Siirry pääsisältöön

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Voitte vapaasti pitää tätä kirjaa tieteistarinana, fantasiana tai eksoottisena matkakertomuksena. Onko maapallolla todella Stephen Fryn kaltaisia miehiä? Hyvänen aika, miten kummallisia jotkut ovat.

Tunnustan olevani Stephen Fry -fani. Itseironinen, tietoviisas, kuivaa brittihuumoria ja kaksimielisyyksiä viljelevä, englannin kielen professorin näköinen kirjailija-näyttelijä-käsikirjoittaja-monitaituri on valtavan kiehtova ja viihdyttävä tyyppi. Fryn juontama QI on loistava visailuohjelma, jonka kanssa olen joutunut työnkin puolesta tekemisiin. Myös herran muistelmat ovat olleen lukulistalla jo pitkään ja jostain täysin irrationaalisesta päähänpistosta johtuen aloitin niiden lukemisen kolmannesta osasta, Fryn aikakirjoista.

Kaikki kunnia Titia Schuurmanin sujuvalle suomennokselle, mutta Fryn kirjoja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Fry on niitä harvoja yhä elossa olevia brittikirjailijoita, jotka osaavat käyttää kieltä agathachristiemäisen tai pgwodehousemaisen vanhanaikaisesti, mutta samalla nokkelasti ja jutustelevaan sävyyn. Olen sen verran nörtti kielitieteilijä, että saan outoa tyydytystä siitä, kun lauserakenteet ovat huolellisia, luovia ja kauniita. Ehkä nyt tarkoita pilkkusääntöjä ja muita kielioppiukaaseja vaan arvostan ja ihailen kirjailijoita, joilla on luontainen kyky tai pitkälle hiottu taito ilmaista itseään niin, että lauserakenteista suorastaan nauttii. Ja kaiken sen lisäksi Fry on vielä hauskakin - se vasta on neroutta!

"Niin sielukkaalta, suloiselta ja spontaanilta kuin yritänkin näyttää, piirteeni asettuvat aina äärimmäisen omahyväiseen, itsetietoiseen ja itserakkaaseen ilmeeseen."
Fryn aikakirjoja edeltävät muistelmien osat ovat Virtahepo (2011) ja Koppava kloppi (2012). Tässä kolmannessa osassa Fry muistelee opiskeluaikojaan. Cambridgen yliopistosta saa Fryn tarinoiden perusteella melko erikoisen kuvan: kun läsnäolopakkoa ei kursseilla ole, voi käydä niinkin, että opiskelija käy lukuvuoden aikana tasan kahdella luennolla, kuten Fry teki eräänä vuonna.

Sosiaalinen elämä sen sijaan oli sitäkin aktiivisempaa. Fry innostui teatterista ja komediasta, tutustui lupaaviin nuoriin näyttelijöihin, kuten Emma Thompsoniin ja Rowan Atkinsoniin, oli suhteessa kämppäkaverinsa Kim Harrisin kanssa ja kuvailee Hugh Laurieta lähes hurmioituneen ihastuneesti. Fry kertoo tupakanhimostaan, 14 vuoden selibaatistaan ja rakkaudestaan 128 kilotavun Macintosh-tietokoneeseen, jolla hän leikki Douglas Adamsin kanssa.

Välillä teksti pelkistyy luettelomaisen yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi ihmisistä, joita Fry uransa alkuaikoina tapasi, listaksi teatteri- ja televisiomaailman nimiä ja teoksia, joiden tekemiseen hän osallistui. Näitä oli välillä puuduttavaa lukea, mutta 1970- ja 80-luvun brittinäyttelijöitä tunteville kirjasta löytyy varmasti herkullisia paljastuksiakin.

Kokonaisuutena Fryn aikakirjat on avoimen rehellinen ja itseironinen sukellus Fryn omaan persoonaan. Välillä itsekriittisyys solahtaa itseinhon puolelle:

On varmasti sietämätöntä kuunnella lellityn, ylipalkatun, ylikiitetyn ja ylihemmotellun julkkiksen neurooseja. [...] Herran tähden, luuletteko etten tiedä miten hirvittävän mukavuudenhaluiselta, narsistiselta ja lapselliselta tämä varmasti kuulostaa niin monien korvissa?

Toisaalta hemmoteltu narsisti on vain yksi Fryn (julkisen) imagon palasista. Fry kiteyttää muiden ihmisten mielipiteen hänestä tyylikkäästi näin:

Aina kuolinpäivääni asti ihmiset ovat näkevä minut mieluiten vahvana, mukavana ja englantilaisena, ikään kuin hyvänä nahkanojatuolina.

Muutkin kirjabloggaajat ovat viihtyneet tämän nahkanojatuolin seurassa, mm. MarikaOksa, NooraK ja Kirjavuorenpeikko.

Stephen Fry: Fryn aikakirjat. S&S. 2014. 470 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Fry Chronicles
Suomentaja: Titia Schuurman

S&S: Fryn aikakirjat
Kirja.fi: Fryn aikakirjat
HS: "Stephen Fry kirjoittaa nyt kukoistuksensa vuosista" 
Kirjavinkit: Fryn aikakirjat

Kommentit

  1. <3 Stephen Fry <3
    Minäkin olen fani, enkä osaa edes eritellä faniuden syitä. Olen kuunnellut Fryn kirjoja äänikirjoina ja se on ollut minulle toimivin lähestymistapa: jotenkin ymmärrän kuultua kieltä paremmin kuin luettua. Fryn sanasto ei ole sitä helpointa mahdollista, enkä jostain syystä luettuna tahdo häntä ymmärtää. Muutta kuunneltuna - ah, se ääni ja huolellinen ääntämys!

    PS. Parasta Fryssa on se, että hän vastasi kirjeeseeni! :D

    VastaaPoista
  2. Minulla oli tämä kirja aikoinaan lainassa, mutta en valitettavasti ehtinyt lukemaan sitä, ennen kuin lainakerrat menivät umpeen. Pitänee lainata uudelleen. :) Olen aina rakastanut brittikomediaa.

    P.S.
    Blogissani on sinulle pieni haaste:
    http://minnasiikila.blogspot.fi/2016/06/tietohaaste.html

    VastaaPoista
  3. Stephen Fry on rakastettava persoona. Itselleni rakkain tuotanto on hänen mahtava roolisuorituksen Jeevesenä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude