Siirry pääsisältöön

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kansi: Päivi Puustinen
Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.

Joel Haahtela teki sen jälleen. Tähtikirkas, lumivalkea lumosi minut täysin; olin jo ensimmäisten sivujen jälkeen täysin koukussa kirjaan. Romaani vei minut Pariisiin vuonna 1889, jossa yksinäinen, nuori mies yrittää tehdä taidetta ja luoda uraa. Samalla hän kirjoittaa päiväkirjamaisia kirjeitä jollekulle, jonka identiteetti jää ainakin alussa hämäräksi. Kirjeiden vastaanottaja ei vastaa, mutta kirjeet ovat kirjoittajan tapa kirjoittaa itseään ja omaa identiteettiään esiin, luoda itseään uudelleen vieraassa paikassa.

Siinä missä Traumbachista jäi minulle jotenkin ahdistava ja klaustrofobinen olo (muistikuvieni mukaan siinä vain puikkelehdittiin jatkuvasti kapeilla kujilla ja sokkeloisissa rakennuksissa), niin Tähtikirkas, lumivalkea on avara ja levittäytyy kaikin tavoin laajemmalle. Romaani on ensinnäkin reilusti pitempi kuin yksikään Haahtelan aiemmista teoksista ja ulottuu suhteellisen pitkälle ajanjaksolle 1800-luvun lopulta vuoteen 2012 saakka. Siinä matkustetaan Euroopasta aina Kaakkois-Aasiaan asti. Romaanin osat ovat hyvin erilaiset ja pidin alkupuolesta enemmän kuin lopusta. Puolisoni mielestä romaani taas parani loppua kohden. Makuasioista ei voi kiistellä (mutta kyllä niistä saa kiihkeän keskustelun aikaan klo 23.30 illalla, kun toinenkin luki kirjan loppuun!). ;)

Haahtela on yksi niistä kirjailijoista, joita jopa ehdin kuulemaan lyhyiksi jääneillä kirjamessuillani. Huonosta haastattelijasta huolimatta oli mielenkiintoista kuulla kirjailijan omia mietteitä kirjasta. Haahtela mm. mainitsi, että romaani on hänelle eräänlainen paluu nuoruuteen, koska hän on itsekin harrastanut nuorempana maalausta, erityisesti impressionistisia maalauksia!

Tähtikirkas, lumivalkea -romaanissa on paljon tuttua Haahtelaa: itseään tai paikkaansa maailmassa etsivä mieshenkilö, joka ei oikein koskaan tunnu pääsevän perille sinne, minne hän on menossa. Ainoa pysyvä henkilö miehen elämässä, entinen rakastettu ja kirjeiden vastaanottaja, hiipuu pois mielestä, mitä kauemmas mies hänestä ajautuu.

Ainoa miinus oli se, että romaanin viittaukset toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin tuntuivat jotenkin liian itsestään selvältä ratkaisulta. Toisaalta ihailin sitä, kuinka Haahtela piti jatkuvasti romaanin päähenkilön ja tämän kirjeiden päiväykset juuri suurten tapahtumien ulkopuolella: aina oltiin jonkin merkittävän historiallisen tapahtuman tai sodan kynnyksellä, muttei koskaan sen ytimessä. Romaanin päähenkilön tavoin myös lukija jää jollain tavalla ulkopuoliseksi. Tarinan aukot pitää täyttää itse.

Romaanin alku on runsas, kieli monipuolista ja rikasta, nuorelle miehelle sattuu ja tapahtuu. Vähitellen kertojan äidinkieli köyhtyy (Haahtela kertoi haastattelussa tämän olevan tarkoituksellista), vauhti hidastuu, identiteetti katoaa ja mieli tyhjenee, kunnes jäljelle jää... niin, mitä? Kirjaimia, kuvioita, mielen muotoja. Ehkä pari toiveikasta perhostakin. :)

Tämä oli yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut. Olisin mielelläni nähnyt sen Finlandia-ehdokkaidenkin listalla!

Kirjan ovat lukeneet myös Henna, Katja, Maria, Anneli, Jenni, Sanna, Pekka ja lukuisat muut.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava. 2013. 270 sivua.

Otava: Tähtikirkas, lumivalkea
HS: "Päättyykö kaikki sairaskertomukseen?"
Kirjavinkit: Tähtikirkas, lumivalkea

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Aivan loistavasti kiteytetty arvio muuten sinulla tästä teoksesta! :)

      Poista
    2. Kiitos. :) Omasikin on hieno!

      Poista
  2. Komppaan Pekkaa: <3 . En lukenut arviotasi kovin tarkkaan, sillä oma juttuni odottelee vielä luonnoskansiossa, mutta minutkin tämä kirja lumosi täysin! <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude