Siirry pääsisältöön

Minna Rytisalo: Lempi



Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen.

Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta. 

Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma on Ellin, pariskunnan kotiapulaisen, joka jää Viljamin lähdettyä sotaan hoitamaan maatilaa, ottopoika Anteroa ja raskaana olevaa Lempiä. Kolmanneksi ääneen pääsee Lempin kaksossisko nimeltä Sisko, joka valitsee puolisonsa toisin ja päätyy Saksaan.

Lempin lisäksi kyse on myös lemmestä, siis rakkaudesta ja siitä, millaisia muotoja se voi ottaa ja miten käsitys rakkaudesta voi vääristyä, muuttua pahaksi ja pakottaa epätoivoisiin tekoihin.

Kirjan ytimessä on arvoitus: Lempi on kadonnut ja jättänyt lapsensa, aviomiehensä tilan ja perheen kodin Ellin vastuulle. Huhut kertovat, että hänkin lähti saksalaissotilaiden matkaan. Toiset huhut väittävät hänen kuolleen. Kuva Lempistä muodostuu vähitellen muiden kautta, mutta todellinen Lempi jää etäiseksi. Viljamin, Ellin ja Siskon suhde Lempiin kertoo kenties enemmän heistä itsestään kuin Lempistä.

Romaanin kiehtovin, ristiriitaisin ja monikerroksisin hahmo on Elli. Turun kirjamessuilla Minna Rytisalo kuvaili Elliä osattomaksi maailmassa. Elli kyllä osaa rakastaa, mutta hänen rakkautensa on pääosin tuhoisaa, syövyttävää. Lapsia Elli tosin rakastaa pyyteettömästi, mutkattomasti, mutta ei kenties itse tunnista tekojaan ja tunnettaan rakkaudeksi.

Alussa kirjan tyyli hieman tökki ja ärsytti. Kerronta rönsyili ja muistutti tajunnanvirtaa. Lauseet olivat pitkiä ja runsaasti pilkutettuja. Mutta pian tarinan virta alkoi kantaa, kun siihen vain heittäytyi mukaan. Lopulta huomasin, että se mikä alussa ärsytti, lopulta ihastutti. Suosikkikielijuttuni kirjassa olivat lauseet, jotka jäivät tavallaan kesken tai niistä aivan kuin puuttui jokin sana: "Taivaalla sellainen yö ettei muualla." tai "...miehen kasvoilla on ilme ettei ikinä ennen.". Ehkä tuo on jokin murrejuttu, en tiedä, mutta vaikuttava tyylikeino se ainakin oli.

Lempistä tuli mieleen muutama muu melko tuore kotimainen romaani. Kielestä tuli heti mieleen Anni Kytömäen Kultarinta - samanlaista suomalaisen luonnon ja maaseudun maalailua. Aiheesta ja juonesta tuli mieleen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta - siinäkin on nuorta rakkautta, jonka sota repii palasiksi (ja siinäkin on Viljami!). Kolmen eri henkilön näkökulman limittyminen taas toi mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Ja siis em. kolme kirjaa ovat kaikki omia suosikkejani viime vuosilta, mutta Lempi ei todellakaan jää niiden varjoon tässä vertailussa!

En siis voi kuin liittyä mukaan kirjaa kehuneiden laajaan joukkoon. Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus. 2016. 234 sivua.

Kommentit

  1. Juuri kirjoitin itsekin Lempistä ja näköjään meillä sama juttu tuon alun kanssa, että vähän tökki, mutta lopulta Lempi tempaisi mukaansa. Hieno kirja. ♥ Elli oli kiehtova hahmo.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyyliin tottui yllättävän nopeasti ja tarina koukutti myös. :) Menenkin lukemaan juttusi tästä.

      Poista
  2. Jospa minä vielä joskus saan tämän luettavaksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti! Mutta tämä on odotuksen arvoinen. ;)

      Poista
  3. Lempi on monella tapaa hieno kirja, mutta minä en silti kokenut sen kanssa niin suuria tunteita kuin monet bloggaajatoverit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni on tätä tosiaan kehunut, mutta eräs kaverini ei myöskään tykännyt - Elli oli hänestä kuulemma epäuskottava.

      Poista
    2. Yritin kyseistä kirjaa lukea, mutta en päässyt eteenpäin. Kirjoitustyyli oli raskasta ja jäsentämätöntä. Tuntui kuin olisi kivirekeä perässään vetänyt. Nykyään jätän kirjan kesken, jos en pääse kirjaan sisälle. Valitettavasti tämän kirjan kanssa kävi näin. En suosittele kyseistä kirjaa.

      Poista
    3. Anonyymi, harmi, että tämä ei napannut. Minullakin tyyli vaati tosiaan hieman totuttelua, mutta lopulta pääsin siihen jotenkin sisään. Mutta nämä ovat makuasioita. :) Kannattaa kokeilla kuitenkin Rytisalon uutta romaania Rouva C:tä, jossa tyyli on minusta lukijaystävällisempi ja vähemmän "kikkaileva".

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude