Siirry pääsisältöön

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Jotkut kirjat jäivät mieleen värikkäinä varjoina näkökentän rajamailla, epämääräisen tavoittamattomina kuin jokin mikä vilahtaa sateessa kiitävän ajoneuvon ikkunasta nähtynä: suoraan katsottuina ne kuitenkin hävisivät.

Vieraan lapsi on brittiläiseen yläluokkaiseen elämään pureutuva kronikka. Kirjan takakannessa silmään pistää heti ensimmäisenä The Guardianista otettu lainaus, "Elegantti, viettelevä ja erittäin nautinnollinen," mikä saa romaanin kuulostamaan lähinnä gourmet-aterialta. :D Kansien välistä paljastuu tosiaan melkoinen pala purtavaksi; Hollinghurst ei päästä lukijaansa helpolla. Välillä kuvaillaan yhtä yksittäistä illanviettoa sivukaupalla ja seuraavassa hetkessä hypätäänkin parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Viiteen osaan jaetussa romaanissa tarina kulkee läpi vuosikymmenien vuodesta 1913 aina vuoteen 2008 asti, ja värikäs henkilökaarti vanhenee ja vaihtuu joka osassa. Ainakin minulle tuotti välillä vaikeuksia pysyä mukana ajallisissa harppauksissa ja yrittää päästä kärryille siitä, mitä edellisissä osissa tutuksi tulleille henkilöille oli tapahtunut ja miten kussakin osassa ilmaantuvat uudet henkilöt liittyivät vanhoihin.

Romaanin ensimmäisen osa sijoittuu Two Acresin hienoon englantilaiskartanoon, jossa teini-ikäinen Daphne ja hänen äitinsä odottavat malttamattomina Oxfordissa opiskelevan Georgen ja tämän opiskelutoverin Cecil Valancen vierailua. Vierailun aikana hurmaavan aristokraattinen runoilijanalku Cecil saa koko talon pauloihinsa; eikä vähiten Georgen pikkusiskoa Daphnea. Cecilin vierailusta muodostuu eräänlainen käännekohta tai keskiö, josta sisarusten ja muun perheen elämäntarinat lähtevät haarautumaan kukin omaan suuntaansa. Sodassa kaatuneen Cecilin runoista tulee kuuluisia, erityisesti yhdestä, Two Acresin vierailun aikana kirjoitetusta rakkausrunosta. Vuosikymmeniä vierailun jälkeen eräs innokas elämänkerturi alkaa selvittää Cecilin runon todellista kohdetta...

Vieraan lapsesta tuli mieleen Ian McEwanin Sovitus jo heti kansikuvasta, jossa nainen ja kaksi miestä astelevat (juoksevat?) puutarhassa. Sovituksen piirteitä on myös juonessa: hienostunut, yläluokkainen kartanomiljöö; pikkutyttö, joka ehkä näki jotain sopimatonta tai sitten ei; yksi ainoa hetki, joka saattaa vaikuttaa koko loppuelämään... Sovituksen lisäksi Hollinghurst nostaa myös jonkinlaista kirjallista hattua Evelyn Waugh'n Mennyt maailma -romaanin suuntaan, jossa on myös omituinen, kartanoon sijoittuva kolmiodraama sisaren, veljen ja vierailevan taiteilijan välillä. Sekä Waugh'n että Hollinghurstin romaanissa maailmansota toimii suurena yhdistävänä ja erottavana tekijänä henkilöiden välillä.

Tässä arvostelussa ylimpänä oleva lainaus Vieraan lapsesta kuvaa tavallaan myös omaa lukukokemustani. Jotenkin romaanista oli vaikea saada otetta tai muodostaa yhtenäistä kokonaiskuvaa. Yllättäen tämä tunne ei juurikaan vähentänyt lukunautintoa, päinvastoin. Lukiessa oli koko ajan jotenkin nostalginen, haikea olo. Ne henkilöt, joiden luulin kirjan alussa olevan sen päähenkilöitä, olivat loppupuolelle tultaessa joko hävinneet tarinasta täysin tai muuttuneet etäisiksi, epämääräisiksi menneisyyden muistoiksi. Romaanin alkuasetelma antoi pian tilaa uusille juonikuvioille, elämäntarinat muuttuivat ja vääristyivät, unohtuivat ja katosivat pois.

Romaanissa onkin kyse muistoista ja menneisyydestä sekä siitä, miten muistojen takana oleviin todellisiin tapahtumiin on hankalaa, ellei mahdotonta päästä käsiksi jälkeenpäin. Kuten eräs romaanin vanhemmista henkilöhahmoista toteaa, muistot olivat vain muistojen muistoja. Kirjan loppupuolella pohdiskellaankin sitä, voiko edesmenneiden henkilöiden elämäntarinoita enää tavoittaa, voiko salaisuuksia penkoa ja totuuksia paljastaa vuosien jälkeen.

Mutta mikä tästä romaanista teki sitten niin hyvän? No tietenkin Hollinghurstin uskomattoman taidokas kirjoitustyyli, jota oli pakko välillä ihan pysähtyä ihmettelemään ja ihastelemaan! Voin kuvitella, että tyyli jakaa lukijoita: toiset varmasti arvostavat ja nauttivat kirjailijan pienimpiinkin yksityiskohtiin paneutuvasta, pedanttisen pikkutarkasta tavasta kuvailla esimerkiksi päivällisiä. Jokainen katse, ilme, lausahdus ja ele kuvaillaan tarkkaan. Toisia taas varmasti ärsyttää ja pitkästyttää lukea jokaisesta silmänpilkahduksesta, käden liikahduksesta, tahattomasta säpsähdyksestä ja kielellisestä lipsahduksesta.

Hollinghurstin henkilöhahmo saattaa esimerkiksi vaikuttaa yhtaikaa vain lievästi harmistuneelta, hämmentyneeltä kyllä mutta samalla suorastaan helpottuneelta ja alistuneelta. Tai äiti saattaa ojentaa tyttärelleen lasillisen inkivääribrandya toinen kulmakarva koholla mutta hilliten hymynsä kuin kurillaan. Tai samalla hänen veljensä ilmeili ikään kuin olisi aikonut valittaa tai vitsailla, tai sanoa ylipäätään edes jotakin, mutta mitään ei kuulunut. Tai drinkin saadessaan vieras katsahti siihen tyytyväisenä hymyillen mutta odottamatta liikoja kuin olisi antanut ymmärtää, että hän tiesi kyllä mitä siitä seuraisi. Välillä romaanin tyylissä on suorastaan proustilaista pakkomielteisyyttä pieniin yksityiskohtiin: esimerkiksi juhlissa eräs vieraista kiinnittää huomiota edessään istuvan naisen leningin kauluksen ulkopuolelle jääneeseen merkkilappuseen ja alkaa tutkiskella sitä! :)

Yleensä olen yksityiskohtaisen kuvailun kanssa vähän kärsimätön, esimerkiksi Proust ei oikein ollut minun juttuni. Vieraan lapsen tyyli kuitenkin lumosi, ihmetytti ja kiehtoi. Tuntui siltä, että olisin jaksanut lukea päivällisvieraiden eleistä ja ilmeistä, äänenpainoista ja mahdollisista taka-ajatuksista loputtomiin! Vaikka romaanin varsinainen juoni (jos sellaista oli) jäi minulle hämäräksi ja loppuratkaisu aiheutti enemmän hämmennystä kuin ahaa-elämyksiä, niin rakastin tätä kirjaa!

Vieraan lapsi on aiheuttanut vaihtelevissa määrin hämmennystä ja ihastusta myös Kirjavassa kammarissa sekä Leena Lumin, Amman ja Liisan blogeissa.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava. 2012. 540 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Stranger's Child
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava: Vieraan lapsi
Kirjavinkit: Vieraan lapsi
HS-haastattelu: "Vaiettu maailma"

Kommentit

  1. Ah. ♥ Tämä kirja on vain parantunut mielessä lukemisen jälkeen. Loppu jäi minullekin hämäräksi, mutta kai sen sitten pitikin jäädä...

    VastaaPoista
  2. Hymyilen täällä noille valitsemillesi esimerkeille Hollinghurstin yksityiskohtaisuudesta. :) Minua se ärsytti hiukan kirjan alussa, mutta minulla oli muutenkin alun kanssa vähän vaikeaa. Sitten kun pääsin sisälle kirjaan ja sen henkilöihin, yksityiskohtaisuuskin alkoi enemmän viehättää kuin ärsyttää.

    Hieno kirja ja hienosti kirjoitit siitä.

    VastaaPoista
  3. Olen lukemassa tätä juuri nyt ja nyökyttelen sinun kirjoituksellesi. Minäkin olen kärsimätön yksityiskohtien kanssa - tai ristiriitainen, koska toisinaan jaarittelu pitkästyttää, toisinaan taas kiehtoo ja vie mukanaan. Tämä kirja on vienyt. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude