Siirry pääsisältöön

Julian Fellowes: Belgravia

Usein kuulee väitettävän, että menneisyys on vieras maa, jossa asiat tehdään toisin. Väitteessä saattaa olla perää – ainakin se pitää ehdottomasti paikkansa, kun ajatellaan tapoja ja tottumuksia, naisten asemaa, aristokraattien valtaa ja lukemattomia muita arkipäiväisyyksiä. Toisaalta on paljon samankaltaistakin. Kunnianhimo, kateus, viha, ahneus, hyväntahtoisuus, epäitsekkyys ja ennen kaikkea rakkaus ovat vaikuttaneet inhimillisiin valintoihin aina yhtä vahvasti kuin nykyäänkin.

Olen viime aikoina erinäisistä syistä johtuen kaivannut kevyttä, koukuttavaa lukemista ja tämä paksu, viihteellinen historiallinen romaani vastasi siihen tarpeeseen erinomaisesti.

Kirjailija Julian Fellowes on yksi Downton Abbey -tv-sarjan luojista ja käsikirjoittajista ja se näkyy tässäkin romaanissa. Fellowesilla on taito kuljettaa tarinaa tasaisen varmasti eteenpäin eikä suvantovaiheita juuri ole. Lukijaa ei piinata pitkittämällä jännitystä turhaan vaan jokainen kirjan luku on kuin tv-sarjan jakso: harkittu kokonaisuus, jossa on sopivasti uusia juonenkäänteitä. Mainio tv-sarja tästä varmasti tulisikin. Alun perin Belgravia ilmestyikin poikkeuksellisesti luku kerrallaan, vähän niin kuin tv-sarja: lukijat saivat ensin ostaa kaksi ensimmäistä lukua ja pääsivät sitten lukemaan yhden uuden luvun kerrallaan joka viikko, kunnes koko kirja oli ilmestynyt.

Romaanissa eletään 1800-lukua. Sosiaalisesta noususta haaveileva James Trenchard perheineen sekä kreivitär Brockenhurst alkavat yhtäkkiä suosia nuorta Charles Popea, maalaispapin poikaa. Pope omistaa puuvillatehtaan ja luo uraa Lontoossa, kun epäilykset tämän menneisyyttä kohtaan heräävät. Lontoon seurapiirielämässä kuohuu eikä juonittelusta tule loppua. Romaanissa seurataan kahden suvun vaiheita ja sitä, miten ne kietoutuvat toisiinsa.

En ole katsonut Downton Abbey'a, mutta olen ymmärtänyt, että osa sen lumosta liittyy tapaan kuvailla ylhäisön lisäksi myös palveluskuntaa - kahden maailman vuorovaikutusta ja yhteentörmäyksiä. Belgraviassa palvelijat ovat lähinnä statisteja, toki aina paikalla ja korvat höröllä, mutta eivät tapahtumien ytimessä. Veikkaisin silti, että Downton Abbeyn fanit ja muutkin viktoriaanisen Lontoon ystävät viihtyisivät kirjan parissa, vaikka kovin paljon uutta se ei genreen tuokaan.

Belgravian henkilöt eivät ole kovin moniulotteisia ja loppuratkaisu on ennalta-arvattava, mutta sen antaa anteeksi, kun kirja on muuten niin koukuttava ja miellyttävä lukea. Fellowes on selvästi tuon aikakauden asiantuntija; sen verran huolella ja yksityiskohtaisesti miljöötä ja tapakulttuuria on kuvattu. Suomentaja Markku Päkkilä on saanut tehdä ahkerasti taustatyötä saadakseen moareesilkkileningit ja hevosenjouhikrinoliinit kohdilleen käännöksessäkin. Ja muutenkin suomennos on todella sujuvaa tekstiä.

Muutkin kirjabloggaajat ovat seikkailleet Belgraviassa. Kannattaa lukea ainakin Katjan, Tuijatan, Kristan ja Susan arviot.

Julian Fellowes: Belgravia. Otava. 2016. 477 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Belgravia
Suomentaja: Markku Päkkilä
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Otava: Belgravia
Lukulamppu: Belgravia
Wikipedia: Julian Fellowes

Kommentit

  1. Minulla on tämä äänikirjana menossa, ihan alussa tosin vasta. Tykkään, juuri sopivan kevyttä äänikirjalle.
    Downton Abbeyta katsoin pari ensimmäistä kautta, mutta sitten kyllästyin. Tässä on kyllä samanlaisia elementtejä tunnistettavissa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude