Siirry pääsisältöön

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö

Viivi Rintasen esikoissarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö pisti silmääni jostain Hesarin sarjakuvajutusta jokin aika sitten ja päätin hankkia teoksen käsiini. Omaelämäkerrallinen tarina kertoo Vilmasta, joka on perfektionisti, töissä laitoshuoltajana psykiatrisella osastolla ja sairastaa syömishäiriötä.

Luin albumin yhdeltä istumalta. Etukäteen odotin, että se kertoisi nimenomaan siivoojan kesäpestistä mielisairaalassa, mutta lopulta pääteemaksi nousi päähenkilön oman mielen järkkyminen.

Rintasen albumissa pohditaan sitä, mikä on hulluutta ja mikä sairautta. Jotkut "normaaleilta" vaikuttavat tai normaaliuden kriteerit täyttävät ihmiset voivat itse epäillä omaa mielenterveyttään ja hakeutua vapaaehtoisesti hoitoon, kun taas toiset eivät myönnä omaa hulluuttaan edes itselleen. Milloin ihminen on hullu ja milloin hänen asiansa vain ovat hullusti? Milloin poikkeavaan käytökseen pitää puuttua?


Anoreksiasta puhuttiin paljon, kun olin itse teini 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Silloin se oli jonkinlainen muoti-ilmiö tyttöjen keskuudessa. Nykyään aiheesta puhutaan vähemmän (vai olenko vain pysyvästi vieraantunut teinityttöjen maailmasta?). Rintanen kuitenkin tuo syömishäiriöisen Vilman tunteet ja kokemukset riipaisevan rehellisesti esiin eikä peittele tai kaunistele mitään.


Vilma ihannoi rajoja, itsekuria, säännöllisyyttä, numeroita ja puhtautta. Hän laatii listoja, noudattaa tiukkoja aikatauluja ja rutiineja ja laskee kaloreita pakonomaisesti. Poikaystävä ja isä panevat merkille Vilman laihtumisen ja sen, ettei kaikki ole kunnossa, mutta he tuntuvat olevan täysin avuttomia ongelman edessä. Jos aikuinen ihminen itse ei tunnista tai tunnusta avuntarvettaan tai sairauttaan, muiden on vaikea puuttua tilanteeseen.

Albumin kuvat ovat ristiriidassa Vilman perfektionismin kanssa: ne ovat suttuisia, melkein sotkuisen näköisiä. Värit pakenevat ääriviivojen sisältä eivätkä kuvat suostu pysymään ruuduissaan. Maalit valuvat, kuin paperille olisi läikkynyt vettä - tai pudonnut kyyneliä. Vaikutelma on kaunis, mutta samalla häiritsevä. Varjostusta on runsaasti, ja värit ovat tummia tai toisaalta räikeydessään melkein rumia.


Rintasen albumi on poikkeuksellisen synkkä ja raskas sekä aiheeltaan että tyyliltään, mutta sen avoimuus tekee vaikutuksen. Mielenterveys- ja syömishäiriöt ovat yhä jossain määrin tabuja, vaikka molemmat ovat hyvin yleisiä. Rintasella on albumissaan siinä mielessä ainutlaatuinen näkökulma aiheeseen, että hän pääsee tarkastelemaan hulluutta sekä ulkopuolisena (psykiatrisen osaston siivoojana, johon kukaan ei kiinnitä mitään huomiota) että sisältä käsin (itsekin psykiatrisesta sairaudesta kärsivänä).

Albumi on luettu myös Kirjakko ruispellossa -blogissa.

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö. Suuri Kurpitsa. 2015. 112 sivua.

Mielisairaalan kesätyttö Viivi Rintasen sivuilla
HS: "Mielisairaalan siivooja teki kokemuksistaan sarjakuvan"
Kvaak.fi: "Hullun paperit"

Kommentit

  1. Hmm... :) itse en ole paljonkaan sarjakuvia lueskellut, tämä voisi olla todellakin kiinnostava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Tämä on rankka ja raskas, mutta herättää paljon ajatuksia.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude