Siirry pääsisältöön

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Yhden lapsen politiikka on vaikuttanut jokaiseen kiinalaiseen, mutta sen ankarimmat ajat ovat ohi. […] Aborttien ”normaalius” sekä paikallisviranomaisten mielivaltaiset teot odottavia äitejä ja luvattomia lapsia kohtaan tuskin loppuvat kokonaan, ennen kuin valtiollinen syntyvyydensääntely päättyy.

Blogitauko ei ole koskaan blogihistoriani aikana tainnut venähtää näin pitkäksi; edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi! Täällä ollaan yhä, vaikkakin elämäntilanne melko radikaalisti muuttuneena. Kirjoja on tullut luettua entiseen tahtiin, mutta bloggaaminen on jäänyt vähemmälle.

Mari Mannisen Tieto-Finlandia-voittajasta on kuitenkin pakko kirjoittaa. Lupasin itselleni viime vuonna (vai olikohan se jo toissa vuonna...) että yritän lukea enemmän hyviä, laadukkaita tietokirjoja. Pettymyksekseni huomasin viime vuoden luettujen kirjojen listaa silmäillessäni, että tietokirjallisuutta on taas mukana hävettävän vähän - uusi yritys siis tänä vuonna! Itse asiassa nytkin on eräs tietokirja kesken, vuonna 2015 Tieto-Finlandian voittaneen Tapio Tammisen varhaisempi teos, Islamin aseeton soturi, joka kertoo aseettomasta vastarintaliikkeestä ja sen johtajasta Pakistanissa viime vuosisadan alkupuolella.

Mutta nyt siis itse asiaan, eli Mannisen teokseen. Yhden lapsen kansa on ehkä siinä mielessä hieman yllättäväkin valinta Tieto-Finlandia-voittajaksi, että sen aihepiiri tuntuu suomalaisnäkökulmasta melko etäiseltä ja vieraalta. Yhden lapsen politiikka ja sen vaikutukset Kiinan yhteiskuntaan ovat toki kiehtova aihe, mutta ei kai Kiinan väestöpolitiikalla ole esimerkiksi suomalaisiin juurikaan vaikutusta - vai onko? 

Mannisen kirjan luettuani en ihmettele valintaa yhtään. Kyllä, Kiinan väestöpolitiikka vaikuttaa itse asiassa koko maailmaan. Mutta Manninen ei kauhistele tai asetu tilanteen yläpuolelle, vaikka hän lähestyykin aihetta ulkopuolisen näkökulmasta. Hän avaa yhden lapsen politiikkaa perheiden ja yksittäisen ihmisen kautta. Hän menee suoraan perheiden koteihin, kuvailee arkea ja samalla kertoo kuin vaivihkaa perheen tarinan. Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Samalla niiden inhimillisyys tekee kirjasta universaalin; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla: haaveilevia, perhekeskeisiä, kunnianhimoisia, rakastavia, julmia, järkeviä, tunteilevia, surevia ja kapinallisia.

Kirjasta voi aistia, miten valtavasti aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Vaikka Manninen on peräisin hyvin toisenlaisesta kulttuurista, hän on silti sinnikkäästi pyrkinyt ja onnistuneesti päässyt tavallisten kiinalaisten henkilökohtaisten, arkojen ja kivuliaidenkin elämäntilanteiden ja muistojen äärelle. Joidenkin haastateltavien tarinat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.

Silti Manninen ei juurikaan moralisoi, vaikka kritisoikin yhden lapsen politiikkaa sekä sen arvioitua pienemmän vaikutuksen että sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen takia (abortit, hylätyt vauvat, kaltoinkohdellut tytöt, paperittomat "liikalapset"...). 

Manninen kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti, ja raskaasta aiheesta huolimatta kirjaa on helppo lukea. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirjan haastateltavien tarinat tulivat lähelle ja koskettivat. Olen täysin samaa mieltä voittajan valinneen Jörn Donnerin kanssa, "riipaiseva ja liikuttava kirja".

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.

Kommentit

  1. Hienoa, että tässä avattiin nimenomaan tavallisten ihmisten kokemuksia ja helppolukuisuudesta myös plussaa.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, tällaiset tietokirjat ovat parhaita. :)

      Poista
  2. Itse sain tämän juuri myös luettua, samasta päätöksestä tartuin kirjaan kuin sinäkin (pitäisi lukea enemmän laadukkaita tietokirjoja). Yllätyin kirjan helppolukuisuudesta ottaen huomioon todellakin rankan aiheen. Pidin kirjasta todella paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin. Manninen onnistuu jotenkin kirjoittamaan kepeästi ja selkeästi, vaikka aihe on raskas ja monimutkainen.

      Poista
  3. Tämä oli tosiaan helppolukuinen ja sujuva, mutta kuitenkin hirvittävän vaikuttava <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Toivottavasti Manninen innostuu kirjoittamaan lisää tietokirjallisuutta.

      Poista
  4. Tämä oli tosi koskettava ja avartava lukukokemus. Hyvä Finlandiavoittajakirja ♥

    VastaaPoista
  5. Kirjastossa 96 varausta tästä kirjasta, ilmeisesti hyvä kirja

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude