Siirry pääsisältöön

Hippo Taatila: Isipappablues

Tuntuu kuin kaikki alle puolivuotiaan esikoisvauvan vanhemmat tarvitsisivat oman "It Gets Better" -kampanjansa. Maailma on yhä olemassa lapsen ensikodin ulkopuolella. Kun lapsi kietoo lonkeroillaan vanhempansa niin tiukasti itseensä kiinni, että veri lakkaa kiertämästä, on elämän jatkuvuudesta hyvä saada muistutuksia.

Lukiessa minulla on tapana taittaa sivun alakulma, jos haluan palata tuolle sivulle uudestaan esimerkiksi jonkin hyvän lainauksen tai muuten vaikuttavan kohdan vuoksi, jonka haluan ehkä mainita blogiarviossanikin. Yleensä taitettuja sivuja tulee pari, kolme kappaletta. Taatilan kirjaan niitä tuli 14. Onneksi kirja on oma, niin saan taitella sitä hyvällä omallatunnolla mielin määrin. ;)

Takakannen mukaan Isipappablues "kuvaa vanhemmuuden kiirastulta ja heittää perinteiset sukupuoliroolit päälaelleen". Se on myös "2010-luvun sukupolvitarina" ja "karheanhellä rakkaudentunnustus".

Kirjan aiheesta tulee Eve Hietamiehen Yösyöttö mieleen: siinäkin teoksen huumori perustuu hyvin pitkälti siihen, kuinka mies selviytyy vanhemmuuden haasteista, kun hänen syliinsä tyrkätään vastasyntynyt vauva. Tosin siinä missä Hietamiehen romaanissa isä opettelee pärjäämään yksin äidin loistaessa poissaolollaan Taatilan teoksessa äiti kyllä tuntuu pärjäävän vauvan kanssa myyttisen äidinvaistonsa ansiosta, mutta mies on pihalla kuin lumiukko (niin niitä sukupuoliroolejako tässä piti heitellä päälaelleen?!).

Siis oikeasti, kuinka moni nykyajan isän ei ole ollut vauvansa kanssa hetkeäkään kahdestaan sen ensimmäisen elinkuukauden aikana? :D

Taatila kärjistää, liioittelee ja maalailee nokkelia vertauskuvia, välillä liiankin ahkerasti. Toisaalta mielikuvat myös naurattavat: mammalauman keskelle muskariin pyyhältävän isän fiilis "on kuin Timo Soinilla pride-paraatissa". Koti-isän odotetaan tekevän "isijuttuja": "vähän kuin larppiversiota oikeasta vanhemmuudesta".

Vaikka sukupuoliroolien ja stereotypioiden kyseenalaistamisessa jäädään kirjassa vähän puolitiehen, niin voisin kuvitella, että se luo nokkelalla, toisinaan ronskillakin huumorilla uskoa niihin tuleviin isiin (ja äiteihin), joilla ei ole hajuakaan siitä, mikä heitä odottaa.

Tosin alun riehakkuuden jälkeen kirja hieman vakavoituu. Yökausia jatkuva koliikki-itku käy kidutuskeinosta, ja mahdollinen maitoproteiiniallergia aiheuttaa päivittäistä huolta, epävarmuutta ja lääkärikäyntejä. Taatila osuu asian ytimeen kuvaillessaan epämääräisen, diagnosoimattoman, mutta päivittäiseen elämään vaikuttavan sairauden herättämiä tuntoja. Vanhemmat jäävät yksin arvailuineen ja huolineen samalla, kun lääkärit vähättelevät ja antavat ristiriitaisia neuvoja. Turhautuminen muuttuu helposti kyynisyydeksi:

"atooppinen ihottuma" on vain lääkärislangia ja tarkoittaa suomeksi käännettynä: "Meillä ei ole viiden sentin verran käryä, mikä tuota ihoa vaivaa, mutta arvotaanpa nopalla vaikka tällainen töhnätuubi tällä kertaa."

Kirjan päähenkilölle tulee yllätyksenä se, että raskainta vauva-ajassa ei välttämättä olekaan unettomien öiden aiheuttama väsymys vaan pään hajoaminen päivästä toiseen toistuvien rutiinien takia. Tylsyys, turhautuminen ja sateisten iltapäivien matelevat tunnit, kun lapsi ei suostu nukkumaan ja/tai syömään...Tunteet lasta kohtaan ovat ristiriitaiset, mutta Taatila uskaltaa kirjoittaa ne ylös:

En uskalla kertoa Vaimolleni toivovani päivittäin, ettei lastamme olisi olemassa.
En uskalla myöntää, etten halua olla kotona lapsen kanssa, etten halunnut tätä vastuuta jonka isyys on tuonut mukanaan.
Enkä uskalla edes ajatella mitään niin hirveää, että myöntäessäni väsymykseni minut vietäisiin pois rakkaimman ihmisen, lapseni, luota.

Samalla koti-isäksi jäänyttä miestä vaivaa mustasukkaisuus ja katkeruus Vaimoa kohtaan. Opintojaan jatkava Vaimo viettää sosiaalista elämää, käy ulkona ja istuu iltoja ystäviensä kanssa viinilasillisen äärellä. Mies tuntee itsensä yksinäiseksi ja petetyksi, vaikka tällaisesta työnjaostahan he sopivat. Yleensä se vain taitaa mennä toisin päin...

Vähitellen lapsi kasvaa, ja arki alkaa sujua yhä paremmin. Maissinaksun tuhoamiseen kuluva 23 sekuntia on siunattu ikuisuus, ja Pikku toukka paksulaisen avulla saa narrattua suuhun ainakin yhden soselusikallisen lisää. Niin tuttua...

Vaikka kirjan alussa suhtauduin epäileväisesti kirjan kielikuvaähkyiseen sanailuun, niin täytyy myöntää, että Taatilan kaunistelematon, rehellinen isyystilitys teki minuun lopulta vaikutuksen. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille vanhemmille tai vanhemmiksi aikoville!

Hippo Taatila: Isipappablues. Into. 2014. 283 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Into: Isipappablues
Kirjavinkit: Isipappablues

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude