ymmärtää, että uskonto voi myös johtaa harhaan, ja uskonnollisuuden nimissä voi tehdä myös harkitsemattomia, peruuttamattomia tekoja...

Appelsiininkuorten kadulla on vieraillut myös mm. Hanna, joka kuvailee kirjaa hyvin rullaavaksi lukuromaaniksi; Mari A., jonka mielestä kirja oli nopealukuinen ja jopa yllättävä; ja Sanna, jonka tarina vei mennessään.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu. Otava. 2012. 352 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: American Dervish
Suomentaja: Katariina Kaila

AyadAkhtar.com
Otava: Appelsiininkuorten katu

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (3/3 suoritettu) ja Modern Men Writers (2/5 suoritettu) **

Kommentit

  1. Olihan tämä lopulta aika yllätyksetön ja samantapainen kuin moni muu kirja, mutta minä viihdyin tämän parissa ja minusta tämä oli hyvä lukuromaani. Kiva kun luit!:)

    VastaaPoista
  2. Musta tämä ei ollut mitäänsanomaton. Olihan tässä viihdyttäviäkin piirteitä, mutta en ole aiemmin lukenut maahanmuuttajakirjaa, jossa uskontoa olisi voitu käsitellä yhtä räväkästi. Ehkä Zadie Smith on kirjoittanut samaan tyyliin, mutta minusta yhtä isosti ei ole uskontoa kyseenalaistettu muissa kirjoissa. Islamin usko on kuitenkin niin paljon syvemmällä ihmisessä kuin vaikkapa kristinusko, että minusta tämä oli rohkea veto, kun ottaa huomioon, että se oli kuitenkin viihteellinen kirja.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude