Siirry pääsisältöön

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kansi: Ville Tietäväinen
Kaikissa kaupungeissa, onnettomien ja onnellisten, yksinäisten ja ystävien ympäröimien ihmisten joukossa on yksi, joka on juuri nyt täydellisen yksin, ja silti yhteydessä muihin. On tummiin pukeutuneita miehiä ja naisia, kauniita ja rumia, suosittuja ja yksinäisiä, koulusta pois potkittuja ja luokan parhaita oppilaita, kaikki nuoria ja niin vihaisia, että se hämärtää kaiken muun.

Elina Hirvosen romaani kuuluu niihin tämän kevään uutuuksiin, joita odotin eniten. Luin Hirvosen edelliset kaksi romaania, Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta vuonna 2010. Molemmat tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, Helsinkiin ja Somaliaan. Keskiössä on näennäisen tavallinen suomalainen perhe, mutta kyseiseen perheeseen pätee ehdottomasti se, että jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Perheenäiti Laura Anttila on ilmastoasiantuntija ja luennoitsija yliopistossa. Isä Eerik on arkkitehti, joka kunnostaa ihmisten turmelemaa ympäristöä ja elvyttää luontoa. Tytär Aava on töissä lääkärinä Somaliassa. Myös perheen poika, Aslak, haluaisi omalla tavallaan olla pelastamassa luontoa ja ihmiskuntaa tuholta, mutta menee ideologiassaan äärimmäisyyksiin. Aava ja Aslak yrittävät erinäisistä syistä ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Lauran rakkaus aikuisiin lapsiinsa ja huoli heistä pakottaa hänet pitämään heihin yhteyttä, mutta toisaalta hän yrittää antaa heille tilaa elää omaa elämäänsä.

Hirvonen kirjoittaa ihmeen selkeästi ja ytimekkäästi vaikeista ja monimutkaisista asioista. Jotkut asiat on sanottu niin pelkistetyn kauniisti ja osuvasti, että lukiessa on pakko vain pysähtyä ihmettelemään sitä mielikuvaa, jonka Hirvonen onnistuu luomaan.

Eniten minua kosketti vanhemmuuden kuvaus. Voin ymmärtää sen huolensekaisen pelon, suojelunhalun ja musertavan rakkauden yhdistelmän, jota omaa lastaan kohtaan tuntee. Välillä kirjassa oli kohtia, joihin en olisi halunnut samastua, koska ne olivat melkein liikaa. Voin kuvitella (mutta en halua) sen tunteen, kun näkee oman lapsensa jäävän yksin koulun pihalla tai kun tietää, että häntä kiusataan. Voin myös kuvitella (mutta en taaskaan halua) sen tunteen, kun näkee oman aikuisen lapsensa olevan eksyksissä ja voivan huonosti. Sen pohjattoman avuttomuuden tunteen, kun ei ole minkäänlaisia keinoja auttaa rakastamaansa ihmistä.

Perhe rakentuu yhteisille muistoille: onnellisille, surullisille, kammottaville, riipaiseville ja unohtumattomille muistoille. Aslakin ja Aavan lapsuusmuistoihin palataan yhä uudelleen. Aslakin ja Aavan turvalliseen majaan sängynpeiton alle. Lapsenselkään sormella piirrettyihin kuvioihin. Vaaleanpunaisiin keijunsiipiin. Näitä hauraita hetkiä Hirvonen kuvaa hellästi ja pakahduttavan realistisesti.

Hirvosen romaani on kaunis ja herkkä, muttei yritä kikkailla kielellä eikä sorru kliseisiin tai imelyyteen. Se on itsevarmasti ja taidokkaasti kirjoitettu, hämmästyttävän ehjä ja tunteisiin vetoava. Vaikka aihe on raskas ja ahdistavakin, romaanista jää ihmeen lohdullinen jälkimaku. Povaan tälle Finlandia-ehdokkuutta. :)

Monet bloggaajat ovat jo ehtineet lukea kirjan ja lähes kaikki ovat sitä kehuneet. Käykääpä lukemassa vaikka Saran ja Amman arviot sekä Kristan hieman erilainen kokemus. Katja kiteyttää romaanin hienosti: Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY. 2015. 251 sivua.

Kirja.fi: Kun aika loppuu
Wikipedia: Elina Hirvonen

Kommentit

  1. Kun aika loppuu on vuoden tärkeitä kirjoja. On hienoa, että sitä luetaan paljon ja se koskettaa ihmisiä. Minäkin löysin kirjasta myös toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, ehdottomasti. Surullinen ja jollain tapaa pelottavan ajankohtainen, mutta silti ihmeen toiveikas.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude