tiistai 30. joulukuuta 2014

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Ihastuin Linda Bondestamin omaperäiseen, kulmikkaaseen piirrostyyliin jo Aimo ja Unto -kirjan myötä. Hänen kuvittamansa Oma pieni pikkuruinen oli vuoden 2014 Finlandia Junior -palkintoehdokkaana.

Pixonin pojat kertoo Pekasta, Ollista, Ollesta ja Billestä, jotka katsovat mielellään televisiota ja syövät samalla muroja ja karkkia. Äiti yrittää välillä patistella poikia ulos leikkimään, mutta tietokoneiden ja televisioiden ruutujen kajo on Pixonin pojista kotoisampaa kuin auringon valo.


Television katsomisen ja karkin mussuttamisen takia poikien lihaksetkin ovat pienet kuin herneet ja heillä on reikäiset hampaat. Kalpeat ja mustatukkaiset pojat silmäpusseineen näyttävät aivan gooteilta.


Eräänä aamuna tapahtuu katastrofi: televisio hajoaa. Pixonin pojat joutuvat toteamaan, että todellisuus on toisenlainen, harmaampi mutta reunoiltaan terävä.

He uskaltautuvat rappukäytävään (jonka lattianrajassa on vähän pölyä) ja sitten naapurin naisparin luo syömään jännittävältä kuulostavaa vatkulia. Takapihalta löytyy mattoteline, jolla voi keinua. Pihalle saapuu roska-auto, joka haisee happamalta maidolta ja kuolleilta kukilta. Talonmies haravoi lehtiä. Maailmasta löytyy arkista havainnoitavaa.

Pixonin pojat keksivät, että pihalla voi leikkiä dinosaurusleikkiä. Leikki jatkuu, kunnes on pimeää ja on aika lähteä kotiin.

Sitten tapahtuu yllättävä käänne: vuosien myötä sokeri ja paikallaan istuminen on heikentänyt poikia niin, että he pyörtyvät noustessaan ylös portaita. He kaatuvat ja kuolevat.


Ja äiti haudalla, missä pienen pienet arkut makaavat,
kuuset huojuvat mustina, kukat tiputtavat terälehtiään...

Synkkyyttä seuraa kuitenkin helpottava ilo: Ei sentään, huijasin! Eivät he suinkaan kuole.

Oikeasti Pixonin pojat palaavat kotiin niin punaposkisina, että äiti jo ihmettelee, ovatko he sairastuneet vihurirokkoon.

Bondestamin hiilenmusta kuvitus, jossa kirkkaita värejä on käytetty säästellen, antaa kirjalle synkän tunnelman. Luurankojen ja pienten ruumisarkkujen esittelemisen takia en ehkä lukisi tätä aivan pienen lapsen kanssa, joka ei osaa arvostaa mustaa huumoria.

Pixonin pojat kritisoi nykypäivän lasten riippuvuutta televisiosta ja tietokoneesta. Se pelottelee pilke silmäkulmassa, ei saarnaa kulmat kurtussa. Tyylikkäästi kuvitettu ja taidokkaasti kirjoitettu kirja yllätti ainakin minut makaaberilla kuoleman käsittelyllä.

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo. Teos & Schildts & Söderströms. 2013.
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Pixon och TV:s hemliga sken
Suomentaja: Maarit Halmesarka

Teos: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo
Teos: Malin Kivelä
Teos: Linda Bondestam
Kirjavinkit: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

maanantai 24. marraskuuta 2014

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

VERGILIUS (allapäin, painaen kätensä kasvojensa sivuille): Kuinka voi olla olemassa mitään kaunista sen jälkeen, minkä me olemme kokeneet? Se on käsittämätöntä. Se on loukkaus. (Polkee jalallaan maata.) Oi, Beatrice, miten me kerromme, mitä meille tapahtui, sitten kun tämä on joskus ohitse.

Blogihiljaisuus on pakko rikkoa jollain. Arvostelupinossa odottaa sellaisia Suuria Uutuuksia kuin Kytömäen Kultarinta, Statovcin Kissani Jugoslavia ja Mazzarellan Sielun pimeä puoli, joista kaikista riittäisi sanottavaa, kun vain saisi ne sanat kirjoitettua...

Ensin kuitenkin jotain aivan muuta, nimittäin Piin elämä -menestyskirjan kirjoittajan uusin romaani, Beatrice ja Vergilius. Yann Martelia ei voi kovin tuotteliaaksi kirjailijaksi kehua: alkukielellä vuonna 2010 ilmestynyt teos on kirjailijan ensimmäinen romaani Piin elämän (2001) jälkeen!

Beatrice ja Vergilius on haastava kirjallinen kummajainen. Allegorinen romaani koostuu useasta kerronnan tasosta, eräänlaisesta monikerroksisesta verkosta, jonka keskiössä tai taustalla on holokausti.

Metafiktiivisiä viittauksia kirjailijan omaan elämään ei ole vaikea löytää. Päähenkilö, Henry, on menestysromaanin julkaissut kirjailija. Kun hänen uusi romaani-ideansa ei saa vastakaikua kustantamoilta, Henryn kirjoitusinto katoaa. Hän saa kuitenkin lukijaltaan kirjeen, jossa on Gustave Flaubert'n novelli eläimiä tappavasta miehestä. Henry on lukijan tavoin lievästi sanottuna hämmentynyt siitä, mihin kertomus oikein liittyy tai mitä siitä pitäisi ajatella.

Novellin lähettäjäksi paljastuu omalaatuinen, synkkäilmeinen eläintentäyttäjä, myös nimeltään Henry, joka haluaisi kirjailija-Henryn lukevan hänen näytelmänsä mölyapinasta ja aasista.

Odotin kauan, milloin romaani varsinaisesti alkaisi. Kehyskertomuksen ympärille verkostoitui yhä lisää tarinoita, pitkiä sitaatteja ja näytelmän pätkiä tarinan sisällä. Välillä henkilöt pohtivat pitkään ja hartaasti sitä, miltä mölyapinan ääntely kuulosti, välillä taas sivukaupalla (!) päärynän ulkomuotoa. Sivulla 144, eli yli puolessavälissä kirjaa, huomasin hämmästyksekseni, että päässäni pyörivät ajatukset oli puettu kirjassa sanoiksi: "Näytelmässä ei näyttänyt olevan mitään olennaista toimintaa eikä juonta. Vain kaksi henkilöä puhumassa...". Samaa voisi sanoa myös Martelin teoksesta eikä vain näytelmästä sen sisällä.

Sisäkkäiset tarinat rinnastuvat toisiinsa. Monistetut Henryt ja heidän elämänsä lomittuvat erikoisella tavalla. Holokausti rinnastetaan hieman yllättäen eläinten sukupuuttoon kuolemiseen.

Kaiken ytimessä on kysymys, joka romaanissa esitetään toistuvasti: "Miten me kerromme, mitä meille tapahtui, sitten kun tämä on joskus ohitse?" Sekä eläintentäyttäjä-Henryn että kirjailija-Henryn (ja kenties myös Martelin) teokset ovat yrityksiä vastata tähän kysymykseen. Tulokset ovat niin riisuttuja ja onttoja, että on selvää, ettei "sitä, mitä tapahtui" ehkä edes voi kertoa, ei ainakaan perinteisin tarinankerronnan muodoin ja sanoin.

Juuri kun luulee, että tässä on koko romaani kaikessa mitäänsanomattomassa latteudessaan, Martel vetää maton tyytymättömään horrokseen vaipuneen lukijan jalkojen alta. En halua spoilata mitään, mutta toivon, että muutkin jaksaisivat lukea sekavan alun jälkeen romaanin loppuun asti. Siellä kirjan lukeminen onkin yhtäkkiä kuin onnettomuuspaikkaa katselisi: et haluaisi nähdä, mutta et pysty kääntämään katsettasi poiskaan. Draaman puute vaihtuu salamannopeasti synkkiin tapahtumiin, jotka asettavat romaanin alkupuolen tyhjänpäiväisyydet kammottavaan valoon. Loppu sai ainakin minut ymmärtämään kirjan tyyliä ja rakennetta paremmin, mutten silti voi väittää, että pidin kirjasta.

Bloggareista myös Mari A., MarikaOksa, Anni ja Takkutukka ovat lukeneet kirjan.

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius. Minerva Kustannus. 2014. 212 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Beatrice and Vergilius
Suomentaja: Torsti Lehtinen

Minerva Kustannus: Beatrice ja Vergilius
Kiiltomato: "Kerronnan ja yllätysten verkko"
HS: "Eläimet puhkeavat puhumaan"

maanantai 27. lokakuuta 2014

Blogisynttärit ja kirjamessut samassa paketissa

Kirjanurkkaus on tänään virallisesti esikouluikäinen: tein ensimmäisen postaukseni tähän blogiin 27.10.2008, eli kuusi vuotta sitten. Matkalle on mahtunut mukaan paljon kaikenlaista, mutta ennen kaikkea enemmän tai vähemmän vaikuttavia kirjoja ja mahtavia lukijoita ja muita bloggaajia. Kiitos! :)

Neljännet Helsingin kirjamessutkin ovat takanapäin, ja tämän vuoden messumatkani oli kenties tähänastisista paras. Ensinnäkin kiitos siitä kuuluu messujen järjestäjille, jotka olivat tänä vuonna ottaneet kirjabloggaajat ihailtavan hyvin huomioon mm. bloggaajapassin muodossa. Muita kirjabloggaajia pääsi myös tapaamaan useammassa tilaisuudessa, joista kohokohta oli ehdottomasti WSOY:n ja Tammen järjestämä bloggareiden messubrunssi lauantaina 25.10. Tapasin puolisen tusinaa blogituttua, joista osan olen nähnyt viimeksi vuosi sitten edellisillä kirjamessuilla (!), ja vähintään saman verran uusia tuttavuuksia, joita en ollut ennen livenä nähnytkään.

Sanna Pelliccioni lukee Onni-poika menee mummolaan -kirjaa
Pääsin jututtamaan mm. Sanna Pelliccionia Onni-poika-kirjasarjan tiimoilta sekä Elias Koskimiestä, joka piti kiihkeän palopuheen kirjoittamisen ja bloggaamisen puolesta. :) Tapasin mm. myös Heikki Hietalan ja Paolo Giardanon, joista jälkimmäinen ilmoitti yllättäen tietävänsä, että etunimeni on englanniksi fairytale (hän ei suostunut paljastamaan, mistä moinen tieto juonsi juurensa). Lisäksi pääsin kuuntelemaan monia mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluja ja keskusteluja, joista erityisesti Merete Mazzarellan kiehtova kuvaus Mary Shelleysta ja Frankenstein-romaanista jäi mieleen.

Elias Koskimies ja Ihmepoika
Jos pitäisi jostain antaa pientä miinusta, niin minusta lapsille tarkoitettu Tarinalaakso oli tänä vuonna pieni ja jotenkin keskeneräisen oloinen. Pieneen majaan mahtui tuskin puoliakaan halukkaista suosituimpien esiintyjien aikana; tilaa olisi ollut paljon isommallekin teltalle. Muutenkin lasten alue olisi voitu suunnitella huolellisemmin. Lapsiparkkia lukuun ottamatta aluetta ei oltu rajattu oikein mitenkään, siellä ei ollut mitään tekemistä pienemmille lapsille ja ne muutamat hassut pöytäryhmät näyttivät lähinnä koomisilta.

Mutta lopuksi se tärkein anti: ostin/sain muutaman kirjankin! ;)


Rehellisesti sanottuna kuvasta puuttuvat kokonaan lastenkirjat, ja oikeassa pinossa olevat Wodehouset ovat vaimoni antikvariaattilöytöjä. Lisäksi luettavien kirjojen listani kasvoi kummasti, kun aloin jossain vaiheessa oikein kirjoittaa muistiin bongaamiani kiinnostavia kirjoja ostettujen lisäksi.

Uskoni siihen ihanaan ja kamalaan tosiasiaan, että hyviä kirjoja on niin paljon, ettei niitä kaikkia koskaan ehdi lukea, on kirjamessujen myötä vain vahvistunut.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Tärpit Helsingin kirjamessuille


Helsingin kirjamessut alkavat huomenna, ja sen kunniaksi koko perheemme sonnustautuu huomisaamuna klo 7 toppavaatteisiin (katsoin juuri sääennusteen) ja suuntaa juna-asemalle matkatakseen täältä Itä-Suomen keskiöstä Pasilaan ja Messukeskukseen.

Olen kirjoittanut tätä blogia pian 6 vuotta (blogisynttärit lähestyvät!), vuodesta 2008 lähtien. Kirjamessuilla kävin ensimmäistä kertaa vuonna 2010 ja siitä lähtien olen käynyt siellä vuosittain, joten tämä on nyt neljäs kerta. Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa messuilla oikein virallisesti bloggaajan roolissa. :)

Aiempien vuosien kokemusten perusteella olen oppinut ainakin sen, että vaikka ympyröisi siitä messuesitteestä pari tusinaa haastattelua ja keskustelua, niin käytännössä paikan päällä ehtii/jaksaa mennä korkeintaan kymmeneen. Tästä viisastuneena suuntaan tänä vuonna vain muutamaan aikataulutettuun tapahtumaan ja lopun aikaa aion nauttia päämäärättömästä kiertelystä ja antaa kävijävirran viedä mukanaan.

Tässä muutama tärppi jokaiseen päivään. Näihin yritän ainakin päästä paikalle:


to 23.10

14.00 - 14.30, Kullervo: Esikoiskirjailijoiden esittelyä, mm. Pajtim Statovci (Kissani Jugoslavia on minulla matkalukemisena mukana), Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys), Anni Kytömäki (Kultarinta on yhä kesken) ja Nura Farah (Aavikon tyttäret).

15.30 - 16.00, Tarinalaakso: Sanna Pelliccioni lukee ääneen tuoretta Onni-poika menee mummolaan -kirjaansa. Tämä on pakollinen stoppi mukana kulkevan 2-vuotiaan takia. ;)

16.00 - 16.30, Stand Italia: Esittelyssä Goliarda Sapienzan romaani, Elämän ilo, joka kertoo "feministisestä, anarkistisesta, biseksuaalisesta Scarlett O'Harasta Sisiliassa".

17.00 - 17.30, Kullervo: Kriitikot vs. kirjabloggaajat. Luvassa on tapahtuman nimen perusteella vastakkainasettelua, mutta toivottavasti myös rakentavaa keskustelua kirjallisuuskritiikistä.

pe 24.10

12.00 - 12.30, Katri Vala: Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli - Mary Shelley ja Frankenstein. Tämäkin on matkalukemisena mukana ja vaikuttaa ensimmäisten sivujen perusteella todella kiehtovalta.

14.00 - 14.30, Kullervo: Lisää esikoiskirjailijoita, mm. Meri Kuusisto (Amerikkalainen) ja Sari Pöyliö (Pölynimurikauppias).

la 25.10 

12.00 - 12.30, Kullervo: Kirjailijat (mm. Mooses Mentula ja Markus Nummi) kertovat Frankfurtin kirjamessuista, joissa Suomi oli teemamaa.

16.30 - 17.00, Wine Corner: Esittelyssä Heikki Hietalan suomennettu esikoisromaani, Hotelli Tulagi, jonka juuri luin.

su 26.10

11.00 - 11.30, Wine Corner: Katja Jalkasen & Aino-Maria Savolaisen Linnasta Humisevalle harjulle esittelee kirjabloggaajien äänestämät 50 kaikkien aikojen parasta kirjaa.

12.30 - 13.00, Mika Waltari: Antti Heikkisen kirjoittama Juicen elämäkerta, Risainen elämä, kiinnostaa paljon. Olin kuuntelemassa Heikkistä viime vuoden Kirjakantti-tapahtumassa, ja kirjailija osasi esittää asiansa niin hauskasti, että yleisö ulvoi naurusta!

Aion myös ehdottomasti piipahtaa kirjabloggaajien omalla pisteellä Boknäsin osastolla (6g85). Toivottavasti sieltä löytyy vanhoja ja uusiakin tuttavuuksia. :)

Nähdään messuilla!

maanantai 20. lokakuuta 2014

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Minä kaipaan sitä vuoden -38 ruohoa, mutta sitä ei enää ole, eikä mikään sen jälkeen kasvanut ruoho ole samanlaista, ei edes sillä samalla takapihalla. Sinun pitää lakata haikailemasta niitä jalanjälkiä, ne ovat olemassa enää sinun muistoissasi, ja jos lähdet etsimään niitä entisestä paikasta, kärsit vain entistä enemmän.

Heikki Hietalan esikoisromaanilla on mielenkiintoinen kirjoitus- ja julkaisuhistoria, ja osittain siitä syystä kiinnostuin kirjasta. Alun perin englanniksi kirjoitetun kirjan kirjoittamiseen meni yhteensä 12 vuotta kirjailijan muiden töiden ohella. Hietala latasi valmiin tekstin kirjailijoiden ja sellaisiksi haluavien Authonomy-verkkosivustolle, jossa se herätti runsaasti kiinnostusta ja positiivista huomiota. Lopulta eräs pienkustantamo päätti julkaista sen vuonna 2010, ja suomennos ilmestyi tänä syksynä.

Hotelli Tulagi kertoo Jack McGuiresta, entisestä toisen maailmansodan hävittäjä-ässästä. Sodan jälkeen Jack ei monen muun sotilaan tavoin pysty enää palaamaan takaisin entiseen elämäänsä vaan palaa sodasta tuttuihin maisemiin Tyynellemerelle ja perustaa hotellin Salomonsaarille. Hotelli tuntuu vetävän puoleensa muitakin eksyneitä sieluja, jotka nostavat Jackin tunteet ja muistot pintaan. Kirjassa viivytäänkin pitkissä takaumissa Jackin sodanaikaisessa lentotukikohdassa ja hävittäjän ohjaamossa.

Kuvaukset ilmataisteluista ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Hävittäjien äkkiliikkeet ja ilmataistelun nopeat käänteet ovat varmasti haastavaa kuvailtavaa tekstin muodossa, mutta Hietala onnistuu siinä taitavasti. Jotkut eivät pidä taistelukohtauksista kirjoissa tai elokuvissa, mutta minä olen niitä kummajaisia, jotka ihailevat sujuvasti kuvailtua taistelun melskettä. Lisäksi kirjailijalla on selvästi vankka tietämys lentokoneista, lentämisestä ja Tyynenmeren alueesta toisessa maailmansodassa, joten voisin kuvitella että myös ilmailuharrastajat ja sotahistoriasta kiinnostuneet saavat kirjasta paljon irti.

Sen sijaan romaanin romanttinen juonikuvio on minusta hieman kömpelö. Heti kirjan alussa hotelliin saapuu nimittäin Kay, Jackin edesmenneen taistelutoverin, Donin, vaimo. Jack ihastuu Kayhin välittömästi, eikä nainen itsekään viitsi esittää kovin vaikeasti tavoiteltavaa vaan kapsahtaa rujon lentäjän kaulaan heti ensimmäisen dramaattisen rajuilman innoittamana. En pitänyt Kayn lapsellisuudesta lainkaan. Tuntui siltä, että romaanin ensimmäisten 50 sivun aikana hän enimmäkseen vain näytti hyvältä samalla, kun hihitteli, naureskeli ja kerran jopa "kihersi" miesten puheille.

Alun jälkeen tarina parani minusta huomattavasti. Jackin hotellinpitäjän elämään on ripoteltu runsaasti takaumia lapsuudesta maatilalla, lennokkiharrastuksesta ja haaveista ryhtyä lentäjäksi. Kirja kertoo myös sodasta, taistelusta ja erityisesti taistelutoveruudesta. Jackin ja Kayn suhdetta vahvemmin esille nousee Jackin ja Donin kumppanuus hävittäjälentäjinä; heidän välillään vallitseva vankka luottamus, huumori ja Donin rento elämänasenne. Tuntui, että tutustuin kirjan edetessä paremmin Doniin kuin päähenkilö Jackiin - tai ehkä vain pidin Donista enemmän! Minusta Kay ei olekaan se, joka pistää Jackin maailman sekaisin, vaan ennemminkin Donin ja sodan muistot. Viimeiset 50 sivua menivät taas minusta hiukan melodramaattisuuden puolelle, vaikka jännitin aidosti sitä, kuinka Jackin käy.

Hotelli Tulagi on visuaalisesti kaunis, toimintaa täynnä oleva kertomus taistelutoveruudesta, kipeistä muistoista ja oman tien etsimisestä. Ennen kaikkea se kertoo rakkaudesta lentämiseen. Sekä Maija että Linnea ovat blogeissaan maininneet, että kirjan lukeminen muistuttaa elokuvan katsomista. Kumpikin myös enimmäkseen piti kirjasta (heidän blogejaan onkin siteerattu romaanin kansiliepeessä). :) Satu Kontisen suunnittelema kansi on minusta kaunis ja sopii romaanin nostalgiseen tunnelmaan.

Hotelli Tulagista keskustellaan Helsingin kirjamessuilla lauantaina 25.10 klo 16.30 (Wine Cornerissa).

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi. Sitruuna Kustannus. 2014. 360 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Tulagi Hotel
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Sitruuna Kustannus: Hotelli Tulagi
Sitruuna Kustannus: Heikki Hietala
TulagiHotel.com [englanniksi]

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Hyljeksintä satuttaa enemmän kuin kepiniskut, jotka murskaavat loppujen lopuksi vain ruumiin, eivät sielua. Syrjintä jättää ihmiseen näkymättömän arven, joka ei katoa koskaan ja jonka kanssa on opittava elämään ja selviämään.
Sillä heidän tahtoaan ei voi nujertaa.

Odotukseni tätä romaania kohtaan olivat etukäteen korkealla jo hauskan nimen ja silmiinpistävän kannen takia. Ranskalaiskirjailijan esikoisromaania on hehkutettu sekä sen kotimaassa että niissä kymmenissä maissa, joiden kielille se on jo ehditty kääntää.

Ajatušatru-niminen, intialainen fakiiri matkustaa Ranskaan mielessään vain yksi päämäärä: Ikea, jossa myydään Frållenöpik-piikkimaton uusinta mallia. Taikurina ja silmänkääntäjänä kyseenalaista mainetta niittänyt fakiiri joutuu kuitenkin Euroopassa melkoiseen pyöritykseen, joka alkaa siitä, kun hän piiloutuu yöksi erääseen vaatekaappiin Ikeassa. Laittomaksi siirtolaiseksi epäilty fakiiri matkustaa milloin rekan perävaunussa, milloin Louis Vuittonin matka-arkussa, milloin roomalaisessa kuumailmapallossa, ja oppii matkan varrella paljon ihmeellisiä asioita eurooppalaisista ja erityisesti heidän tavastaan käsitellä siirtolaisia.

Romaanin huumorin takana piilee masentava totuus maailman epätasa-arvosta: toisilla ei ole varaa ruokaan; toiset käyvät valitsemasta kymmenestä eri salaattiottimesta tai jalkalampusta itselleen sopivan. Toiset lentävät lentokoneen 1. luokassa Espanjaan aurinkolomalle samalla kun toiset piiloutuvat henkensä kaupalla lentokoneen ruumaan paremman elämän toivossa.

"Happiness is being on the way" lupaavat Ikean pinssitkin
Puértolas on uskaltanut lähestyä jopa Välimerellä ajelehtivia, täyteen ahdettuja siirtolaisten veneitä huumorin keinoin, mikä on hieman hämmentävää, kun ihmiskohtalot ovat todellisuudessa karmeita ja traagisia. Huumorin ja siirtolaispolitiikkaa kritisoivan asenteen yhdistelmä ei minusta täysin toimi vaan molemmat lähestymistavat syövät toisiaan. Puértolas osaa kirjoittaa hauskasti, mutta kärjistykset vievät pohjaa ja uskottavuutta siirtolaisten aseman kritisoimiselta - aivan kuin kirjailija naureskelisi heidänkin pyrkimyksilleen, mikä ei varmasti ole tarkoitus.

Välillä Puértolas heittäytyy vakavaksi ja kriittiseksi, ja silloin tyyli muuttuu lähes paasaavaksi ja liiankin alleviivaavaksi:

Miksi toiset syntyvät tänne ja toiset sinne? Miksi toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään? Miksi toiset saavat elää, ja toisilla, aina niillä samoilla, ei ole muita oikeuksia kuin vaieta ja kuolla?

Isoja kysymyksiä, mutta muuten humoristisessa satiirissa ne tuntuvat irrallisilta, aivan kuin ne olisivat eksyneet väärään paikkaan.

Kunnon farssin tavoin kirjassa luotetaan uskomattomiin yhteensattumiin, stereotypioihin ja kärjistyksiin. Romaani on kyllä viihdyttävä ja nopealukuinen, mutta huumorin ja vakavan aiheen liitto ei minusta täysin toimi. Kirja ei siis yllä minkään Little Been tarinan tasolle, vaikka siirtolaisuutta ja juurettomuutta käsitellään tässäkin. Myös romaanin loppu herättää ristiriitaisia tunteita, koska siinä annetaan ymmärtää, että raha tuo onnea ja on ratkaisu kaikkeen. Jää vähän hämäräksi, onko kirjailija aivan tosissaan vai onko loppuratkaisukin kriittinen kannanotto länsimaiseen kulutushysteriaan.

Puértolasilta ilmestyy näköjään tammikuussa 2015 toinen romaani, joka kantaa vaikuttavaa nimeä La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la Tour Eiffel ("Pikkutyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven"). Jään odottelemaan suomennosta... :)

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Otava. 2014. 221 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Otava: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin
Otava: Romain Puértolas
Kirjavinkit: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin
HS: "Fakiiri vie lukijaa kuin pakettia ostoskärryssään"

tiistai 7. lokakuuta 2014

Nobelit ja Bookerit

Todennäköisesti torstaina 9.10 julkistetaan tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja. Veikkauksia tämänkertaisesta voittajasta voi heittää vielä huomiseen asti Tarukirja-blogissa, jossa on myös arvonta.

Täytyy myöntää, että itseäni kiinnostaa enemmän 14.10 julkistettava Booker-palkinnon voittaja. Olen huomannut, että monet Booker-palkintoehdokkaat ja -voittajat sopivat juuri minun kirjamakuuni. Tähän liittyy myös ikuisuusprojektini, eli Booker-haaste, jossa luen Booker-palkittuja romaaneja. Aloitin urakan jo vuonna 2011 ja se jatkuu yhä - hitaasti, mutta varmasti. :)

Viime vuonna Booker-palkinto meni uusiseelantilaiselle Eleanor Cattonin romaanille The Luminaries (suom. Valontuojat), joka on muuten palkinnon historian pisin palkittu romaani.

Tänä vuonna palkintokriteerit muuttuivat, mikä aiheutti paljon keskustelua ja myös soraääniä. Aiemmin Booker-palkinto myönnettiin teokselle, jonka kirjoittaja oli kotoisin ns. Kansanyhteisöstä, Irlannista tai Zimbabwesta. Nyt palkinto avattiin siinä mielessä maailmanlaajuiseksi, että kirjailija voi olla kotoisin mistä tahansa maasta, kunhan teos on kirjoitettu englanniksi ja julkaistu myös Iso-Britanniassa. Käytännössä siis esim. aiemmin kilpailun ulkopuolelle jääneet amerikkalaiskirjailijat pääsivät nyt ensimmäistä kertaa mukaan.

Heinäkuussa julkaistiin ns. longlist, jolla oli 13 palkintoehdokasta. Kovin angloamerikkalaista meno on tänä vuonna: 6 ehdokkaista on brittejä, 4 amerikkalaisia, 2 irlantilaisia ja 1 australialainen.

Syyskuussa julkistettiin shortlist, jolle pääsi kuusi kirjaa:

Joshua Ferris - To Rise Again at a Decent Hour


Ferris kuuluu palkinnon historian ensimmäiseen kahteen amerikkalaiskirjailijaan, jotka saavat kilpailla voitosta. Romaani kertoo New Yorkissa asuvasta hammaslääkäristä, joka huomaa jonkun luoneen Facebook-sivun ja Twitter-tilin hänen nimellään. Tämä aiheuttaa tietenkin identiteettikriisin. Kirja ei ole ollut kovin suosittu lukijoiden keskuudessa muihin ehdokaskirjoihin verrattuna, ainakaan jos Goodreadsin ja LibraryThingin arvosanoja on uskominen. Joshua Ferrisin suomennettu novelli löytyy muuten yllätten Granta 2: Outo -kirjasta.

Richard Flanagan: The Narrow Road to the Deep North



Toiseen maailmansotaan, japanilaiselle vankileirille sijoittuvan rakkaustarinan päähenkilö on australialainen lääkäri. Tämä taas on ehdokaskirjoista kenties kehutuin ja pidetyin lukijoiden keskuudessa.
EDIT: Flanaganin romaani voitti kuin voittikin Bookerin!


Karen Joy Fowler: We Are All Completely Beside Ourselves


Fowler on ehdokaskuusikon toinen amerikkalainen. Romaanissa ainoaksi lapseksi jäänyt Rosemary kertoo kadonneen siskonsa tarinan. Romaanin rakenne kuulostaa mielenkiintoiselta: tarina alkaa lopusta ja palaa alkuun - kahdesti. Mitä se sitten tarkoittaakaan... Karen Joy Fowler on suomalaislukijoille tuttu nimi ehkä Jane Austen -lukupiiri -nimisestä kirjasta.

Howard Jacobson: J


Jos ensimmäisten kolmen ehdokaskirjan nimet olivat pitkiä, niin tämä on sitäkin lyhyempi. Jacobson voitti Booker-palkinnon vuonna 2010 romaanilla The Finkler Question (ei suomennettu). J on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa menneisyyden katastrofista vaietaan. Booker-palkintoja on ennenkin myönnetty kahdesti samalle kirjailijalle; viimeksi Hilary Mantelille vuosina 2009 ja 2012.

Neel Mukherjee: The Lives of Others


Kalkuttaan vuoteen 1967 sijoittuva romaani kertoo poliittisesta aktivismista ja sen vaikutuksista yhden perheen elämään.

Ali Smith: How to be Both


Kuvaksen perusteella Smithin uusin romaani kuulostaa samantyyliseltä kuin Oli kerran kello nolla: haastava rakenne ja tyyli, joka rikkoo genrerajoja ja kyseenalaistaa fiktion ja faktatiedon suhteen. Romaani sijoittuu sekä renessanssin aikaan 1460-luvulle että 1960-luvulle. Yhdistävänä tekijänä aikakausien välillä on taide. Smith on kestoehdokas Booker-listoilla; olisiko nyt jo hänen vuoronsa voittaa?

Nämä ehdokkaat kilpailevat siis viikon päästä jaettavasta palkinnosta. Jännä nähdä, kuka voittaa... :)

The Man Booker Prizes

maanantai 6. lokakuuta 2014

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Hannu ja Kerttu. Aino ja Joukahainen. Sisko ja sen veli.
He asuivat vanhemmilta perityssä rintamamiestalossa Imatralla.
Vanhemmat olivat kuolleet liikenneonnettomuudessa jo vuosia aiemmin, ja sisko veljineen oli saanut tulla toimeen omin päin. Olihan se sujunut, kyllä he osasivat hakea rahaa sosiaalitoimistosta, käydä töissäkin silloin tällöin ja syyllistää sukulaisia tarpeen tullen.

Sari Peltoniemen aikuisten satukirja pääsi heti tbr-listalleni, kun luin kuvauksen siitä syksyn kirjakatalogeista. Viisitoista satua sisältävä kokoelma tuli ahmittua hetkessä. Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut satuja - saati mitään näin viihdyttävää ja riemastuttavaa!

Kirjailija kuvailee itse teoksen loppusanoissa, kuinka hän on lapsesta saakka pitänyt lennokkaista, mielikuvituksellisista saduista enemmän kuin realistisesta lastenkirjallisuudesta. Kirjan idea lähti siitä, että hän halusi tuoda rakkaat, vanhat suomalaiset sadut uudella tavalla esiin. Tavoitteena oli säilyttää satujen henki ja rakenne, mutta kertoa ne omaäänisesti siten, että niistä nousee esiin yllättäviäkin uusia piirteitä. Kirjailija esittää lopuksi hienon toiveen: "Toivon, ettei satuja pelätä, vaikka ne ovat kummia ja kurittomia." 

Kummia ja kurittomia kokoelman sadut todella ovat, mutta sitäkin kiehtovampia. Kaikissa on tunnistettavia piirteitä perinteisistä saduista: puhuvia eläimiä, ilkeitä äitipuolia ja kauniita prinsessoja... Sekaan on kuitenkin ripoteltu moderneja yksityiskohtia kiinteistönvälittäjistä Tupperware-astioihin ja luomuviljelystä maastoautoihin.

Joskus tällainen nykyaikaistaminen saattaa tuntua päälleliimatulta ja teennäiseltä (kuten se minun mielestäni oli esim. Johanna Sinisalon Sankareissa, joka tuo Kalevalan hahmot nykyaikaan). Peltoniemi onnistuu kuitenkin taitavasti tasapainottelemaan perinteisen sadun ja nykyaikaisen maailman välimaastossa. Tuloksena on lumoava spefi-hybridi, joka on kirjoitettu pilke silmäkulmassa.


Ehkä tarinoiden vetovoiman salaisuus piileekin siinä, että kaikissa on tuttuja ja turvallisia sadun piirteitä, joiden symboliikan lukija ymmärtää heti. Toisaalta niissä on myös jotain uutta ja yllättävää, joka pitää lukijan varpaillaan. Perinteisen sadun malliin ei voi täysin tuudittautua, vaikka onnellinen loppu onkin usein taattu.

Taianomainen kokoelma pistää varmasti mielikuvituksen liikkeelle. Yksi parhaista kotimaisista uutuuksista, joita olen tänä vuonna lukenut!

Peltoniemen satuja on luettu myös mm. Marissan, Askon ja Maijan blogeissa.

18.10 on muuten valtakunnallinen Satupäivä.

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille. Atena. 2014. 136 sivua.

Peltoniemi.info
Atena: Miehestä syntynyt
Kirjavinkit: Miehestä syntynyt

perjantai 3. lokakuuta 2014

Syyskuun luetut



Syyskuussa tuli luettua tuoreempaa kirjallisuutta: kaikki luetut kirjat ovat ilmestyneet tänä vuonna, suurin osa aivan äskettäin.

Syyskuun luetut:
Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt
Nura Farah: Aavikon tyttäret
Yann Martel: Beatrice ja Vergilius
Hippo Taatila: Isipappablues
Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin 

Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille oli positiivinen yllätys. Perinteisten satujen ja mytologioiden tuominen nykyaikaan voi tuntua teennäiseltä ja kömpelöltä, mutta Peltoniemen kokoelma oli oivaltava ja viihdyttävä.

Nura Farahin Aavikon tyttäret yllätti myös. Odotin maahanmuuttajatarinaa, mutta sainkin oppitunnin Somalian kulttuurista ja historiasta. Rohkea, voimakas ja tunteita herättävä kirja.

Yann Martelin allegorinen Beatrice ja Vergilius, eli Piin elämän isän vasta toinen suomennettu romaani, herätti ristiriitaisia tunteita. Enpä muista, milloin olisin viimeksi ärsyyntynyt ja turhautunut mihinkään kirjaan näin paljon. Enkä toisaalta muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi vetänyt maton jalkojeni alta niin sukkelaan kuin tämä...

Hippo Taatilan riemastuttavasta Isipappabluesista kirjoitin jo täällä.

Romain Puértolasin Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin nosti odotukset korkealle pelkästään nimensä, kansiensa ja yleisen hypetyksen takia. Vähän kyllä petyin tarinaan, joka kyllä imi mukaansa, mutta jäi loppujen lopuksi aika pinnalliseksi.

Täyspitkiä arvioita näistä seuraa myöhemmin. Tällä hetkellä luvun alla on (vihdoin) Anni Kytömäen Kultarinta. Haluaisin vetäytyä viikonlopuksi jonnekin erämökkiin ruskametsän keskelle lukemaan sitä, mutta erämökin virkaa saa tällä kertaa toimittaa vain oma lähiöasunto ja ruskan roolin saa esittää etupihan pihlaja. :)

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Vive la France! -haastekoonti


Annamin järjestämä Vive la France! -haaste päättyy tänään. Saavutin tavoitteeni, eli sinisen raidan Ranskan lipusta vaatimattomalla kahdella kirjalla:

Anne-Sophie Brasme: Henkäys
Jean Echenoz: Pianossa

Kumpikin kirja ja kirjailija oli ennestään minulle tuntematon, joten löysin haasteen kautta uusia kirjallisia tuttavuuksia. Brasmen synkkä nuortenkirja kertoo tuhoisasta ystävyyssuhteesta, ja Echenozin romaani pianistin kuolemanjälkeisestä elämästä. Brasmen kirjassa minua vaivasi töksähtelevä suomennos, Echenozin kirjassa taas tarinan imu heikkeni ja vauhti hiipui loppua kohden häiritsevän paljon. Kumpikaan ei siis jäänyt mieleen erityisen loistavana teoksena, mutta oli mukavaa laajentaa lukurepertuaaria uusiin nimiin. :)

tiistai 30. syyskuuta 2014

Jean Echenoz: Pianossa

Kaikki valot naapuritaloissa ovat sammuneet, kaikki ikkunat ovat pimeinä, kukaan ei katsele, lukuun ottamatta koiranaisen koiraa, joka on jalkeilla vielä tähänkin kellonaikaan numero 55:n neljännessä kerroksessa. Se on mietiskelevä ja lempeä, hyvä ja pohdiskeleva koira, minkä Max on pannut merkille heti, mutta se kärsii usein unettomista kausista ja katselee aikansa kuluksi ikkunasta yötä ja joutui hetki sitten seuraamaan tätä ikävää kuolemaa.

Jean Echenozin Pianossa tarttui käteeni Vive la France! -haasteen takia, kun etsin itselleni ennestään tuntemattomia ranskalaiskirjailijoita. Pianossa osoittautui varsin nopealukuiseksi pikku kummajaiseksi.

Heti romaanin ensimmäisellä sivulla tapaamme kaksi ranskalaismiestä, eräänlaisen Pekka Puupää ja Pätkä -parivaljakon, sankarin ja sidekickin. Ensimmäinen heistä on pitkä ja hyvin tyylikäs, toinen lyhyt ja nukkavieruihin vaatteisiin pukeutunut. Samalla selviää, että ensin mainittu mies pelkää jotain kuollakseen. Tai ei sentään kuollakseen, koska vaikka lukija saa tietää, että mies "kuolee väkivaltaisesti kahdenkymmenenkahden päivän kuluttua", mies ei itse tätä tiedä, joten se ei ole hänen pelkonsa syy.

Arvoitus alkaa selvitä. Ensimmäinen mies saa nimen, Max. Hän on kuuluisa ja taitava pianisti, joka kärsii hirvittävästä esiintymispelosta. Nukkavieru kaveri, Bernie, on hänen apurinsa. Bernien tehtävänä on pitää mestari erossa alkoholista ja kirjaimellisesti tönäistä kauhusta kankea mies konsertti-iltoina esiintymislavalle yleisön eteen. Vapaa-aikanaan Max unelmoi 30 vuoden takaisesta ihastuksestaan, kauniista sellonsoiton opiskelijasta Rosesta.

Kirja ei kuitenkaan kerro esiintymispelosta tai edes pianonsoitosta vaan Maxin kuolemasta. Toisin kuin voisi kuvitella, päähenkilön kuolema ei suinkaan ole kertomuksen loppu vaan vasta sen alku.

Max päätyy kuolemansa jälkeen eräänlaiseen limboon, keskukseen, jossa ihmisten kuolemanjälkeisestä elämästä päätetään. Keskuksen "hoitajina" työskentelevät edesmenneet kuuluisuudet Doris Daystä lähtien. Tavalliset kansalaiset passitetaan joko Puistoon tai Kaupunkiin, tässä tapauksessa Pariisiin. Vaan kumpi on Taivas ja kumpi Helvetti, vai onko kumpikaan? Ja miten kuolemanjälkeinen elämä esimerkiksi Pariisissa poikkeaa elämästä Pariisissa ennen kuolemaa? Voiko kuolleista palata "elämään" omana itsenään?


Pianossa on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, aivan kuin kirjailija itsekin suhtautuisi huvittuneesti päähenkilöönsä. Romaanissa seikkaillaan absurdin ja fantasian hämärällä rajalla, ja välillä minulle tuli jopa Murakami mieleen! Tarinan lumo ei kuitenkaan kantanut loppuun asti, ja jälkimaku oli jotain lievän huvittuneisuuden ja tylsistymisen välillä. Tuntuu, että ideasta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti; vahvan alun jälkeen tarina alkoi hajota käsiin ja hiipua loppua kohden.

Jean Echenoz: Pianossa. Tammi. 2005. 189 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Au piano
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Jean Echenoz

Kirjaostoksilla

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi kaikki kirjabloggaajat kirjaostoksille syyskuun aikana ja bloggaamaan hankinnoistaan 30.9.2014.

Olen monen muun kirjabloggaajan tavoin yrittänyt viime aikoina vähentää kirjojen ostoa ihan kustannus- ja tilasyistä. Tästä syystä olen kiertänyt kirjakaupat ja jopa rakkaan Book Depositoryni kaukaa. Luultavasti otan vahingon takaisin viimeistään Helsingin kirjamessuilla lokakuussa, josta mukaan tarttuu perinteisesti pino jos toinenkin uutta ja vanhempaa kirjallisuutta. :)

En voinut kuitenkaan vastustaa kirjaston poistomyyntiä, joten ostin kuin ostinkin syyskuussa kahdeksan romaania sekä kasan lasten kuvakirjoja, joista kirjoitin jo täällä. Linkin takaa löytyvässä postauksessa tosin mainitaan vain kolme romaania, koska palasin "sattumalta" poistomyynnin viimeisenä päivänä kirjastoon ja huomasin aulassa lapun, jota kukaan kirja-addikti ei voisi vastustaa: "Sylillinen kirjoja 1€".

Minun tapauksessani sylillinen oli yhtä kuin viisi romaania ja uusi kasa lastenkirjoja edellisten lisäksi.

Syyskuun kirjaostokseni (listaan tähän vain ne kahdeksan romaania, jotka ostin itselleni) olivat siis:
Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta
Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä
John Irvingin Leski vuoden verran
Susanna Alakosken Sikalat
Bret Easton Ellisin Glamorama
Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä
Sheri S. Tepperin Ruohojen maa
John Christopherin Tripodien aika

Yhteensä nämä kahdeksan kirjaa maksoivat huimat 4 €! Ei paha hinta. :) Kaikki kirjat Hirvosen ja Shamsien romaaneja lukuun ottamatta kuuluvat tbr-listalleni; tosin Christopherin scifi-sarjan olen lukenut joskus teini-iässä.

Tässä siis lisää hyllyntäytettä! :) Kirjojen kanimainen lisääntymisvauhti konkretisoitui jälleen, kun innostuimme järjestelemään huonekaluja uudestaan, jolloin kirjahyllyt ja niiden sisältö siirtyivät toiseen huoneeseen. Kirjapinoista olisi melkein saanut oman sisustuselementin ikkunan alle:

2-vuotiaan mielestä hänen kirjojensa piti ehdottomasti olla pinojen päällimmäisinä
Hyllyssä, aakkostetuissa pinoissa. Ai niin, pitikö niiden selkämysten näkyä?

maanantai 29. syyskuuta 2014

Hippo Taatila: Isipappablues

Tuntuu kuin kaikki alle puolivuotiaan esikoisvauvan vanhemmat tarvitsisivat oman "It Gets Better" -kampanjansa. Maailma on yhä olemassa lapsen ensikodin ulkopuolella. Kun lapsi kietoo lonkeroillaan vanhempansa niin tiukasti itseensä kiinni, että veri lakkaa kiertämästä, on elämän jatkuvuudesta hyvä saada muistutuksia.

Lukiessa minulla on tapana taittaa sivun alakulma, jos haluan palata tuolle sivulle uudestaan esimerkiksi jonkin hyvän lainauksen tai muuten vaikuttavan kohdan vuoksi, jonka haluan ehkä mainita blogiarviossanikin. Yleensä taitettuja sivuja tulee pari, kolme kappaletta. Taatilan kirjaan niitä tuli 14. Onneksi kirja on oma, niin saan taitella sitä hyvällä omallatunnolla mielin määrin. ;)

Takakannen mukaan Isipappablues "kuvaa vanhemmuuden kiirastulta ja heittää perinteiset sukupuoliroolit päälaelleen". Se on myös "2010-luvun sukupolvitarina" ja "karheanhellä rakkaudentunnustus".

Kirjan aiheesta tulee Eve Hietamiehen Yösyöttö mieleen: siinäkin teoksen huumori perustuu hyvin pitkälti siihen, kuinka mies selviytyy vanhemmuuden haasteista, kun hänen syliinsä tyrkätään vastasyntynyt vauva. Tosin siinä missä Hietamiehen romaanissa isä opettelee pärjäämään yksin äidin loistaessa poissaolollaan Taatilan teoksessa äiti kyllä tuntuu pärjäävän vauvan kanssa myyttisen äidinvaistonsa ansiosta, mutta mies on pihalla kuin lumiukko (niin niitä sukupuoliroolejako tässä piti heitellä päälaelleen?!).

Siis oikeasti, kuinka moni nykyajan isän ei ole ollut vauvansa kanssa hetkeäkään kahdestaan sen ensimmäisen elinkuukauden aikana? :D

Taatila kärjistää, liioittelee ja maalailee nokkelia vertauskuvia, välillä liiankin ahkerasti. Toisaalta mielikuvat myös naurattavat: mammalauman keskelle muskariin pyyhältävän isän fiilis "on kuin Timo Soinilla pride-paraatissa". Koti-isän odotetaan tekevän "isijuttuja": "vähän kuin larppiversiota oikeasta vanhemmuudesta".

Vaikka sukupuoliroolien ja stereotypioiden kyseenalaistamisessa jäädään kirjassa vähän puolitiehen, niin voisin kuvitella, että se luo nokkelalla, toisinaan ronskillakin huumorilla uskoa niihin tuleviin isiin (ja äiteihin), joilla ei ole hajuakaan siitä, mikä heitä odottaa.

Tosin alun riehakkuuden jälkeen kirja hieman vakavoituu. Yökausia jatkuva koliikki-itku käy kidutuskeinosta, ja mahdollinen maitoproteiiniallergia aiheuttaa päivittäistä huolta, epävarmuutta ja lääkärikäyntejä. Taatila osuu asian ytimeen kuvaillessaan epämääräisen, diagnosoimattoman, mutta päivittäiseen elämään vaikuttavan sairauden herättämiä tuntoja. Vanhemmat jäävät yksin arvailuineen ja huolineen samalla, kun lääkärit vähättelevät ja antavat ristiriitaisia neuvoja. Turhautuminen muuttuu helposti kyynisyydeksi:

"atooppinen ihottuma" on vain lääkärislangia ja tarkoittaa suomeksi käännettynä: "Meillä ei ole viiden sentin verran käryä, mikä tuota ihoa vaivaa, mutta arvotaanpa nopalla vaikka tällainen töhnätuubi tällä kertaa."

Kirjan päähenkilölle tulee yllätyksenä se, että raskainta vauva-ajassa ei välttämättä olekaan unettomien öiden aiheuttama väsymys vaan pään hajoaminen päivästä toiseen toistuvien rutiinien takia. Tylsyys, turhautuminen ja sateisten iltapäivien matelevat tunnit, kun lapsi ei suostu nukkumaan ja/tai syömään...Tunteet lasta kohtaan ovat ristiriitaiset, mutta Taatila uskaltaa kirjoittaa ne ylös:

En uskalla kertoa Vaimolleni toivovani päivittäin, ettei lastamme olisi olemassa.
En uskalla myöntää, etten halua olla kotona lapsen kanssa, etten halunnut tätä vastuuta jonka isyys on tuonut mukanaan.
Enkä uskalla edes ajatella mitään niin hirveää, että myöntäessäni väsymykseni minut vietäisiin pois rakkaimman ihmisen, lapseni, luota.

Samalla koti-isäksi jäänyttä miestä vaivaa mustasukkaisuus ja katkeruus Vaimoa kohtaan. Opintojaan jatkava Vaimo viettää sosiaalista elämää, käy ulkona ja istuu iltoja ystäviensä kanssa viinilasillisen äärellä. Mies tuntee itsensä yksinäiseksi ja petetyksi, vaikka tällaisesta työnjaostahan he sopivat. Yleensä se vain taitaa mennä toisin päin...

Vähitellen lapsi kasvaa, ja arki alkaa sujua yhä paremmin. Maissinaksun tuhoamiseen kuluva 23 sekuntia on siunattu ikuisuus, ja Pikku toukka paksulaisen avulla saa narrattua suuhun ainakin yhden soselusikallisen lisää. Niin tuttua...

Vaikka kirjan alussa suhtauduin epäileväisesti kirjan kielikuvaähkyiseen sanailuun, niin täytyy myöntää, että Taatilan kaunistelematon, rehellinen isyystilitys teki minuun lopulta vaikutuksen. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille vanhemmille tai vanhemmiksi aikoville!

Hippo Taatila: Isipappablues. Into. 2014. 283 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Into: Isipappablues
Kirjavinkit: Isipappablues

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kyse on mitasta ja sen täyttymisestä. Sanotaan, että mitta on täysi, mutta mitä se on täysi? Juopoilla se on viinaa, lapsilla limsaa, kokilla jauhoja. Mitä se on sairaanhoitajalla? Sietämistä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo todella pitkä aika, mutta pitäähän se blogiinkin saada jonkinlainen virallinen merkintä siitä historiallisesta tosiasiasta, että olen lukenut ensimmäisen Hotakaiseni (!). Olen jopa raapustanut kirjasta epämääräisiä huomioita muistiin lukemisen lomassa, joten arvostelu perustuu nyt noihin muistiinpanoihin, koska muistikuvani romaanista ovat vähän hämärät...

Yritin tahkota Ihmisen osaa muutama vuosi siten, mutta luovutin muutaman kymmenen sivun jälkeen. Jokin kirjoitustyylissä ärsytti, eikä juoni imaissut millään mukaansa.

Luonnon lakikin takkusi alussa. Hotakaisen tyyli vaati totuttelua. Lauseet olivat välillä niin töksähteleviä, että lukiessa tuli tunne kuin olisi kääntyillyt ympäri pienessä kopissa ja törmännyt jatkuvasti seinään. Ahtaanpaikankammo tulee vähemmästäkin! :)

Silti jokin tarinassa kiehtoi. Hotakainen oli ollut jo aiemmin ja oli myös tämän kirjan ilmestymisen aikoihin julkisuudessa autokolarinsa takia. Onnettomuus ja erityisesti siitä toipuminen ovat suodattuneet romaaniksi, ja uteliasta kansaa tietenkin kiinnostaa, kuinka suosittu kirjailija pääsee taas jaloilleen - kirjaimellisesti. Täytyy myöntää, että minäkin olin lukiessa hyvin tietoinen siitä, että kirjan tapahtumat ja yksityiskohdat saattoivat perustua hyvin pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin. Erityisesti sairaalassaoloa, yksityisyyden puutetta, hoitajien arkea ja erilaisia toimenpiteitä on kuvailtu niin tarkasti ja uskottavasti, että voin hyvin kuvitella Hotakaisen kirjoittaneen osan kohtauksista jo sairaalasängyssä maatessaan.


Romaanin päähenkilö, Rautala, on veroja kiertävä yrittäjä, joka joutuu siis sairaalaan ajettuaan kolarin. Elämä heittää häränpyllyä, kun siihen kuuluu enää vain sairaalasänky ja mahdollisuus joskus vielä kävellä. Ehkä.

Sairaanhoitaja Laura on hoitaa, pesee, pyyhkii takapuolia ja ottaa vastaan määräyksiä, solvauksia ja kiroilua, kunnes hänellä pimahtaa.

Rautalan ikääntyvä isä, Väinö, on vaimonsa Kertun omaishoitaja. Väinölläkään ei aina ole ihan kaikki kotona, mutta kotona on silti oltava, Kertun kanssa. Vaikka välillä tekisi mieli käydä katsomassa teatterissa Hamletia...

Rautalan tytär Mira uskoo vihreisiin arvoihin, kampanjoi vihreän presidentin puolesta ja on jatkuvasti törmäyskurssilla isänsä kanssa.

Romaanin omituisin käänne tulee sen loppupuolella, kun Rautalan ovelle ilmestyy sierraleonelainen Badu, Rautalan aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi. Badu on päätynyt Suomeen ja tulee nyt pyytämään apua kummiltaan. Tämä oli minusta jotenkin irrallinen ja täysin epäuskottava osio romaanissa. Paperittomien siirtolaisten ongelmaa olisi voinut käsitellä jossain toisessakin teoksessa; minusta Suomen sairaala- ja omaishoitojärjestelmän puimisessa oli purtavaa yllin kyllin yhden romaanin tarpeiksi.

Hotakaisen romaani on kriittinen ja kantaaottava, siitä ei ole epäilystäkään. Sairaanhoitajat nostetaan korokkeelle, ja lukijalle tehdään Lauran kautta hyvin selväksi, mitä kaikkea heidän työhönsä kuuluu ja mitä he joutuvat pahimmillaan kestämään. Toisaalta terveydenhuollossa on myös paljon hyvää, ja pahoin loukkaantunut mies saadaan vähitellen parsittua kokoon. Eri asia on se, ansaitseeko veronkiertäjä tulla hoidetuksi veronmaksajien rahoilla...

Luonnon laki ei tehnyt minusta Hotakais-fania, eikä noussut miksikään unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta huono kirja se ei missään nimessä ollut. Välillä tuli mieleen Lionel Shriverin Jonnekin pois - tai ainakin Shepin ideologiset monologit ja sairausvakuutusjärjestelmän kritisointi. Shriverin kirja vain oli sata kertaa koskettavampi kuin Hotakaisen. Siinä se vika varmaan piileekin: ei niissä klaustrofobisissa lauseissa vaan siinä, että Hotakainen ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. En ollut hirveän kiinnostunut Rautalan kohtalosta. Sairaanhoitaja Laura kiinnosti enemmän, mutta hänkin jäi vain sivuhenkilöksi. Väinön ja Kertun suhteestakin olisin halunnut kuulla lisää; nyt he jäivät vain etäisiksi vanhuksiksi.

Luin nyt muutaman muun blogiarvion Hotakaisen kirjasta, ja moni bloggaaja tuntuu olevan samoilla linjoilla: ihan hyvä kirja, muttei parasta Hotakaista. Sallan blogissa suositellaankin aloittamaan Hotakaiseen tutustuminen jostain muuta kirjasta kuin tästä. Hups, liian myöhäistä. :)

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala. 2013. 283 sivua.

Siltala: Luonnon laki
HS: "Kari Hotakaisen odotettu uutuus kuvaa elämää leikkaussalissa nimeltä Suomi"

maanantai 15. syyskuuta 2014

Granta 3 ja keitä siinä olisi pitänyt olla

Viime viikolla ilmestyi Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat. Kirjallisuuden alan toimijoista koostuva raati valitsi erikoisnumeroon 20 iältään enintään 40-vuotiasta (= nuorta!) suomalaista kirjailijaa.

Mukaan valittiin Laura Gustafsson, Johanna Holmström, Juha Itkonen, Emmi Itäranta, Emma Juslin, Juhani Karila, Katja Kettu, Kaj Korkea-aho, Tuomas Kyrö, Taina Latvala, Jenni Linturi, Marjo Niemi, Sofi Oksanen, Leena Parkkinen, Riikka Pulkkinen, Mikko Rimminen, Miina Supinen, Sanna Tahvanainen, Philip Teir ja Jaakko Yli-Juonikas.

Granta 3 käännetään saman tien englanniksi, ja englanninkielinen nide julkistetaan Frankfurtin kirjamessuilla lokakuussa. Ei voi muuta kuin toivottaa kääntäjälle onnea; esimerkiksi Rimmisen ja Kyrön kirjoitustyylin tuntien kääntäminen ei välttämättä ole mikään helppo urakka...

Lähes puolet listalle valituista kirjailijoista on ehtinyt esitellä taitojaan jo kahdessa aiemmassa suomenkielisessä Grantassa. Itkonen, Parkkinen, Supinen ja Teir olivat mukana jo Granta 1: Ruoka -numerossa. Yllättäen näistä neljästä pidin tuolloin Teirin tekstistä eniten. Karila, Kettu ja Oksanen esiintyvät Granta 2: Outo -numerossa.

Pakkohan se on sanoa, että vaikka 20 kirjailijan lista on varmasti tarkkaan harkittu, niin tietenkin minulla(kin) on oma mielipiteeni siitä, keitä sillä olisi vielä pitänyt olla. ;) Naiskirjailijoita on nykyiselläkin listalla enemmän kuin miehiä, mutta silti olisin nostanut listalle viisi muutakin naista: Maija Muinosen (jonka huikea Mustat paperit oli yksi parhaista lukemistani kirjoista viime vuonna), Inka Nousiaisen (Kirkkaat päivä ja ilta oli nostalginen ja häpeilemättömän romanttinen), Hanna Haurun (aivan liian vähän huomiota saanut kirjailija, jonka novellikokoelmat ja pienoisromaanit ovat runollisen raadollisia), Iida Rauman (esikoisromaani Katoamisten kirja teki suuren vaikutuksen) ja miksei myös Vilja-Tuulia Huotarisen (joka voitti Finlandia Juniorin vuonna 2011 keskustelua herättäneellä teoksellaan Valoa valoa valoa).

Harmillista muuten, että ikäkriteerin takia esim. Joel Haahtela jää niukasti listan ulkopuolelle, samoin Tuuve Aro. Sen sijaan Pasi-Ilmari Jääskeläinen jää vähän reippaamminkin pihalle, mutta toisaalta kansainvälinen yleisö taitaa löytää hänet myös ilman Grantan apua. :)

Kenet muut olisitte nostaneet listalle? Entä kuka olisi saanut jäädä siltä pois?

Granta 3:n tiimoilta järjestetään paneelikeskustelu Helsingin kirjamessuilla torstaina 23.10 klo 11.00 (Kullervo-lava). 

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat
Otava: Granta 3 esittelee parhaat nuoret suomalaiset kertojat

perjantai 12. syyskuuta 2014

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat

Lastenvaunujen ja lastenrattaiden käyttö heijastelee myös aikansa lastenhoitoa ja vanhemmuutta, sosiaalisia käytänteitä, sukupuolirooleja, elämäntapoja, arvoja ja asenteita. Valmistustavat kertovat puolestaan käsityöläisyydestä ja teollisuudesta, innovaatioista ja keksijöistä sekä teknisestä kehityksestä ja materiaalien maailman muutoksesta.

Tässäpä erikoinen ja kiehtova tietokirja! Lastenvaunut ja niiden historia on aihe, jota en ensin pitänyt kovin laajana tai monipuolisena, mutta museolehtori, kansatieteilijä Hanna Forssellin teos osoittaa, miten moneen elämän osa-alueeseen lastenvaunujen kehitys oikeastaan liittyy. Lastenvaunut toimivat eräänlaisena porttina, jonka kautta voi tarkastella arjen ja elintapojen muutoksia yleisemmällä tasolla.

Suomen kansallismuseon vanhimmat lastenvaunut (kirjan kuvitusta)
Ilman lastenvaunuja ei lapsiperheen arki rullaa todetaan esipuheessa. Lastenvaunut ja muut vauvojen ja lapsien kuljettamiseen tarkoitetut menopelit ovat kautta aikojen kuuluneet lapsiperheen perustarvikkeisiin. Ne ovat usein yksi ensimmäisistä, tärkeimmistä ja kalliimmista hankinnoista, joita vauvalle tehdään.

Lastenvaunujen kautta voi tutkia muun muassa perheen historiaa, vaurastumista ja kulutuskulttuuria, kaupungistumista ja teollistumista, terveyskäsityksiä, sukupuolirooleja ja muodin kehitystä. Siis vaikka mitä! Vaunut ovatkin aina kertoneet enemmän vauvan vanhempien arvomaailmasta ja elämäntyylistä kuin vauvasta itsestään.

Nykyisin lehdistä löytyy kattavia vaunuvertailuja, ja vaunujen valinta herättää tunteita netin keskustelupalstoilla. Varsinkin tuoreet vanhemmat käyttävät vaunujen valintaan usein paljon aikaa ja rahaa, jotta vauvan kulkupeli kuvastaisi mahdollisimman hyvin tuoreen perheen identiteettiä. Joku haluaa perinteiset ja suositut Emmaljungat tai Briot, toinen muodikkaat Bugaboot, joku futuristiset Stokket, toinen kolmipyöräiset, joku juoksulenkille sopivat, joku sukupuolineutraalit, joku retrot tai tuunatut vaunut, joku pinkit prinsessavaunut...

Vaunuvalmistajat ovatkin markkinoineet lastenvaunuja suomalaisvanhemmille jo 1800-luvulta lähtien. Ensimmäiset lastenvaunut tuotiin Suomeen Ruotsista, Saksasta ja Englannista, ja ne olivat puisia, varsin karunnäköisiä vekottimia. Pian myös Suomessa alettiin valmistaa kori- ja rottinkivaunuja tilaustöinä. Vuonna 1909 perustettiin Lohtajan Lastenvaunutehdas, jonka katalogissa oli peräti 28 lastenvaunumallia ja viidet rattaat.

Lohtajan Lastenvaunutehtaan vaunuja (kirjan kuvitusta)
1920-luvulla lastenvaunuista alettiin tehdä turvallisempia ja mukavampia. 1930-luvulla kotimainen lastenvaunuteollisuus kasvoi muun muassa Heteka-merkkisten vaunujen myötä. Ulkona nukuttamista ja vauvan kanssa ulkoilua suositeltiin terveyssyistä, ja kunnollisten vaunujen merkitys korostui. 1950- ja 1960-lukujen vauvabuumin aikana vaunujen kysyntä kasvoi, ja kotimaiset merkit kukoistivat. Vaunut alkoivat muistuttaa ulkonäöltään toista tuon ajan statussymbolia, autoa. Niissä oli jopa virtaviivaisia kromikoristeita!

Onnea on "lämmin ja vedoton" vaunu! (kirjan kuvitusta)
1960-luvulla keksittiin mullistavat sateenvarjorattaat, ja 1970-luvulta lähtien nähtiin yhä useammin myös isiä työntämässä vaunuja - siis ilman äitejä! :) 1980-luvulla suosittiin tietenkin kirkkaita värejä, 1990-luvulla yhdistelmävaunuja. 2000-luvulle tultaessa vaihtoehtojen ja lisävarusteiden määrä on vain kasvanut.

Modernit isät (kirjan kuvitusta)
Välillä erilaisten vaunumallien rakenteiden ja materiaalien kuvaukset ovat melko luettelomaisia, ehkä vähän liiankin yksityiskohtaisia normilukijalle. Itseäni kiinnostivat enemmän kirjan kuvat. Kirjassa on runsaasti kuvia aina ensimmäisiä lastenvaunuja esittävistä mustavalkoisista valokuvista vaununvalmistajien katalogeihin eri vuosikymmeniltä. Osa vanhoista vaunuista edustaa tyylikästä retroa, mutta osa näyttää todella epäkäytännöllisiltä ja epämukavilta verrattuna nykyisiin vaunuihin.

Kokonaisuutena kirja on kiehtova, kattava ja nostalginen katsaus lastenvaunujen ja sitä kautta perheen ja lapsuuden historiaan!

Bloggaaja itse tyylikkäissä 1980-luvun rattaissa lantakasan vieressä. :)
Teoksesta keskustellaan Helsingin kirjamessuilla torstaina 23.10 klo 11.30 (Kirjakahvila).

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat. SKS. 2014. 140 sivua.

SKS: Lastenvaunut rullaavat
Agricolan kirja-arvostelu: "Vauvanvaunut osana arkea ja aatteita - 200 vuotta lastenvaunujen historiaa"

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Pekka, Otso, Pupu ja muut

Kirjaston poistokirjamyynti - jokaisen lukutoukan, kirjanörtin ja (tämän viimeisen olen huomannut parin viime vuoden aikana) lapsiperheen unelma. Uhrasin tänään tunnin työajastani siihen, että pääsin kotikaupunkini pääkirjaston kirjamyyntiin, jossa olin viime vuonnakin. Kirjaston kokoussalissa oli heti kello 11 melkoinen tungos, ja kuulemma runokirjat myytiin loppuun viidessä (!) minuutissa.

Kaunokirjallisuushyllyissä oli uutta ja vanhaa, dekkareita ja pokkareita, kotimaista ja käännettyä. Onnistuin rajoittamaan romaaniostokseni tällä kertaa kolmeen, joista kaksi olen itse asiassa jo lukenut, mutta jotka on kiva saada natisuttamaan jo ennestään täyttä kirjahyllyä. ;) Mukaan tarttuivat siis Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä ja John Irvingin Leski vuoden verran, joista siis viimeinen on minulle vielä tuntematon tuttavuus. Niiden parin Irvingin perusteella, jotka olen lukenut, uskallan kuitenkin odottaa jotain lukemisen arvoista. :)


Lastenkirjojen puolella sen sijaan taisin saada jonkinlaisen nostalgiakohtauksen ja ryhdyin haalimaan käsiini omia suosikkejani lapsuudesta. Löysin kolme Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntää, kaksi Chizuko Kuratomin Otso-herraa, yhden Pirkko Koskimiehen Pupu Tupunan sekä Hannele Huovin Urpo ja Turpo -kirjan. Nuortenkirjojen puolelta löytyi vielä Enid Blytonin Seikkailujen joki.


Jokin noissa vanhoissa lastenkirjoissa jaksaa viehättää. Erityisesti Otso-herrojen maalauksellinen kuvitus (Kozo Kakimoton käsialaa) ja kömpelö, isokokoinen nalle tuovat muistoja mieleen. Värikkäämpi Pupu Tupuna kiinnosti perheen 2-vuotiasta enemmän, mutta ehkä hänkin tykästyy vielä sympaattiseen Otsoon (toivossa on hyvä elää).


Poistokirjamyynti jatkuu perjantaihin saakka. Saa nähdä, maltanko olla tekemättä lisää "löytöjä". ;)

torstai 4. syyskuuta 2014

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Kesken päivällisen tämä mies, käytetään hänestä vaikka nimeä "Milo", nousi pöydästä ja meni yläkertaan. Sillä aikaa, kun me muut jatkoimme hilpeästi ruokailua alakerrassa, hän linnoittautui yhteen yläkerran huoneista. Kun me seuraavana aamuna heräsimme, meille valkeni tämä asia, jonka kanssa olemme eläneet siitä lähtien: talossamme asuu ventovieras ihminen vastoin meidän tahtoamme.

Sekoitan Ali Smithin jostain syystä Monica Aliin. Molemmat ovat brittikirjailijoita, joiden nimessä on 'Ali', ja molempien teokset ovat roikkuneet lukulistallani jo vuosikausia. Smith pääsi ensimmäiseksi käsiini, koska tämän tuoreimman romaanin nimi ja alkuasetelma kuulostivat niin herkullisilta, että se oli pakko lukea.

Kaikki alkaa päivälliskutsuista: [Oli] Kerran mies joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä isäntäväen vierashuoneeseen. Kukaan ei tiedä, miksi mies tekee näin tai mitä hän huoneessa tekee. Tilanne on vähintäänkin kiusallinen isäntäväelle. Päivät kuluvat, eikä mies suostu poistumaan huoneesta. Pakkohan hänelle on saada syötävää, ettei hän nyt ainakaan nälkään kuole! Litteää ruokaa, joka mahtuu oven alta. Tilanne pitkittyy. Ensin siitä kiinnostuu media, ja vähitellen huoneeseen lukittautuneen miehen ympärille muodostuu kansanliike, joka pitää häntä gurunaan.

Mukaan sotketaan päivälliskutsuilla mukana olleita vieraita, joista suurin osa ei kylläkään miestä tuntenut. Miehen entisiin tuttaviin otetaan yhteyttä, josko nämä saisivat houkuteltua hänet ulos. Henkilökaarti kasvaa, kunnes vierashuoneessa oleva mies tuntuu olevan vain sivuhenkilö, jonka ympärillä kaikki pyörii ja pirstaloituu.


Tunnustan heti, että romaanin kaleidoskooppimainen rakenne oli minulle liian haastava. Tiedättekö sen tunteen, kun on jotenkin ajautunut istumaan iltaa tai viettämään aikaa puolituttujen tai täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja yrittää pysyä kärryillä keskustelusta, mutta kokee jatkuvasti olevansa vähän eri aaltopituudella muiden kanssa? Siltä minusta tuntui kirjaa lukiessa. Lopulta en enää jaksanut oikein kiinnostua yhä uusista sivupoluista, joille tarina ajautui.

Välillä tuli toki hyviäkin hetkiä, erityisesti romaanin loppupuolella. Hoitokodista karkaavan, höperön vanhuksen tajunnanvirta oli hauskaa luettavaa. Suosikkini oli 9-vuotias pikkuvanha Brooke, joka kysyy vaikeita kysymyksiä ja tekee teräviä huomiota elämästä ja ihmisistä ympärillään.

Romaanin kieli ja rakenne eivät siis päästä lukijaa helpolla. Kertojat ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Välillä pistäydytään pitkissä takaumissa, toisinaan käydään pitkää keskustelua tyhjänpäiväisyyksistä. Kielelläkin on leikitelty paljon, ja suomentaja Kristiina Drews on varmasti joutunut panemaan luovuutensa koetukselle kääntäessään kesken jääviä lauseita, vitsejä ja runonpätkiä.

Oli kerran kello nolla oli siis minusta vähän liian vaikeasti lähestyttävä pakkaus, joka tuntui hajoavan käsiin, jos sitä yritti ymmärtää tai avata.

Muissakin blogeissa on luettu tätä: Suketus piti kirjaa hienona ja haastavana, Mari A. yritti lukea sitä kahteenkin otteeseen, Minnalle tuli kirjasta mieleen musteläiskät ja muistojen pysyvyys ja bleue piti kirjaa lähestulkoon hulluna! :)

Ali Smith: Oli kerran kello nolla. Otava. 2013. 284 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: There but for the
Suomentaja: Kristiina Drews 

Otava: Ali Smith
Kirjavinkit: Oli kerran kello nolla
Savon Sanomat: Oli kerran kello nolla

tiistai 2. syyskuuta 2014

Syksyn 2014 kirjat

Syyskuu, syksy ja syksyn kirjauutuudet. Syksy 2014 näyttää kirjallisessa mielessä suorastaan muhkealta. Kevään/kesän uutuuskirjoissakin riittäisi tosin vielä luettavaa... Odotan jo Helsingin kirjamessuja innolla, vaikka niihin on vielä melkein kaksi kuukautta aikaa!

Listasin tähän muutamia itseäni kiinnostavia kesän/syksyn uutuuksia. Osa on jo ilmestynyt, osa on vasta tuloillaan. Yhden olen ehtinyt jo lukeakin (tosin englanniksi), ja eräs toinen on juuri kesken.

Atena
Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille. Perinteiset sadut kohtaavat nykymaailman aikuisille suunnatussa satukirjassa. Aloitin tämän eilen illalla ja olen aivan lumoutunut! Ilm. 6/2014. >LUETTU!

Basam Books
Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Sylvia Plathia ei olekaan suomennettu lähes 20 vuoteen! Olen lukenut tämän englanniksi Plath-fanituskaudellani teininä, mutta olisi jännä verestää muistoja. Teos sisältää novelleja, tarinoita ja muita kirjoituksia. Ilm. 9/2014.   

Bazar
Kate Morton: Hylätty puutarha. 1900-luvun kattava lukuromaani. Paluu Rivertoniinkin on minulla vielä lukematta! Ilm. 8/2014.

Gummerus
Elias Koskimies: Ihmepoika. Omaelämäkerrallinen esikoisromaani Pohjanmaalla varttuvasta pojasta osui jostain syystä silmiin. Ilm. 9/2014. /LUETTU!

Chris Cleave: Voittamaton. Olen halunnut lukea tämän Little Been tarinan kirjoittajan uutuuden alkukielellä englanniksi, mutta en ole vielä ehtinyt. Ystävyydestä, vanhemmuudesta ja kilpapyöräilystäkin kertova romaani. Ilm. 6/2014.

Michael Cunningham: Lumikuningatar. Taisin kuulua vähemmistöön, kun kirjailijan edellinen romaani, Illan tullen (By Nightfall) ei tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta. Lumikuningatar kertoo kahdesta miehestä, joista kumpikin etsii elämäänsä sisältöä: toinen uskonnosta, toinen huumeista. Ilm. 9/2014.

Goliarda Sapienza: Elämän ilo. Jos romaanin päähenkilö on "feministinen, anarkistinen, biseksuaalinen Scarless O'Hara Sisiliassa" ja "Välimeren Lady Chatterley" (Independentin mukaan), niin eihän tätä voi ohittaa! :) Kirjailija kirjoitti romaaniaan kymmenen vuotta, mutta se julkaistiin vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Plus Italia on tietenkin tämän vuoden Helsingin kirjamessujen teemamaa. Ilm. 10/2014.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Kuulostaa kuvauksen perusteella hieman Kolmastoista kertomus -romaanilta, tosin ehkä ilman gootti/fantasiapuolta. Ilm. 6/2014.

Into
Hippo Taatila: Isipappablues. Mustaa huumoria isyydestä, vanhemmuudesta ja sukupuolirooleista. Ilm. 8/2014. >LUETTU!

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin. Ekologinen siivousopas, mitä ihmettä?? Ilm. 10/2014.

Like
Rosa Liksom: Väliaikainen. Lyhytproosaa suomalaisista. Ilm. 8/2014.

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha. Pakistaniin ja Afganistaniin sijoittuva poliittinen, monikerroksinen romaani sodasta ja rakkaudesta. Elävältä haudatut on vielä lukematta. Ilm. 8/2014.

Tom of Finland: Sarja kuvia. Tom of Finland -aiheisista postimerkeistä tuli valtava hitti. Kuvataiteilija Touko Laaksosen sarjakuvista on koottu tätä ennen vain yksi albumi vuonna 1992. Ilm. 9/2014.

Minerva
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot. Kuvitettu teos tutustuttaa Pohjolan kansanperinteeseen ja taruolentoihin liittyviin uskomuksiin. Ilm. 8/2014.

Myllylahti
Sari Kaariranta: Turvattomin on rakkaus. Naisen menneisyydestä paljastuu hurjia salaisuuksia ja tragedioita. Kiinnostuin tästä pelkästään kustantamon kuvauksen ja tekstikatkelman perusteella. Ilm. 9/2014.

Otava
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Esikoisromaani Jugoslavian hajoamisesta ja eräästä kissasta. Aloin lukea tätä lomamatkalla kirjastossa ja en olisi millään hennonnut jättää kirjaa kesken ja palauttaa sitä takaisin hyllyyn (mutta eihän sitä voi koko lomaansa kirjastossa viettää... vai voiko?). ;) Tyydyn oman kirjastoni varausjonoon. Ilm. 8/2014. /LUETTU!

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat. Aikakauskirjan erikoisnumero esittelee Frankfurtin kirjamessujen kunniaksi 20 raadin mielestä parasta suomalaista kirjailijaa. Hmm... Ilm. 9/2014. /LUETTU!

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Tätä selailin jo kirjakaupassa, mutten vielä ostanut. Satiiri intialaisen fakiirin matkasta halki Euroopan, missä Ikean vaatekaappia kohdellaan paremmin kuin sen sisällä matkustavaa laitonta siirtolaista. Ilm. 6/2014. >LUETTU!

Schildts & Söderströms
Stephen Fry: Fryn aikakirjat. Vaimoni luki juuri Fryn omaelämäkerrallista Moab is My Washpot -kirjaa (suom. Koppava kloppi), joka kertoo näyttelijä-koomikko-juontajan elämän ensimmäisistä 20 vuodesta. Sen verran hihittelyä tuo aiheutti, että taidan olla lukujonossa seuraavana. Fryn opiskeluajoista kertova Fryn aikakirjat kiinnostaa myös. Ilm. 8/2014.

Siltala
Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006. En ole mikään Juice-fani, mutta Pihkatapin ansiosta ihastuin Antti Heikkisen kirjoitustyyliin niin, että jos hän kirjoittaa Juicen elämäkerran, niin se ei vain voi olla huono! :) Ilm. 9/2014. /LUETTU!

Tammi
Essi Kummu: Lasteni tarina. Omaelämäkerrallinen kertomus keskoskaksosten äitiydestä. Ilm. 8/2014.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Hämeenlinnaankin sijoittuvan Murakamin uutuuden luin jo englanniksi. Ilm. 9/2014.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli. Tietokirja, joka pureutuu kirjailija Mary Shelleyn elämään ja erityisesti Frankenstein-romaaniin. Ilm. 9/2014. /LUETTU!

WSOY
Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Mielensäpahoittaja seikkailee tällä kertaa romaanimuodossa. Ilm. 7/2014.

David Vann: Kylmä saari. Kuulostaa vähän samalta kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi tai M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä: pariskunta haluaa rakentaa kodin syrjään muusta maailmasta, mutta unelmien toteuttaminen ei aina tuo onnea. Ilm. 9/2014. /LUETTU!