Siirry pääsisältöön

Laura Save: Paljain jaloin

Millaista on sairastua syöpään?
Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äänettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärillä on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. [...]
Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä. [...]
Alan tottua hoitojen rytmiin ja vain niihin. En tunne olevani potilas enkä ainakaan syöpäpotilas, en vieläkään. Tulen kohdelluksi sairautena, kasvottomana potilaana ja toimenpiteiden jatkumona. Ja välillä kauniisti, mutta sekään ei tunnu oikealta. Oliko minulla jossain perhe, poika... koti?

On kirjoja, jotka tulevat niin sanotusti lähelle. Ja sitten on kirjoja, jotka tulevat iholle, mieleen ja ajatuksiin... Melkein liian lähelle.

Laura Save, alle kolmikymppinen nuori nainen, lääkisopiskelija ja toinen pienen Otso-vauvan kahdesta äidistä, saa kuulla sairastavansa luusyöpää.

Kun on itse alle kolmikymppinen nuori nainen ja toinen pienen vauvan kahdesta äidistä, niin elämäntilanne liippaa niin läheltä, että tuskin lähempää voisi olla... Onneksi.

Ennen kirjan lukemista mietin tosissani, pystynkö ylipäätään lukemaan sen vai tuntuuko se liian omakohtaiselta. Onnistunko etäännyttämään itseni kirjan tapahtumista ja henkilöiden tunteista, koska en välttämättä halua samastua niihin enää yhtään enempää?

Puolisoni (sattumalta lääkisopiskelija...) ilmoitti, että hän ei ainakaan moista pystyisi lukemaan.

Luin silti. Nopeasti, yhdellä kertaa. Yritin pysytellä etäällä. Yritin olla samastumatta, pohtimatta asiaa liikaa. Onnistuin aika huonosti...

En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Etäännytysyrityksistäni huolimatta tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi, kun pääsin lukemaan - ja samalla melkein tahtomattani kuvittelemaan - millaista syöpään sairastuminen voi konkreettisesti olla. Kirja kertoo hyvin yksityiskohtaisesti sekä kliinisestä hoitoprosessista että syvimmistä henkilökohtaisista tunteista. Millainen prosessi sairaalassa lähtee liikkeelle, kun selviää, että jollakulla on syöpä. Kuinka sitä hoidetaan lääkkeillä, joilla on niin hurjia sivuvaikutuksia, että niitä joudutaan hoitamaan samaan aikaan toisilla lääkkeillä. Kuinka omasta ruumiista tulee vastenmielinen vihollinen, jota ei voi sietää, mutta jota ilman ei voi elää. Kuinka löytää aivan uusia itsesäälin tasoja, vaikka yrittää väkisin löytää jotain positiivista. Kuinka, kaikesta huolimatta, Syöpäklinikan osastolla saattaa yöllä iskeä riemastuttavan hallitsematon hikka- ja hihittelykohtaus... :)

Kaikkien, jotka vain uskaltavat, kannattaa lukea tämä kirja. Mutta erityisesti syöpäpotilaiden kanssa työskentelevien pitäisi tutustua tähän. Ihan puhtaasti lääketieteellisessä mielessä harvoin saa käsiinsä näin arvokkaan yksityiskohtaista, potilaan näkökulmasta kerrottua tietoa syöpähoidoista. Ja vieläpä potilaan, joka lääketieteen opintojensa ansiosta ymmärtää tasan tarkkaan ja osaa selittää, mistä sairaudessa ja sen hoidossa on kyse! Kirja onkin huomattu ja arvosteltu myös mm. Lääkärilehdessä.

Kirjan koskettavin puoli on silti sen rivien välistä kuultava varovainen toiveikkuus, surumielinen kaipaus, inhimillisyys. Ja se mahdoton: hyvästien jättäminen paitsi omalle elämälle, unelmille ja tulevaisuudelle, myös omalle puolisolle ja lapselle.

Välillä iskee paniikki kun mietin, mitä kaikkea minulta jää kokematta siksi, että olen sairastunut. Olin ajatellut, että eläisin koko elämäni Sofian kanssa, että vanhenisimme yhdessä ja keksisimme jonkin aivan uuden harrastuksen tai tavoitteen sitten joskus eläkkeellä. Että rakastuisimme toisiimme aina yhä uudestaan ja olisimme toistemme tukena elämän kohtuullisenkokoisissa karikoissa. Että voisimme yhdessä kasvattaa Otsosta kunnon miehen ja parhaimmassa tapauksessa saada vielä lapsen tai kaksi Otsolle sisaruksiksi.

Kirja on tehnyt vaikutuksen myös Annamiin, Susaan, Annika K:hon ja Kristaan.

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY. 2013. 380 sivua.

WSOY: Paljain jaloin
WSOY: Laura Save

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude